Missä hän on nyt? Kukaan meistä ei tiedä. Eikä oikeastaan välitäkään. Hän kulkee kadulla meitä vastaan ja kauppaa postikortteja tai kerjää rahaa. Kukaan ei ehdi eikä halua pysähtyä. Hän on kuin lakastunut puun lehti, joka on pudonnut maahan. Kaikki tietävät että se on siinä mutta kukaan ei katso sitä. Hänet voi löytää siltojen alta tai puiston penkiltä. Kauppakeskuksien käytäviltä hänet löytää tai tavaratalojen ovensuusta kylmänä päivänä. Hän on resuinen ja nuhjaantunut. Nuo vaatteet hänen päällään ovat olleet pesemättä monta viikkoa. Voin varmistaa sen kulkiessani hänen ohitseen, katsomatta. Haju kertoo miehen paikan maailmassa. Sitä ei enää ole. Parta on ajamatta eikä karvainen naama ole nähnyt pesua yhtään enempää kuin vaatteetkaan.
Jos kuitenkin rohkaisen mieleni ja katson häntä vastaten hänen kysymykseensä ”vitosen vippaamisesta” hän tarttuu keskusteluun kuin takiainen hihan suuhun. Hänen silmistään paistaa lohduton yksinäisyys ja katkeruus. Vaikka ne välttelevät suoraa katsettani, voin aistia toivon kuolleen jo kauan sitten. Hän ei enää haaveile eikä tee tulevaisuuden suunnitelmia. Ainoastaan jokapäiväinen annos jotain oluesta lasoliin on jotenkin saatava. Säälin häntä ja annan vitosen vaikka hyvin tiedän mihin se päätyy. Selitykset leivän ja makkaran ostamisesta lähinnä huvittavat. Mietin mikä on saanut hänet tuohon tilaan. Miksi hän seisoo kadunkulmassa kerjäämässä? Kysymys johon voi vastata vain hän itse. Pelottava ajatus on, voiko kuka tahansa päätyä tuohon tilaan. Mahdotonta sanomme, mutta siinä hän vain on. Elävä todiste, että näin voi käydä. Jatkan matkaani. Seuraavassa kadunkulmassa koetan unohtaa hänen olemassaolonsa. Koetatko sinäkin?
Jos kuitenkin rohkaisen mieleni ja katson häntä vastaten hänen kysymykseensä ”vitosen vippaamisesta” hän tarttuu keskusteluun kuin takiainen hihan suuhun. Hänen silmistään paistaa lohduton yksinäisyys ja katkeruus. Vaikka ne välttelevät suoraa katsettani, voin aistia toivon kuolleen jo kauan sitten. Hän ei enää haaveile eikä tee tulevaisuuden suunnitelmia. Ainoastaan jokapäiväinen annos jotain oluesta lasoliin on jotenkin saatava. Säälin häntä ja annan vitosen vaikka hyvin tiedän mihin se päätyy. Selitykset leivän ja makkaran ostamisesta lähinnä huvittavat. Mietin mikä on saanut hänet tuohon tilaan. Miksi hän seisoo kadunkulmassa kerjäämässä? Kysymys johon voi vastata vain hän itse. Pelottava ajatus on, voiko kuka tahansa päätyä tuohon tilaan. Mahdotonta sanomme, mutta siinä hän vain on. Elävä todiste, että näin voi käydä. Jatkan matkaani. Seuraavassa kadunkulmassa koetan unohtaa hänen olemassaolonsa. Koetatko sinäkin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
on yksi meistä, samalla tavalla ihminen kuin mekin. Kärsii nälästä, vilusta, huolenpidosta, turvallisuuden puutteesta, ihmisarvo mennyt.jne....
Meidän on itsekunkin kumminkin tässä elämässä muistettava, että olemme täällä matkalla, matkalla elämän päämäärään, sinne taivaan ihanuuteen.
Olen monta kertaa miettinyt samaa kuin sinäkin, mitä näille vähempi osaisille osaisi tehdä, miten toimia oikein. Siihen ei välttämättä löydy yksi selitteistä vastausta, vaan on toimittava terveen omantunnon pohjalta.
Tähän vois varmaan soveltaa sitä arvomaailman esille tuloa " minkä toivoisit itselle tehtävän tee se toiselle" ja " rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Aina olis hyvä muistaa, että elämä on kaikilla matkan tekemistä ja silloin olis hyvä myös toimia niin, ettei kukaan uupuisi kuorminensa matkalle, vaan pääsisi perille, sillä siellä kumminkin kysytään sitä "kun minun oli jano, kun minun oli nälkä.....jne.."
Kyllähän sitä tuntee itsensä voimattomaksi kun kohtaa näitä vitosen pyytäjiä, silloin tuntuu, että toiminta mallit on vähissä.
tälläisten auttaminen ole ammattilaisellekkaan helppoa. Näin naisena sitä helposti aristelee noita laitapuolen kulkijoita. Sitä mieltä olen, että heitä ei saisi kumminkaan unohtaa, ainakin yhteiskunnan olisi annettava heille huolenpito. Saattaa olla ettei heillä itsellään ole osaa eikä arpaa tilaansa.
On eräs meistä tuhansista nettiläisistä?
Hän hakee kotipäätteeltään keskustelukaveria.
Eipä oo kaukaa haettu olettamus, kun esim. Terveys hakemiston lopulla on yksinäisten
palsta, tai masentuneiden, paniikkihäiriöisten jne.
OK, avauksessasi tarkoitat sosiaalisesta turvaverkosta pudonneita.
Olen itse erakko, vältän ajoittain totaalisesti kaikkea sosiaalista vuorovaikutusta.
Käyttäytymiselläni viestitän: minulla ei ole mitään annettavaa.
Kiusallista että joku puolituttu moikkaa, onhan siihen vastattava...vaivautuneena.
Eipä sitten tartte ihmetellä vastakaikua kanssaeläjiltä.
Lantin pyytäjille on oltava tyly useimmiten; niistä on äkkiä pääsemättömissä.
Olen itsekin vaihtanut sanan kaksi kuvailemasi kaltaisten kanssa ja sellaisten, jotka edelleen kykenevät kotiaan jotenkuten ylläpitämään, olen keskustellut enemmänkin.
Itse en tunne niinkään sääliä, en näe surkeaa kohtaloa vaan ihmisen, jolla vaikeuksia ollut enemmän kuin riittämiin eikä voimaa taikka halua niistä selvitä. Jokaisella heillä on melkoisen varmasti ollut mahdollisuuksia monen monta kertaa valita tiensä.
En usko, että nämä ihmiset edes odottaisivat meidän kohtelevan heitä säälien vaan kuten kohtelemme muitakin. Tasavertaisina. Jos heitän femman, heitän sen kaverille, joka itse päättää mitä sillä tekee. En osta itselleni hyvää omaatuntoa ja tiedän, että todennäköisesti se solahtaa kurkusta alas. Kuin kaveri toiselle drinkin tarjoaisi.
Esimerkiksi se, kun alkoholisti alkaa ryypätä. Sanotaan, että hän retkahtaa. Ei hän mitään retkahda vaan päättää nostaa pullon huulilleen ja alkaa juoda. Se ei ole onneton sattuma, jotain, joka tapahtuu väistämättä. Hän tekee päätöksen ja alkaa juoda. Vastuu on hänellä.
Meillä eri lähtökohdat, erilaiset elämät, mutta lähes jokaisella on mahdollisuus.. ainakin Suomessa. Niin minä sen näen. Kyse on valinnoista, päätöksistä ja tahdosta. Jos joku haluaa apua ja omaa niin paljon voimia, että kykenee sitä pyytämään, on jokaisella velvollisuus tukea. Ei vain ammatti-ihmisillä. Mutta sääli ei ole oikea motiivi vaan se, että jokainen meistä sitä apua saattaa joskus kaivata.
..on nykyään jotenkin paljon vastenmielisempiä kuin ennen.Niille ei enää kelpaa selitykseksi ettei nyt satu olemaan kolikoita taskussa, vaan ne käyttäytyy aggressiivisesti ja hyökkäävästi.
Vielä 20v sitten ne oli jotenkin paljon reilumpia ja pitivät kaikesta huolimatta edes jonkinlaista arvokkuutta yllä,joukossahan oli todella paljon esim sotaveteraaneja.
Totta,mahdotontahan se on ketään mennä tuomitsemaan tietämättä taustoja sille miksi tuohon tilaan on ajauduttu, mutta minä kylläkin jätän empatian näissä asioissa vaikkapa Mirja Pyykön harteille, koska uskon siihen että jokainen tallaaja täällä on oman onnensa seppä.
ei pidä unohtaa näitä niin sanottuja "laitapuolen" kulkijoita,et voi koskaan tietää mitä elämä tuo juuri sinulle mukanaan.
Huomaat vaan yksi kurjapäivä,että hei...miten olen täällä!Tunnen sympatiaa heitä kohtaan ja haluaisin auttaa oikeasti,jos olisi mahdollista..antaisin mieluummin ruokaa,vaatteita ja katon pään päälle kuin rahaa,jonka tiedän vuoren varmasti menevän viinaksiin.
Mutta me ihmiset olemme niin omaan napaan tuijottajia,että oikein kartamme tälläiseen tilanteeseen joutuneita.Monella heistä on ollut oikeesti oikea ja turvallinen elämä joskus,mutta syystä tai toisesta ovat astuneet harhaan polultaan.Moni haluaisi nousta ylös ja kunnostautua,mutta jos saa tylyn vastaan oton...lannistuu ja ajattelee"mitä minä turhaan yritän,ei kukaan oikeesti välitä, mitä teen"
Kyllä täältä suomestakin autetaan ulkomaille apua tarvitseville...hitsi vie..auttasivat omia ensin!