Minua on väitetty luterilaiseksi tällä palstalla ja olen toki alkujaan syntynyt hyvään luterilaiseen perheeseen, jossa äiti ja isä opettivat minut rukoilemaan ja uskomaan että taivaassa meillä on Jumala, ja että Jeesus Kristus Hänen ainokainen poikansa syntyi Vapahtajaksi kaikille ihmisille ja että Hänen ristinkuolemansa ja kärsimyksensä kautta me kaikki voimme elää ikuisesti Jumalan luona.
Mutta jo rippikoulussa huomasin ajattelevani eri tavalla kuin papit opettivat - se mitä kotona olin oppinut tuntui oikeammalta ja kaipasin lapsuuteni Jumalaa.
Ja löysin Jumalan ja Jeesuksen uudestaan tässä kirkossa, johon olen saanut kuulua kohta 29 vuotta.
Vastaukseni yhteisvastuusta haluan laittaa uudelleen tähän, koska mielestäni se on niin tärkeä asia nykyaikana.
Jokainen tunteva kristitty ihminen on sitä mieltä, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme ja auttaa kaikessa missä pystymme.
Ihmisten hätä laittaa ajattelemaan tekemisiämme, mutta auttaako nälkiintyneitä ihmisiä toisella puolella maapalloa se,jos minäkin alan perheeni kanssa nähdä nälkää pelkästä sympatiasta.
Maailma on kuitenkin tullut lähemmäksi kaikkia- maiden rajat eivät ole enää niin konkreettisia- tv tuo asiat meille valmiiksi pureksittuina- sota tulee sen kautta olohuoneisiimme- samoin kuin ihmisten kärsimyksetkin , jotka niistä seuraavat.
Se on kovaa katseltavaa.
Jokainen voi tehdä kuitenkin aina jotain- pienestä kasvaa suurta!
On avustusjärjestöjä ja muita jotka haluavat auttaa. Niitä voi halutessaan aina tukea.
Minä mormonina annan joka kuukausi rahaa erityiseen köyhien ja puutteenalaisten rahastoon -
kirkkomme paastouhrirahastoon joka käyttää sinne lahjoitetun jokaikisen centin juuri siihen tarkoitukseen ympäri maailman.
Juuri sain kuulla kuinka tuhkarokkorokotuksia aletaan antaa afrikkalaisille lapsille näin ehkäisten monien lasten sairauksia ja auttaen heidän tulevaisuuttaan. Kirkko on siinä projektissa mukana Punaisen ristin kanssa.
Jokainen voi pysähtyä ja heittää lantin tai pari katusoittajalle eikä vain kävellä ohitse...
aina löytyy varmasti tuttavapiiristä joku jolle voi antaa pieneksi jääneitä lasten vaatteita,
naapuri jolle voi viedä ruokaa tai lämpimäisiä-
yksinäisiä mummoja on Suomi pullollaan-
vanhainkodit ovat heitä täynnä-
siellä ei juuri vierailijat käy- varsinkaan pienet lapset tai lemmikkieläimet-
olen vieraillut lasten kanssa siellä ja otin pienen koiranpennun mukaan ja voi miten ne vanhukset olivat onnellisia , heidän silmänsä alkoivat loistaa ja he hymyilivät ja silittelivät koiranpentua ja he alkoivat muistella aikaa jolloin heidän omat lapsensa olivat olleet pieniä-
he olivat äitejä, jotka on laitettu laitokseen- erillään muusta aivan tavallisesta maailmasta, siksi lapsi ja eläin tuntuivat heistä aivan mahdottoman ihanilta, sillä monet eivät olleet nähneet niitä pitkään aikaan.
On paljon, paljon muutakin mikä on aivan lähellämme ja ympärillämme , sellaista missä voimme auttaa ja kantaa sitä todellista yhteisvastuuta.
Ei kaikki voi lähteä Afrikkaan, eikä tarvitsekaan, me voimme jakaa omastamme täällä -sillä paikalla minne Herra on meidät itse kunkin asettanut.
On niin monenlaista jakamista- raha on ehkä helpoin tapa saada omatunto hiljaiseksi- mielestäni tärkeämpää on antaa aikaansa - se on tässä hektisessä elämässä enemmän kuin kullanarvoista- unohtamatta tärkeintä - sitä että pyytää rukouksessa Jumalaa auttamaan ja lohduttamaan kärsiviä ja löytämään keinoja ja tapoja missä itse voisi tehdä enemmän.
Mutta jo rippikoulussa huomasin ajattelevani eri tavalla kuin papit opettivat - se mitä kotona olin oppinut tuntui oikeammalta ja kaipasin lapsuuteni Jumalaa.
Ja löysin Jumalan ja Jeesuksen uudestaan tässä kirkossa, johon olen saanut kuulua kohta 29 vuotta.
Vastaukseni yhteisvastuusta haluan laittaa uudelleen tähän, koska mielestäni se on niin tärkeä asia nykyaikana.
Jokainen tunteva kristitty ihminen on sitä mieltä, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme ja auttaa kaikessa missä pystymme.
Ihmisten hätä laittaa ajattelemaan tekemisiämme, mutta auttaako nälkiintyneitä ihmisiä toisella puolella maapalloa se,jos minäkin alan perheeni kanssa nähdä nälkää pelkästä sympatiasta.
Maailma on kuitenkin tullut lähemmäksi kaikkia- maiden rajat eivät ole enää niin konkreettisia- tv tuo asiat meille valmiiksi pureksittuina- sota tulee sen kautta olohuoneisiimme- samoin kuin ihmisten kärsimyksetkin , jotka niistä seuraavat.
Se on kovaa katseltavaa.
Jokainen voi tehdä kuitenkin aina jotain- pienestä kasvaa suurta!
On avustusjärjestöjä ja muita jotka haluavat auttaa. Niitä voi halutessaan aina tukea.
Minä mormonina annan joka kuukausi rahaa erityiseen köyhien ja puutteenalaisten rahastoon -
kirkkomme paastouhrirahastoon joka käyttää sinne lahjoitetun jokaikisen centin juuri siihen tarkoitukseen ympäri maailman.
Juuri sain kuulla kuinka tuhkarokkorokotuksia aletaan antaa afrikkalaisille lapsille näin ehkäisten monien lasten sairauksia ja auttaen heidän tulevaisuuttaan. Kirkko on siinä projektissa mukana Punaisen ristin kanssa.
Jokainen voi pysähtyä ja heittää lantin tai pari katusoittajalle eikä vain kävellä ohitse...
aina löytyy varmasti tuttavapiiristä joku jolle voi antaa pieneksi jääneitä lasten vaatteita,
naapuri jolle voi viedä ruokaa tai lämpimäisiä-
yksinäisiä mummoja on Suomi pullollaan-
vanhainkodit ovat heitä täynnä-
siellä ei juuri vierailijat käy- varsinkaan pienet lapset tai lemmikkieläimet-
olen vieraillut lasten kanssa siellä ja otin pienen koiranpennun mukaan ja voi miten ne vanhukset olivat onnellisia , heidän silmänsä alkoivat loistaa ja he hymyilivät ja silittelivät koiranpentua ja he alkoivat muistella aikaa jolloin heidän omat lapsensa olivat olleet pieniä-
he olivat äitejä, jotka on laitettu laitokseen- erillään muusta aivan tavallisesta maailmasta, siksi lapsi ja eläin tuntuivat heistä aivan mahdottoman ihanilta, sillä monet eivät olleet nähneet niitä pitkään aikaan.
On paljon, paljon muutakin mikä on aivan lähellämme ja ympärillämme , sellaista missä voimme auttaa ja kantaa sitä todellista yhteisvastuuta.
Ei kaikki voi lähteä Afrikkaan, eikä tarvitsekaan, me voimme jakaa omastamme täällä -sillä paikalla minne Herra on meidät itse kunkin asettanut.
On niin monenlaista jakamista- raha on ehkä helpoin tapa saada omatunto hiljaiseksi- mielestäni tärkeämpää on antaa aikaansa - se on tässä hektisessä elämässä enemmän kuin kullanarvoista- unohtamatta tärkeintä - sitä että pyytää rukouksessa Jumalaa auttamaan ja lohduttamaan kärsiviä ja löytämään keinoja ja tapoja missä itse voisi tehdä enemmän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinä se jaksat aika ajoin kehua itseäsi ja tekojasi...
Tuo on muuten hyvin yleistä kirkon piirissä. Todistuskokouksissa nyyhkytetään kun on saanut niin paljon rahaa ja omaisuutta ja kuinka paljon sitä autetaan lähimmäisiä maksamalla vaikka mitä uhrirahoja kirkolle..
Sama tässä foorumissa. Sinä todellakaan et unohda mainita jos olet jotakin auttanut, olen sen tässä muutaman kuukauden aikana huomannut.
Olet sinä sitten hyvä ihminen, ja kiva että muistutat meitä syntisiä siitä.
mutta teetkin sen tahallasi hyvä rakas Jasmiina!
En ymmärrä miten se voi olla "kehumista" jos kertoo omasta kokemuksestan jotakin, mikä on vaikuttanut suuresti myöhempään käyttäytymiseen.
Sama vapaus on sinullakin- ole hyvä!!
Olen edelleenkin sitä samaa mieltä että me ihmiset voimme paljon helpottaa toistemme elämää.
Voi tiedätkö, raapaisin vain "pintaa" jätin kertomatta kaiken mitä kirkossa Apuyhdistyksen sisaret ihan järjestelmällisesti tekevät ...
mutta se onkin sitten jo kirkon ohjelmaa..¨ja kokonaan toinen juttu.
Halusin kantaa vain oman "korteni kekoon" ja tuoda jotain itse helpoksi kokemiani auttamiskeinoja, niitä joita jokainen voi kiireisenäkin tehdä.
Anteeksi jos otit sen kehumiseksi... sitä se ei todellakaan ollut.
Tiedän omat rajoitukseni ja riitämättömyyteni kyllin hyvin, mutta niinkuin sanoin jokainen voi tehdä oman parhaansa ja pienestä kasvaa se mikä on suurta.
montako uutta jäsentä kirkkonne sai Suomessa vuonna 2004?
Tunnut tietävän tarkan luvun, koska tiesit kertoa, että kukaan noista kastetuista vuonna 2004 ei ole lähtenyt pois.
Mikä ihme estää sinua kertomasta tuota lukua?
Ymmärtänyt tahallani väärin?
Kiitin vain siitä että kerrot meille kuinka esimerkillinen olet! Ja tulipa nyt sitten mainittua se apuyhdistyskin...
Ystävällisyys kestää kunnes käännynnäinen on jämähtänyt jäsenyyteen. Sen jälkeen ei enää ole niin väliä, miten häntä kohdellaan.
http://www.uut.fi/manipuli.html
ajattele nyt itsekin mitä kirjoitat tai uskot joltain manipulointisivuilta....
kehotan sinuakin ystävällisyyteen kaikesta huolimatta, kyllä se lopulta kannattaa---
ei ole vilpitöntä ystävällisyyttä. Sillä ajetaan takaa sitä, että saataisiin koukkuun tutkija tai joku muu, josta voidaan hyötyä myöhemmin. Sellaisella "ystävällisyydellä" ei ole muita kuin haittapuolia, eikä siihen sisälly oikeanlaista rakkautta.
olet harhaluulojen vallassa.
Kuitenkin aion olla ystävällinen edelleen luuloistasi huolimatta.
Hei, kysyisin sinultakin, miten tutustuit mormonikirkkoon silloin 29 vuotta sitten ja millä perusteella se tuntui oikealta. Miten olet nähnyt kirkkonne kasvavan näinä vuosikymmeninä Suomessa?
Onko suvussasi enemmänkin kirkon jäseniä? Voit kertoa sen verran kuin haluat.
Kuulin mormonikirkosta ensimmäisen kerran kun eräs tyttö antoi minulle lehtisen Joseph Smithin kertomuksesta ja muistan vieläkin sen voimakkaan tunteen jonka sen lukeminen aiheutti minulle... tiesin sen oikeastaan jo silloin olevan totta.
Mutta laitin sen sivuun, koska elämäntilanteeseeni se ei olisi sopinut silloin...
Sitten kymmenen vuotta myöhemmin kuulin että entinen naapurimme oli liittynyt kirkkoon ja soitin hänelle ja aloimme "tutkia" kirkon oppia ja kaikki mitä kuulimme (olin nuori aviovaimo silloin) mieheni kanssa tuntui oikealta ja juuri sellaiselta kuin oikean uskonnon tulikin mielestämme olla.
Olin jo rippikoulussa ihmeissäni luterilaisten pappien kerrottua "kolminaisuusjumalasta" - se ei ollut mielestäni se Jumala jota olin lapsesta asti rukoillut.
Löysin mormonikirkosta vastaukset kaikkiin kysymyksiini- tiesin että evankeliumin toimitusten kautta voisin palata kerran taivaallisen Isäni luokse ja sa kaikki tuntui turvalliselta- koko suuri onnensuunnitelma , jota myös pelastussuunnitelmaksi sanotaan.
Perheen tärkeys ja merkitys, iankaikkisuus, onnellisuus, turvallisuus, rakkaus, kaiken olen kokenut kirkossa.
Yhtäkään kertaa ei ole travinnut epäillä kirkon totuutta, sillä Pyhä Henki on koko ajan todistanut minulle voimakkaasti jokaisesta eteeni tulleesta asiasta.
En ole ollenkaan mikään "kiihkouskovainen" vaikka täällä minut on sellaiseksi leimattukin.
Olen aivan tavallinen suomalainen nainen,jonka elämässä on rauha ja tasapaino Kristuksen evankeliumin tähden. Se kuuluu jokapäiväiseen elämääni, mutta ei se tarkoita ettenkö osaisi pitää hauskaa ja olla iloinen- evankeliumi on ilosanoma ja se näkyy toivottavasti myös minusta ja koko perheestänikin ulos.
Kysyit myös muista perheeni jäsenistä..
koko perheeni.. siis mieheni ja minä ja vielä kotona olevat lapsemme ja nyt myös jo kahden naimisissa olevien lastemme perheet ovat aktiivisia kirkon jäseniä.
Muut sukuni jäsenet eivät ole liittyneet kirkkoon, mutta meillä on tosi hyvät ja läheiset välit ja voimme keskustella kirkosta niinkuin kaikista muistakin asioista.
Emme todellakaan yritä pakkokäännyttää ketään.
Kaiken kaikkiaan olen aina etsinyt totuutta- jos aivan pikkutytöstä asti. Olen onnellinen että löysin sen ja voinkin todistaa siitä miten Kristus sanoi että "Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan."