Jumala ei luonut ihmistä Jumalaksi: "Jumala loi ihmisen Jumalaksi. Mieheksi ja naiseksi Hän hänet loi." Vaan Jumalan kuvaksi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mieheksi ja naiseksi Hän hänet loi."
Mies ja nainen eivät yhtyessään tule Jumalaksi.
Mutta keskinäisen rakkautensa kautta - antautuessaan ja alistuessaan toinen toiselleen, sitoutuessaan toisiinsa, hyväksyen ja kunnioittaen toinen toistaan - he yhdessä voivat ilmaista Jumalasta jotain sellaista, joka heille erikseen olisi mahdotonta.
Kuva ei siis ole yhtäkuin se jota kuvataan.
Voidaan myös käydä teologista väittelyä onko alkuperäisestä kuvasta enää paljoakaan nähtävillä ihmisessä? Koska se syntiinlankeemuksen ja rikkinäisyyksiemme johdosta on turmeltunut.
Uskovasta ihmisestä on sanottu (itse asiassa Raamattu sanoo niin) että hän on Kristuksen kirje. Siinäkin on monikko: te olette Kristuksen kirje. Te (monikko) olette kirje (yksikkö). Siis kaikki uskovat yhdessä ovat yksi kirje?
Onpa sitten kyse yksilökristitystä tai seurakunnasta, voimme todeta: kirje kyllä on Kristuksen, mutta teksti on joskus vaikeasti luettavissa.
Kristuksen kirjeinä saatamme olla nuhruisia, monella tapaa kolhiintuneita, mutta olennaista ei olekaan kirjeen ulkomuoto, vaan sen tosiasiallinen sisältö.
Kirje viittaa lähettäjäänsä.
Ajattelen nyt aviopuolisoita.
Jumalan kuvina he (mies ja nainen yksilökristittyinä) ja Jumalan kuvana he (mies ja nainen yhdessä) voivat synnistä ja rikkinäisyydestä huolimatta ilmaista Jumalan hyvyyttä. Koska Jumala itse ilmaisee itseään niissä ja niiden kautta jotka ovat Hänelle antautuneet.
Kunpa Jumala enemmän saisi ilmaista itseään uskovien avioliitoissa - kirkastaen hyvää tarkoitustaan sen kuvan kautta, joka tuossa, toisiinsa sitoutuneiden ihmisten liitossa, on nähtävillä. Se on kuva Jumalan hyvyydestä. Toimivasta yhteydestä.
Mitä tällaisen kuvan syntyminen, tai sen esiin tuleminen kaiken sitä peittävän ja vääristävän roskan alta, sitten edellyttää?
* * *
Inhimillinen ihminen rakkaudessaan pyrkii aina sitomaan rakkautensa kohteen itseensä. Rakkaus ei ainoastaan kohdistu johonkuhun vaan tavallaan se myös sisältää hänet, ja koska rakkaus jota koen on minussa niin hänkin, jota rakastan, on minussa. Rakkauteni kautta minä tietyllä tapaa pidän häntä omaisuutenani. Rakkauden kautta, joka minussa on, sidon hänet itseeni. Suhtaudun häneen oman itseni ja rakkauteni kautta. Näin toimiva ja asennoituva ihminen ei kykene näkemään rakkautensa kohdetta erillisenä: hän ei ole rakkaudestani irrallinen, siis ihminen jolla olisi täysin sama arvo ja merkitys rakkaudestani riippumatta, vaan hän tulee arvokkaaksi (minulle) vain rakkauteni kautta. Siksi katson että minulla on oikeus vaikuttaa hänen valintoihinsa ja ratkaisuihinsa - määrittelen hänen ratkaisujensa oikeallisuuden omista henkilökohtaisista tarpeistani ja tunteistani käsin.
Mikä siis on - minkä tulisi olla! - ensisijainen toimenpiteemme uskovina, kun olemme rakastuneet?
Päästämme irti hänestä, jota rakastamme. Emme suostu rakkautemme kautta omistamaan, sitomaan häntä itseemme ja omaan persoonaamme. Olemuksellani on arvo ilman häntäkin. Hänenkin olemuksellaan on arvo ilman minua.
Kristillistä terminologiaa käyttäen:
Luovutan rakkauteni ristin juurelle.
Näin antaudun itse syvemmin Jumalalle. Alttari on kuolemisen paikka. Mutta se on myös elämän paikka. Lihallinen minä saa kuoliniskun - mutta kaikki se, mitä minulle tämän kautta ja jälkeen annetaan, onkin ansaitsematonta lahjaa. Siinä on Jumalan hyvyys. Jolloin en enää voi turmella rakkautta luontaisen omistushalun ja itsekkyyteni kautta.
Kaikissa ihmissuhteissani ja ERITYISESTI suhteessani häneen jota eniten rakastan, olen aina ensisijassa Jumalan edessä. Suhteeni Häneen toteutuu ihmissuhteissani. Kaikkialla missä elän, elän aina ensikädessä suhteessa Häneen.
Tämä mahdollistaa antautuvan ja pyyteettömän rakkauden:
Kun Jumala on avioliitossa ensisijaisena - ja tämä merkitsee yksilöllistä suhdetta Jumalaan: juuri minä olen asenteineni ja vaatimuksineni Hänen edessään, taivaallisen valon tutkittavana, että Hänen rakkautensa saisi vaikuttaa ja valloittaa minun rakkauttani, muokaten sitä - silloin emme koskaan voi laiminlyödä puolisoitamme.
Jumalan pitäminen ensisijaisena johtaa puolison näkemiseen ja kokemiseen arvokkaana. Koska Jumalan edessä ja Hänelle olemme arvokkaita - itsessämme!
* * *
Ilman ristiä rakkaus turmeltuu rikkinäisyyteemme. Se ei voi koskaan kasvaa ilmaisemaan jumalallista ykseyttä.
Vasta silloin, kun olemme toisistamme erilliset, itsessämme arvokkaat ja hyväksytyt, voimme yhtyä, liittyä toisiimme.
Vasta kappaleet, toisistaan erilliset, itsessään arvokkaat, voivat olla toisilleen vastakappaleet:
kahdesta erillisestä muodostuva
yksi kokonaisuus.
Ilman tätä on kyse yhdestä möykystä. Jos rakkauteni sulauttaa sinut ja minut tajunnassani yhdeksi möykyksi, jota yritän hallita, silloin emme koskaan voi liittyä toisiimme. En voi liittyä siihen jonka olen jo sitonut itseeni. Vain erilliset voivat liittyä.
Näin ollen rakkauden lähtökohta, jos tahdomme sen kasvavan Jumalan hyvyyttä ilmaisevaksi rakkaudeksi, ei ole saaminen, vaan antaminen pois: luovutamme ihmisen Jumalalle.
Näin tehdessämme luovutamme ihmisen myös hänelle itselleen.
Rakastava ihminen, joka tahtoo liittyä toiseen elääkseen hänen kanssaan elämänsä loppuun saakka, ei anna inhimillisen rakkautensa sitoa toista. Uskovana hän näkee että hänen ainoa mahdollisuutensa elää itse vapaana ja ehkä joskus liittyä yhdeksi toisen vapaan ihmisen kanssa, on luovuttaa hänet Jumalalle.
Tämähän on aivan luonnollista.
Uskoontullessani olen luovuttanut oikeudet omaan itseeni ja elämääni Herralle. Näin ollen minulla ei ole oikeutta sitoa ketään itseeni rakkauteni kautta. Se oikeus on vain Jumalalla:
Jotka Jumala on toisiinsa liittänyt, niitä älköön ihminen erottako.
Jos ihmisinä liitämme toisen itseemme ja pyrimme näin rakkaudessamme kontrolloimaan häntä, silloin menetämme rakkauden syvimmän mahdollisuuden, sen mahdollisuuden että Jumala liittäisi meidät toisiimme?
Jumala liittää toisiinsa vain kappaleet. Vasta kappaleet voidaan liittää toisiinsa vastakappaleiksi.
Mies ja nainen eivät yhtyessään tule Jumalaksi.
Mutta keskinäisen rakkautensa kautta - antautuessaan ja alistuessaan toinen toiselleen, sitoutuessaan toisiinsa, hyväksyen ja kunnioittaen toinen toistaan - he yhdessä voivat ilmaista Jumalasta jotain sellaista, joka heille erikseen olisi mahdotonta.
Kuva ei siis ole yhtäkuin se jota kuvataan.
Voidaan myös käydä teologista väittelyä onko alkuperäisestä kuvasta enää paljoakaan nähtävillä ihmisessä? Koska se syntiinlankeemuksen ja rikkinäisyyksiemme johdosta on turmeltunut.
Uskovasta ihmisestä on sanottu (itse asiassa Raamattu sanoo niin) että hän on Kristuksen kirje. Siinäkin on monikko: te olette Kristuksen kirje. Te (monikko) olette kirje (yksikkö). Siis kaikki uskovat yhdessä ovat yksi kirje?
Onpa sitten kyse yksilökristitystä tai seurakunnasta, voimme todeta: kirje kyllä on Kristuksen, mutta teksti on joskus vaikeasti luettavissa.
Kristuksen kirjeinä saatamme olla nuhruisia, monella tapaa kolhiintuneita, mutta olennaista ei olekaan kirjeen ulkomuoto, vaan sen tosiasiallinen sisältö.
Kirje viittaa lähettäjäänsä.
Ajattelen nyt aviopuolisoita.
Jumalan kuvina he (mies ja nainen yksilökristittyinä) ja Jumalan kuvana he (mies ja nainen yhdessä) voivat synnistä ja rikkinäisyydestä huolimatta ilmaista Jumalan hyvyyttä. Koska Jumala itse ilmaisee itseään niissä ja niiden kautta jotka ovat Hänelle antautuneet.
Kunpa Jumala enemmän saisi ilmaista itseään uskovien avioliitoissa - kirkastaen hyvää tarkoitustaan sen kuvan kautta, joka tuossa, toisiinsa sitoutuneiden ihmisten liitossa, on nähtävillä. Se on kuva Jumalan hyvyydestä. Toimivasta yhteydestä.
Mitä tällaisen kuvan syntyminen, tai sen esiin tuleminen kaiken sitä peittävän ja vääristävän roskan alta, sitten edellyttää?
* * *
Inhimillinen ihminen rakkaudessaan pyrkii aina sitomaan rakkautensa kohteen itseensä. Rakkaus ei ainoastaan kohdistu johonkuhun vaan tavallaan se myös sisältää hänet, ja koska rakkaus jota koen on minussa niin hänkin, jota rakastan, on minussa. Rakkauteni kautta minä tietyllä tapaa pidän häntä omaisuutenani. Rakkauden kautta, joka minussa on, sidon hänet itseeni. Suhtaudun häneen oman itseni ja rakkauteni kautta. Näin toimiva ja asennoituva ihminen ei kykene näkemään rakkautensa kohdetta erillisenä: hän ei ole rakkaudestani irrallinen, siis ihminen jolla olisi täysin sama arvo ja merkitys rakkaudestani riippumatta, vaan hän tulee arvokkaaksi (minulle) vain rakkauteni kautta. Siksi katson että minulla on oikeus vaikuttaa hänen valintoihinsa ja ratkaisuihinsa - määrittelen hänen ratkaisujensa oikeallisuuden omista henkilökohtaisista tarpeistani ja tunteistani käsin.
Mikä siis on - minkä tulisi olla! - ensisijainen toimenpiteemme uskovina, kun olemme rakastuneet?
Päästämme irti hänestä, jota rakastamme. Emme suostu rakkautemme kautta omistamaan, sitomaan häntä itseemme ja omaan persoonaamme. Olemuksellani on arvo ilman häntäkin. Hänenkin olemuksellaan on arvo ilman minua.
Kristillistä terminologiaa käyttäen:
Luovutan rakkauteni ristin juurelle.
Näin antaudun itse syvemmin Jumalalle. Alttari on kuolemisen paikka. Mutta se on myös elämän paikka. Lihallinen minä saa kuoliniskun - mutta kaikki se, mitä minulle tämän kautta ja jälkeen annetaan, onkin ansaitsematonta lahjaa. Siinä on Jumalan hyvyys. Jolloin en enää voi turmella rakkautta luontaisen omistushalun ja itsekkyyteni kautta.
Kaikissa ihmissuhteissani ja ERITYISESTI suhteessani häneen jota eniten rakastan, olen aina ensisijassa Jumalan edessä. Suhteeni Häneen toteutuu ihmissuhteissani. Kaikkialla missä elän, elän aina ensikädessä suhteessa Häneen.
Tämä mahdollistaa antautuvan ja pyyteettömän rakkauden:
Kun Jumala on avioliitossa ensisijaisena - ja tämä merkitsee yksilöllistä suhdetta Jumalaan: juuri minä olen asenteineni ja vaatimuksineni Hänen edessään, taivaallisen valon tutkittavana, että Hänen rakkautensa saisi vaikuttaa ja valloittaa minun rakkauttani, muokaten sitä - silloin emme koskaan voi laiminlyödä puolisoitamme.
Jumalan pitäminen ensisijaisena johtaa puolison näkemiseen ja kokemiseen arvokkaana. Koska Jumalan edessä ja Hänelle olemme arvokkaita - itsessämme!
* * *
Ilman ristiä rakkaus turmeltuu rikkinäisyyteemme. Se ei voi koskaan kasvaa ilmaisemaan jumalallista ykseyttä.
Vasta silloin, kun olemme toisistamme erilliset, itsessämme arvokkaat ja hyväksytyt, voimme yhtyä, liittyä toisiimme.
Vasta kappaleet, toisistaan erilliset, itsessään arvokkaat, voivat olla toisilleen vastakappaleet:
kahdesta erillisestä muodostuva
yksi kokonaisuus.
Ilman tätä on kyse yhdestä möykystä. Jos rakkauteni sulauttaa sinut ja minut tajunnassani yhdeksi möykyksi, jota yritän hallita, silloin emme koskaan voi liittyä toisiimme. En voi liittyä siihen jonka olen jo sitonut itseeni. Vain erilliset voivat liittyä.
Näin ollen rakkauden lähtökohta, jos tahdomme sen kasvavan Jumalan hyvyyttä ilmaisevaksi rakkaudeksi, ei ole saaminen, vaan antaminen pois: luovutamme ihmisen Jumalalle.
Näin tehdessämme luovutamme ihmisen myös hänelle itselleen.
Rakastava ihminen, joka tahtoo liittyä toiseen elääkseen hänen kanssaan elämänsä loppuun saakka, ei anna inhimillisen rakkautensa sitoa toista. Uskovana hän näkee että hänen ainoa mahdollisuutensa elää itse vapaana ja ehkä joskus liittyä yhdeksi toisen vapaan ihmisen kanssa, on luovuttaa hänet Jumalalle.
Tämähän on aivan luonnollista.
Uskoontullessani olen luovuttanut oikeudet omaan itseeni ja elämääni Herralle. Näin ollen minulla ei ole oikeutta sitoa ketään itseeni rakkauteni kautta. Se oikeus on vain Jumalalla:
Jotka Jumala on toisiinsa liittänyt, niitä älköön ihminen erottako.
Jos ihmisinä liitämme toisen itseemme ja pyrimme näin rakkaudessamme kontrolloimaan häntä, silloin menetämme rakkauden syvimmän mahdollisuuden, sen mahdollisuuden että Jumala liittäisi meidät toisiimme?
Jumala liittää toisiinsa vain kappaleet. Vasta kappaleet voidaan liittää toisiinsa vastakappaleiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siis niinkuin palapelin palat
kun löytyy kappale mikä sopii
just sen toisen palan toiseen palaan.
Tarkoitatko että inhimillinen rakkaus tuhoaa
Jumalallisen rakkauden, koska inhimillisesti ei koskaan ole mahdollista
kahden ihmisen välinen Jumalallinen rakkaus?
entäpä, kun toinen selvästi pelkää sitoutua
koska jos hän sitoutuisi keskeneräiseen
joka ei varmastikaan, tässä ajassa valmiiksi tule
vaikkakin toivoo ja puhuu ja kirjoittaa
niin kauniista, puhtaasta erillisestä
toinen toiselleen sitoutuneesta rakkaudesta
mutta, ei kuitenkaan uskalla
tai halua!
oikein hieno,kumpa tuo minkä kirjoitit myös toteutuisi yhteiskunnassa ja parisuhteissa,eikä jäisi vain teoriaksi