Max Jakobson on jo hyvinkin seniori-ikäinen, mutta hänen ajattelunsa on edelleen kirkkaampi ja sanansäilänsä terävämpi kuin useimmilla nuoremmilla kollegoillaan. Eipähän noilla nuoremmilla ole sotaveteraanin ja pitkäaikaisen ykkösdiplomaattimme Jakobsonin rautaista asiantuntemustakaan, mutta ei liioin hänen älyään eikä sanomisen taitoa. Tänään Jakobson kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumnin otsikolla ”Puolustaminen aina oikein”.
Harmi, että en voi varsin pitkää kirjoitusta riittävän laajasti referoida, mutta yritän sanoa siitä osan tärkeimmäksi näkemääni niille, jotka eivät ole HS:n lukijoita. Hieman höystän Jakobsonin sanomaa omilla kommenteillani. Ei tuossa – enempää Jakobsonilla kuin minulla – ole mitään uutta sanottavaa niille, jotka historiaa tuntevat, mutta olen huomannut, että siinä suhteessa parantamisen varaa on paljon.
Jakobson aloittaa Boris Jeltsinin sanomalla Suomen vierailullaan 1992: ”Nyt Suomen ja Venäjän suhteet muuttuvat ja loppuu se teeskentely ja hurskastelu, joka kuului aikaisempiin suhteisiin”.
Jakobson toteaa, että me Suomessa olemme noudattaneet hänen hyvää neuvoaan mm. keskustellessamme avoimesti viime sotiimme liittyvistä asioista. Sitä neuvoa noudatti presidentti Tarja Halonenkin sanoessaan Pariisissa julki suomalaisten näkemyksemme sotiemme erillissotaluonteesta.
Jakobson kertaa lyhyesti talvisodan kansallisesta merkityksestä mm. toistamalla Edwin Linkomiehen sotasyyllisvankeudessa kirjoittaman toteaman, että ”vasta talvisota teki muun maailman tietoiseksi itsenäisyystahdostamme ja kyvystämme puolustaa maatamme suunnatonta ylivoimaa vastaan”.
Jakobson muistuttaa, että talvisodan päätyttyä sodan jatkumiseen varauduttiin kahdella tasolla: pelättiin, että Neuvostoliitto tekee uuden yrityksen Suomen valtaamiseksi ja toivottiin, että Suomi voisi saada tilaisuuden talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Kun Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan ja Ruotsi oli motissa, niin Suomen tie länteen oli tukossa. Vihdoin elokuussa 1940 saksalainen asekauppias toi Mannerheimille lupaavan salaisen viestin, jossa Suomelle luvattiin tukea, ja Suomeen alkoi virrata saksalaisia sotilaita – ”lomalaisia” matkalla Pohjois-Norjaan. Tällöin ymmärrettiin Saksan tuen pelastavan Suomen. Se oli puolustustoimenpide.
Ja kun Saksa sitten kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon ja salamasota näytti sujuvan täydellisesti Saksan suunnitelmien mukaan, niin oletettiin sodan olevan hetkessä ohi. Saksalaisten omaa uskoa siihen kuvaa se, että lähtiessään hyökkäämään kauas itään saksalaiset joukot eivät vaivautuneet ottamaan mukaansa talvivarusteita. Sodan nopeaan lopputulokseen uskoivat myös Saksan viholliset – amerikkalaiset ja britit – ja tietenkin myös suomalaiset.
Olisimmeko siis voineet tuossa vaiheessa olla lähtemättä mukaan ottamaan takaisin meiltä vääryydellä vietyä omaamme? Kukaan poliittinen tai muu johtajamme ei olisi uskaltanut sellaista ehdottaa. Tuolla keskustan saitilla ylistetty Urho Kekkonen oli yksi innokkaimpia sodan kannattajia ja siellä paljon parjattu Väinö Tanner varmasti varovaisimpia, mutta ei hänelläkään ollut kanttia kovin jyrkästi jyristä sotaa vastaan, sillä suurista ansioistaan huolimatta hän olisi varmasti menettänyt omiensa eli työväen luottamuksen.
Jakobson pohtii syvällisesti niitä tuskaisia tuntoja, joihin sitten johtajamme joutuivat viimeistään keväällä 1944, kun Saksan häviö oli käynyt heille ilmeiseksi. Millaisessa puristuksessa kahden suurvallan – Saksa oli vielä kuitenkin voimakas – olimmekaan tilanteessa, jossa NL vaati meiltä ehdotonta antautumista ja Saksa ehdotonta mukana pysymistä!
Kaikesta viime kädessä vastuun kantava presidenttimme Risto Ryti oli todella ”kuin Pietari hiilivalkealla”. Ja hän uhrautui ottaessaan kantaakseen sen ”häpeän”, jollaisena läntinenkin maailma piti Suomen turvautumista Saksan apuun neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, ja josta johtuen nyt Jeltsinin sanat unohtanut Venäjän ulkopoliittinen johto vaatii meitä kantamaan syyllisyyttä sodastamme ”Saksan liittolaisena”.
Jakobsonin mielestä Ryti, Mannerheim ja Linkomies noudattivat Machiavellin neuvoa: ”Maan pelastamiseksi mitään keinoa ei pidä hylätä. Rooman turvallisuus riippuu armeijasta, ja armeija on säilytettävä millä hinnalla tahansa; maan puolustaminen on aina oikein, riippumatta siitä, käytetäänkö siihen kunniallisia vai kunniattomia keinoja. Jos armeija pelastetaan, Rooma voi aikanaan pyyhkiä pois häpeän”.
Kolumninsa loppupuolella Jakobson näkee Stalinin tunnustaneen Suomen erillissotaluonteen ”kolmen suuren” konferenssissa Teheranissa toteamalla, että ”kansa, joka on taistellut niin rohkeasti itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”. Stalin myönsi Titolle ottaneensa huomioon Yhdysvaltain toivomuksen Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä. Yhdysvallathan oli nähnyt jatkosotamme sittenkin erillissotana eikä ollut julistanut sotaa Suomelle nimenomaan siitä syystä, että Suomi oli joutunut talvisodassa hyökkäyksen kohteeksi.
Jakobson lopettaa: ”Virallinen Venäjä ei kuitenkaan lainaa Stalinin Suomea koskevia lausuntoja. Talvisota ”unohdetaan”, Suomen väitetään kuuluneen Saksan liittolaisiin. Teeskentely ja hurskastelu jatkuu”.
Harmi, että en voi varsin pitkää kirjoitusta riittävän laajasti referoida, mutta yritän sanoa siitä osan tärkeimmäksi näkemääni niille, jotka eivät ole HS:n lukijoita. Hieman höystän Jakobsonin sanomaa omilla kommenteillani. Ei tuossa – enempää Jakobsonilla kuin minulla – ole mitään uutta sanottavaa niille, jotka historiaa tuntevat, mutta olen huomannut, että siinä suhteessa parantamisen varaa on paljon.
Jakobson aloittaa Boris Jeltsinin sanomalla Suomen vierailullaan 1992: ”Nyt Suomen ja Venäjän suhteet muuttuvat ja loppuu se teeskentely ja hurskastelu, joka kuului aikaisempiin suhteisiin”.
Jakobson toteaa, että me Suomessa olemme noudattaneet hänen hyvää neuvoaan mm. keskustellessamme avoimesti viime sotiimme liittyvistä asioista. Sitä neuvoa noudatti presidentti Tarja Halonenkin sanoessaan Pariisissa julki suomalaisten näkemyksemme sotiemme erillissotaluonteesta.
Jakobson kertaa lyhyesti talvisodan kansallisesta merkityksestä mm. toistamalla Edwin Linkomiehen sotasyyllisvankeudessa kirjoittaman toteaman, että ”vasta talvisota teki muun maailman tietoiseksi itsenäisyystahdostamme ja kyvystämme puolustaa maatamme suunnatonta ylivoimaa vastaan”.
Jakobson muistuttaa, että talvisodan päätyttyä sodan jatkumiseen varauduttiin kahdella tasolla: pelättiin, että Neuvostoliitto tekee uuden yrityksen Suomen valtaamiseksi ja toivottiin, että Suomi voisi saada tilaisuuden talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Kun Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan ja Ruotsi oli motissa, niin Suomen tie länteen oli tukossa. Vihdoin elokuussa 1940 saksalainen asekauppias toi Mannerheimille lupaavan salaisen viestin, jossa Suomelle luvattiin tukea, ja Suomeen alkoi virrata saksalaisia sotilaita – ”lomalaisia” matkalla Pohjois-Norjaan. Tällöin ymmärrettiin Saksan tuen pelastavan Suomen. Se oli puolustustoimenpide.
Ja kun Saksa sitten kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon ja salamasota näytti sujuvan täydellisesti Saksan suunnitelmien mukaan, niin oletettiin sodan olevan hetkessä ohi. Saksalaisten omaa uskoa siihen kuvaa se, että lähtiessään hyökkäämään kauas itään saksalaiset joukot eivät vaivautuneet ottamaan mukaansa talvivarusteita. Sodan nopeaan lopputulokseen uskoivat myös Saksan viholliset – amerikkalaiset ja britit – ja tietenkin myös suomalaiset.
Olisimmeko siis voineet tuossa vaiheessa olla lähtemättä mukaan ottamaan takaisin meiltä vääryydellä vietyä omaamme? Kukaan poliittinen tai muu johtajamme ei olisi uskaltanut sellaista ehdottaa. Tuolla keskustan saitilla ylistetty Urho Kekkonen oli yksi innokkaimpia sodan kannattajia ja siellä paljon parjattu Väinö Tanner varmasti varovaisimpia, mutta ei hänelläkään ollut kanttia kovin jyrkästi jyristä sotaa vastaan, sillä suurista ansioistaan huolimatta hän olisi varmasti menettänyt omiensa eli työväen luottamuksen.
Jakobson pohtii syvällisesti niitä tuskaisia tuntoja, joihin sitten johtajamme joutuivat viimeistään keväällä 1944, kun Saksan häviö oli käynyt heille ilmeiseksi. Millaisessa puristuksessa kahden suurvallan – Saksa oli vielä kuitenkin voimakas – olimmekaan tilanteessa, jossa NL vaati meiltä ehdotonta antautumista ja Saksa ehdotonta mukana pysymistä!
Kaikesta viime kädessä vastuun kantava presidenttimme Risto Ryti oli todella ”kuin Pietari hiilivalkealla”. Ja hän uhrautui ottaessaan kantaakseen sen ”häpeän”, jollaisena läntinenkin maailma piti Suomen turvautumista Saksan apuun neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, ja josta johtuen nyt Jeltsinin sanat unohtanut Venäjän ulkopoliittinen johto vaatii meitä kantamaan syyllisyyttä sodastamme ”Saksan liittolaisena”.
Jakobsonin mielestä Ryti, Mannerheim ja Linkomies noudattivat Machiavellin neuvoa: ”Maan pelastamiseksi mitään keinoa ei pidä hylätä. Rooman turvallisuus riippuu armeijasta, ja armeija on säilytettävä millä hinnalla tahansa; maan puolustaminen on aina oikein, riippumatta siitä, käytetäänkö siihen kunniallisia vai kunniattomia keinoja. Jos armeija pelastetaan, Rooma voi aikanaan pyyhkiä pois häpeän”.
Kolumninsa loppupuolella Jakobson näkee Stalinin tunnustaneen Suomen erillissotaluonteen ”kolmen suuren” konferenssissa Teheranissa toteamalla, että ”kansa, joka on taistellut niin rohkeasti itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”. Stalin myönsi Titolle ottaneensa huomioon Yhdysvaltain toivomuksen Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä. Yhdysvallathan oli nähnyt jatkosotamme sittenkin erillissotana eikä ollut julistanut sotaa Suomelle nimenomaan siitä syystä, että Suomi oli joutunut talvisodassa hyökkäyksen kohteeksi.
Jakobson lopettaa: ”Virallinen Venäjä ei kuitenkaan lainaa Stalinin Suomea koskevia lausuntoja. Talvisota ”unohdetaan”, Suomen väitetään kuuluneen Saksan liittolaisiin. Teeskentely ja hurskastelu jatkuu”.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Usein, kun historia käpertyy sotahistorialliseksi jankuttamiseksi siitä olivatko Saksa ja Suomi aseveljiä, "unohdetaan" se historiallinen tosiseikka, että suomalainen sivistys on Saksan suunnalta kotoisin.
Siteet sinne toimivat jo kaukana keskiajalla. Ei ole pieni se panos joka germaanikulttuurista on Ruotsin suoperäisille takamaille kulkeutunut. Peruna on pientä tässä.
Siellä taisteltiin 1600-luvulla eurooppalaisittain katsoen mielettömimmässä ja brutaaleimmassa uskonsodassa, josta monen upseerikerhon seinällä on vieläkin maalauksia solttujen iahnnoitaviksi. Sieltä mentiin hakemaan sotaoppia jo ennen itsenäistymistä - saatiin "jääkäreitä". Saksalaista sotilaallisuutta on tietynlaisten ihmisten toimesta ihannoitu täällä aina. Omat fasistiset liikkeemme - jotka syntyivät samoilla seuduilla joista jääkäreiksi kouluttautuvat nuorukaiset lähtivät aikoinaan Saksaan - ottivat saksalaiset esikuvat. Sotien aikaan urkkijat vakoilivat kansan keskuudessa ja ilmiantoivat saksalaisvastaisia mielipiteitä. Saksan kielen taitamista ensisijaisena vieraana kielenä pidettiin vielä sotien jälkeenkin itsestään selvyytenä.
Niin että mitä loppujen lopuksi tarkoittaa tämä nyt niin tapetille noussut sottutason keskustelu siitä olivatko Saksa ja Suomi samassa veneessä hyökkäämässä N-liittoon? Tarkoittaako tällainen pohdiskelu yhtään mitään?
Suomalaiset - siis tämä junttikansa - eivät olleet ruotsalaisia, venäläisiksi he eivät halunneet tulla, joten he siis imivät voimaa Saksasta. Ja tässä imussa oltiin oltu pitkään. Pitkään.
Se oli kansallista kohtalonyhteyttä samanlaista sielunsairautta sairastavan kansan kanssa. Kun Saksa sairastui natsismiin, myös Suomessa oirehti. Eikä ikiviholliseen päin tältä pohjalta mitään terveempää suhtautumista voinutkaan syntyä. On se ja sama, millaiset sotilastoimet sitoivat Saksan ja Suomen keskinäisyhteyteen. Ilman historiallista kohtalonyhteyttä mitään sidettä ei olisi voinut olla, ja historiallisen kytkennän vuoksi mitään muuta vaihtoehtoa kuin kulkea Saksan rinnalla ei ollut.
Jakobson on itseoppinut, mutta valitettavan sivistymätön. Historiasta hän ymmärtää saman verran kuin soltut - viisaudeksi riittää kun viitataan siteerauksiin Macchiavellilta. Jakobson kuitenkin nauttii Hesarin ja Suomen Kuvalehden tukea, mikä Suomen tapaisessa pienessä maassa tekee hänestä monien auktoriteetin. Surkeinta hänen kohdallaan on ollut se että hän on joskus erehtynyt kirjoittamaan kulttuurihistoriasta ja jopa sellaisestakin erityisalasta kuin filosofiasta. Kun arvostelukyky pettää täydellisesti yhdessä asiassa, kunnioitusta on sitten vaikeaa voittaa takaisin missään asiassa.
>> Jakobson on itseoppinut, mutta valitettavan sivistymätön.> Historiasta hän ymmärtää saman verran kuin soltut - viisaudeksi riittää kun viitataan siteerauksiin Macchiavellilta.
Kirjoituksesi alku osoittaa, että olet jonkin verran perehtynyt historiaan ja tiedät siitä jotain. Nimittäin tuo näkemyksesi suomalaisen sivistyksen "alkukodista" on ihan oikea, samoin siitäkin ja Suomen itsenäistymiseen liittyneistä tapahtumista johtunut, aina sotiin saakka jatkunut ja jälleen elpymässä oleva tunne tietystä "kohtalonyhteydestämme".
Mutta sitten osoitat, että ymmärryksesi ei ole tietojesi tasalla. Olet kai (ei se täysin käy selville) sitä mieltä, että me emme olisi saaneet tukeutua Saksaan silloin, kun kohtalomme oli veitsenterällä.
Saksan sairastumisesta natsismiin olen samaa mieltä, ja saksalaisilla on ollut historiassaan ennnenkin taipumusta vastaaviin sairauksiin, mutta se natsismiin sairastuminen oli jotenkin ymmärrettävää. Ensimmäisen maailmansodan voittajat sen sairauden viruksen toivat Saksaan. Jos olet tarpeeksi perehtynyt historiaan, tiedät hyvin, että näin oli.
Mutta suomalaisilla ei ole ihan samanlaista taipumusa tuollaisiin sairauksiin, vaikka onhan meilläkin ollut Lapuan sairaus ja sitä paljon pahempi idästä tullut kommunismin sairaus, mikä näkyy edelleen pahana jälkitautina vaivaavan monia. Erityisen sitkeässä tuo jälkitauti näkyy pysyvän monissa keskustalaisissa, joihin kai sinäkin lukeutunet.
Mutta Max Jakobsonilla ei ole kummankaan edellä mainitun sortin sairauksia. Juutalaisena hän varmasti oli jo syntymässä rokotettu natsismia vastaan ja koomunistiksi häntä kukaan ei ole voinut koskaan epäillä. Max Jakobson on viisaimpia yhä keskuudessamme olevia suomalaisia, ja laajan kokemuksensa ja lukeneisuutensa tuoman asiantuntemuksen turvin ja poikkeuksellisen hyvän kirjoitustaidon omaavana yksi ehdottomasti parhaita kirjoittajiamme, kuten avaajakin toteaa.
Missä asiassa Jakobson tuossa sinun mielestäsi osoittaa sivistymättömyyttään? Mitä hän sanoo tyhmästi? Eikö maan puolustaminen ole aina oikein? Eikö Suomi olisi saanut puolustautua hyökkääjää vastaan? Eikö se olisi saanut yrittää korjata hyökkääjän aiheuttamia vahinkoja? Kaikki suomalaiset olivat silloin toista mieltä, olivatko he siis kaikki tyhmiä?
Itse osoitat kirjoituksellasi varsin omituista, hyvin kahtiajakoista ”sivistystä”. Kirjoituksesi hengen ja Jakobsoniin kohdistamasi arvioinnin perusteella voisin sanoa, että olet emätyperys. Emakko lienetkin, sillä ei kukaan mies, ei pasifistikaan tuollaista suustaan päästäisi. Älkää loukkaantuko kaikki naiset, sillä ei moni teistäkään tuollainen ole.
En voi päätyä kuin yhteen johtopäätökseen. Sinun on ihan mahdotonta päästä yli siitä, että sille ihanteellesi, meihin hyökänneelle vihollisellemme lopulta kävi niin kuin kävi. Koeta se kestää, sillä se oli sille ihan oikein. Pahemminkin olisi saanut käydä ja tulee vielä käymään, jos se jatkaa sillä linjalla, jolle se on taas kääntynyt ja jota Jakobson nyt arvostelee.
Jakobson on hyvin tietorikas mies. Hän on myös viisas mies. Ja kirjoittaa hyvin. Suhteellisen laajatkaan tiedot eivät tee viisasta, jos ymmärtää tietämänsä väärin. Hyväkään kirjoitustaito ei tee kaikista viisasta, vaan moni sillä osoittaa hyvin tyhmyytensä suurempana kuin se onkaan; huonommalla kirjoitustaidolla tyhmyyskin pysyisi paremmin piilossa. Sinäkin kirjoitat itsesi kannalta ihan liian hyvin.
"En voi päätyä kuin yhteen johtopäätökseen. Sinun on ihan mahdotonta päästä yli siitä, että sille ihanteellesi, meihin hyökänneelle vihollisellemme lopulta kävi niin kuin kävi. Koeta se kestää, sillä se oli sille ihan oikein. Pahemminkin olisi saanut käydä ja tulee vielä käymään, jos se jatkaa sillä linjalla, jolle se on taas kääntynyt ja jota Jakobson nyt arvostelee. "
Hassua puhetta. Tunnut kuvittelevan että Suomi olisi joskus voittanut jonkun sodan (?!) Mitä tuo viimeinen lause tarkoittaa, käsittämätöntä. Suomellako olisi jotakin sanomista Venäjää vastaan? Kenen lihaksilla?
en voi muuta kuin ihmetellä :(
Välillä tuntuu että jotkut vanhempien ikäpolvien edustajat katsovat olevansa oikeutettuja uhoamaan asioissa joista nuoremmat kuitenkin kantaisivat vastuun, halusivat tai eivät.
Ehkä muutamalla nuoremmallakin on yleissivistys siinä mielessä vajavainen, että he eivät ole oikein sisäistäneet mitä pommi tekee ihmislihalle. Eivätkä uutisistakaan ymmärtäneet miten nykyaikaista teknologiasotaa käyvä suurvalta tekee helposti selvää vajavaisesti aseistetusta tykinruoka-armeijasta ilman isompia omia tappioita. Jos edelleen taisteltaisiin pelkin miekoin niin uhoamisessa voisi olla edes jonkinlaista logiikkaa. Nykyajan sodassa yksittäisen taistelijan penkkipunnerrustuloksella ei ole mitään merkitystä. Ja vaikka olisikin, niin sitten on joka tapauksessa vielä nämä väestömäärien suhteet jotka meidän ja itänaapurin välillä ovat 1:30 meitä vastaan.
Sinun pitää opetella lukemaan. Sanoin: "Jakobson on itseoppinut, mutta valitettavan sivistymätön." En sanonut esim.: "Jakobson on itseoppinut ja valitettavan sivistymätön." On kulttuuri- ja tieteenhistoriallinen tosiseikka, että paradigmaattiset ajatusvallankumoukset ovat tulleet varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolelta. Itseoppineisuuteen sinänsä ei liity mitään arvovarausta - jos liittyy, niin positiivinen.
En myöskään ole missään sanonut Paavolaista historiaa ymmärtämättömäksi. En ole missään esittänyt ylipäänsä mitään arviota Paavolaisesta. Sen sijaan olen pitänyt ymmärtämättömyytenä tapaasi poimia tekstiyhteydestä kohtia, jotka sisältävät sinulle tärkeitä avainärsykkeitä ja -käsitteitä. Olet kuin opetettu koira, joka haukahtaa joka kerran kun kuulee sanan "isänmaallisuus".
Mitä Jakobsoniin tulee, valitettavasti seurustelu maailman mahtavien kanssa ei tee ihmisestä viisasta, koska näissä vallanpitäjissä on aniharvoja intellektuelleja. Vallan ja viisauden liitto on kuvitelmaa, jota tiedotusvälineet tehokkaasti ylläpitävät. Filosofipiireissä kerrotaan yhä huvittuneita juttuja siitä miten Jakobson yritti HS:n toivomuksesta arvioida G H von Wrightin elämäntyön. Oman kompetenssin rajojen tajuaminen on arvostelukykyä, joka vanhalta rähisijältä puuttuu. Suutari pysyköön lestissään.
No, jatketaan nyt vielä.
Pitkän historiallisen perspektiivin hahmottaminen voi tapahtua vain hyvin yleisten kokoavien käsitteiden varassa. Historianfilosofisina ongelmina ovat tällöin esimerkiksi sellaiset hahmot kuin "ajan henki" tai "kansanluonne". Psykohistoriallinen näkökulma tuntuu lupaavalta. Sitä onkin viime aikoina ruvettu tosissaan soveltamaan.
Joka tapauksessa pitkän linjan hahmottaminen tapahtuu eri tasolla kuin tapahtumahistoriallinen kuvailu. Se taas on kurjimmillaan silloin kun sotilaat selittävät syitä ja seurauksia. Näissä kuvauksissa käytetyt ajatushahmot, esimerkiksi henkilöidyt valtiot, eivät selitä mitään. Ne ovat pelkkää ajatusharhaa, kieli- ja käsitepilviä. Niitä tarvitaan kun halutaan uhota, ihannoida, romantisoida, etc, mutta tunteilun lisäksi niillä ei ole selittävää ominaisuutta. Niiden varassa sotilaiden on aina mahdollista käydä yhä uudelleen sitä edellistä sotaa.
Filosofiassa ei enää Wittgensteinin jälkeen ole harrastettu näennäisongelmien näennäisratkaisuja. Sotahistorialla on siihen vielä toivottoman pitkä matka.
Voisitko jollakin tavalla konkretisoida esittämiäsi väittämiä, jotta ne voisi ymmärtää ja mahdollisesti keskustella?
Voisitko esimerkiksi esittää jonkun esimerkin tästä sotilaiden historiankirjoituksesta ja miten esittämäsi epäkohdat tulevat siinä konkreettisesti esiin?
joka juttu eri nimimerkillä?
oletko kaino?
Keskustelu siitä kävikö Suomi "erillissotaa" on enemmänkin ideologista tunnustautumista ja pelkkää tunteilua kuin yritystä ymmärtää mikä sitoi Suomea ja Saksaa.
Menneiden tapahtumien selittäminen käsitteistöillä, joilla nykyhetkeä ei pysty kuvaamaan, on ongelmallista.
Jos tieteen- ja tiedonfilosofiset perusteokset (esim. Niiniluoto) tuntuvat liian raskailta, naputtamalla sanan "käsitteenmuodostus" Googleen saa parisataa linkkiä, joiden perustalta voi muodostaa alustavan kuvan historian kirjoituksessakin esiin tulevasta ongelmatiikasta.
Siis esitin kysymyksen, koska en ymmärtänyt mitä sanoit. En ymmärrä vieläkään. Konkretia ja esimerkit olisivat voineet auttaa.
Jos olisit voinut esimerkiksi ottaa esimerkin sotilaan tekemästä historiankirjoituksesta ja osoittaa siinä merkkejä mainitsemistasi epäkohdista, olisivat palaset voineet loksahtaa paremmin paikoilleen.
Haluat ehkä, että keskustelu aloitetaan uudelleen alusta? Esimerkki ja epäkohta sisältyvät tähän:
Nimimerkki KKKorhonen: "...Hieman höystän Jakobsonin sanomaa omilla kommenteillani. Ei tuossa – enempää Jakobsonilla kuin minulla – ole mitään uutta sanottavaa niille, jotka historiaa tuntevat, mutta olen huomannut, että siinä suhteessa parantamisen varaa on paljon."
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000007326823
Kyllä Sinä suollat sanoja, joilla haluat osoittaa oppineisuuttasi, mutta se oppineisuus jää vain edelleen pimentoon. Kyllä oppineen pitäisi pystyä sanomaan oppimattomammalle, missä kohtaa tämä on väärässä ja mikä olisi oikein.
Tarkoitan tietenkin Jakobsonin sanoman tulkitsemista, sillä enhän minä itsestäni puhunut avauksessanikaan. Sinä sen sijaan rupesit puhumaan minun tyhmyydestäni ja Jakobsonin sivistymättömyydestä, mutta et kertonut, miten tuo Jakobsonin sivistymättömyys näkyy ja miten minun tyhmyyteni ilmenee tässä asiassa. Miten Jakobsonin pitäisi nähdä asia, jotta näkisi sen viisaasti? Siihenkään ei ole vielä vastausta tullut. Ja miten minun pitäisi tulkita Jakobsonin näkemystä, jotten olisi ihan tyhmä?
Vain noista olisi pitänyt puhua, ei minusta eikä sinun erinomaisesta viisaudestasi, johon kuuluu historiantutkimuksen metodien tuntemus ja kaikki mahdolliset teoriat siltäkin alalta. Mutta missä niiden tuottama tulos, where`s the beef? ”Harmaata, harmaata on kirkkainkin teoria, viheriöitsevä on vain kokemuksen tuoman tiedon kukkiva puu”.
Kahdessa asiassa olen kanssasi samaa mieltä: Ensiksikin; itseoppineisuuteen liittyy mieluummin positiivinen kuin negatiivinen arvovaraus. Erno Paasilinna sanoi, että ”oppineita ovat vain itseoppineet, muut ovat opetettuja". Jakobson ei kylläkään ole ihan itseoppinut, mutta ei varmaan niin paljon opetettu kuin Sinä. Mutta kaikki koirat eivät opi opetettuinakaan. Ja toiseksi; suutari todella pysyköön lestissään. Sinun lestisi ei ole Paavolaisen, Jakobsonin ja tuskinpa minunkaan viisauteni arviointi.
Juuri noin minäkin ajattelen, sekä historiasta, Max Jakobsonista että tuosta kirjoittajasta, joka aina vain pyörittää viisaiden sanojensa tulvaa arvostellakseen niin Jakobsonin, minut, kuten näköjään (ymmärtääkseni) sinutkin, mutta ei hänen sanatulvassaan mitään tolkkua ole; ei hän kerro, missä hänen opponenttinsa (tällä kertaa Jakobson ja me) ovat väärässä ja mikä olisi totta ja oikein.
Hupaisa tyyppi, mutta ei jaksa kauan huvittaa, kun alkaa tympäistä ja lopulta raivostuttaa!
Voi h-tti, en paremmin sano. Sinulla on otsaa puhua kieli- ja käsitepilvistä, kun Sinulla muuta ei olekaan. Jutuissasi ei ole mitään konkretiaa, et vastaa kysymyksiin, et kerro, missä toinen on väärässä ja mikä olisi totta ja oikein, vyörytät aina vain samaa viisaan tuntuisten sanojen suoltoa, mutta mitenkään se ei liity asiaan.
Kerro jo ihmeessä, millainen sotahistorian tuntemus sinulla on ja missä nuo kaikki sotahistorioitsijat (jotka minun mielestäni ja monen muun historian harrastajan mielestä ovat todellisia asiantuntijoita ja selkeäsanaisia kirjoittajia) ovat väärässä ja/tai taitamattomia ja missä ja miksi Sinä olisit parempi.
Luin aivan äskettäin piispa Juha Pihkalan ja professori Esko Valtaojan keskustelukirjeisiin perustuvan kirjan ”Nurkkaan ajettu Jumala”. Hyvä kirja muuten, ja kun molemmat kirjoittajat tunnetaan kyllin viisaiksi muutenkin, heidän ei tarvitse kirjassaan saivarrella käsitteillä eikä toerioilla Sinun tavallasi, vaan he voivat puhua asiaa ja tehdä sen ihan selkokielellä. Kun kirjassa useamman kerran viitattiin Wittgensteiniin, katsoin sitten tietosanakirjasta ja kävin netistä katsomassa lisää miehestä. Minä en siis ole tutustunut häneen ollenkaan – nimen toki tunsin entuudestaan – mutta en minä noiden oppineiden keskustelusta enkä lyhyen perehtymiseni jälkeen saanut hänestäkään sellaista kuvaa, että hän olisi esitellyt vain ”näennäisongelmien näennäisratkaisuja”.
Noiden lähteitteni mukaan Wittgenstein esitti ankaran ja täsmällisen opin maailman loogisesta rakenteesta ja sitä koskevasta tiedosta. Hänen oppinsa kiteytyy lauseeseen "Sanottavissa oleva on sanottavissa kirkkaasti. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Minusta Sinunkin pitäisi ottaa varteen nuo vaatimukset. Puhe näennäisongelmien näennäisratkaisuista ei vastaa ollenkaan Wittgensteinin teeseissään sanomaa. Sen sijaan Sinuun tuo voisi hyvin sopia.
Minä olen kysynyt Sinulta jo monta kertaa, että miksi olet tuollainen ”puskasta ampuja”, miksi et esiinny edes vakionimimerkillä. Joku näkyy kyselevän tuolla, että oletko niin kaino, ettet rohkene esiintyä nimelläsi. Minä kysyn: etkö uskalla esiintyä nimelläsi siksi, että paljastuisit sellaiseksi henkilöksi, jonka ”viisaita” puheita kukaan ei voisi ottaa vakavasti? Vai oletko kenties julkisuudessa tunnettu viisaampanakin, ja et rohkene ottaa täällä suoltamaasi soopaa nimellesi, joka saattaisi menettää uskottavuuttaan siellä, missä sillä kenties jotakin uskottavuutta on?
Sanot taas naulan kantaan. Juuri noin. Oletko ehkä ajatellut julkaista Wittgenstein-tulkintasi? Ehkä Hesarissa? Olisiko Sinibaretti -lehti kiinnostunut? Ottaisitko Max Jakobsonin kimppaan? Usko vain, myös hän tietää Wittgensteinista paljon. Ja on jo osoittanutkin innokkuutensa arvioida filosofeja.
Jäämme odottamaan uutta älyllistä aluevaltausta.
Esitin tuossa edellä Sinulle monta kysymystä. Et vastaa yhteenkään. Miksi? Uskon jo, että Sinulta ei löydy vastauksia noihin visaisempiin kysymyksiin, joita minä ja muut olemme Sinulle tässäkin ketjussa tehneet, mutta luulisi Sinun sentään kykenevän vastaamaan itseäsi koskeviin kysymyksiin.
Olisi paljon mielekkäämpää keskustella, kun näkisi toisen "kasvot" Emmehän ole maissa, joissa miehen ja naisen (nainen kai lienet, kuten joku näkyy päättelevän - minä lienen ollut väärässä henkilöllisyytesi suhteen) pitää keskustella verho välissään.
Vai onko Sinulla jotakin hävettävää henkilöllisyydessäsi? Et Sinä minusta ihan niin huono ole, että tarvitsisi tuolla tavalla piilotella.
Mene muualle palvomaan juutalaisia. Juutalaisten palvonta ja historia ovat eri asioita. Muista se älykkö!
"Haluat ehkä, että keskustelu aloitetaan uudelleen alusta?"
En halua. Halusin aivan vilpittömästi ymmärtää mitä tarkoitit. Tarkoititko siis sotilaiden historiankirjoituksella tämän nimim. K.K.Korhosen kirjoituksia? Jos näin on, on näkökulma sotilaiden historiankirjoitukseen aika kapea ja ohut.
Mun mielestä kaikesta voi puhua ja mistään ei tarvi vaieta. Muu on mamoilua.
>> Tarkoititko siis sotilaiden historiankirjoituksella tämän nimim. K.K.Korhosen kirjoituksia?
Tarkoitin kyllä ja ei. Sotilaan ajattelulle on ominaista kuvitella kaiken toiminnan tapahtuvan käskyn ja toteutuksen välillä, eikä mihinkään sisälly mitään määrittelemätönsä ja epäselvää. Nyt puheena olevat kysymykset ovat kuitenkin jo lähtökohdissaan sellaisia, ettei niitä minkään käsitteistön puitteissa pystytä selvittämään. Kysymys kävikö Suomi omaa erillisotaansa vai oliko se jostain lähtien jossakin mielessä Saksan liittolainen on mieletön. Kysymys voidaan ratkaista vain tautologian kautta, eli se vastaa itse itseensä siinä vaiheessa kun on loppuun saakka määritelty ne termit joita kysymyksen asettelussa on käytetty.
Siitä edustaako nimimerkki K K Korhosen kirjoittelu sotilasajattelua tai ajattelua ylipäänsä saat käydä väittelyä kyseisen nimimerkin kanssa. Minusta esim. Max Jakobsonin po. asiaa koskevat pohdiskelut ovat tyypillistä sotilasajattelua. Historiallista ymmärrystä niillä ei lisätä, pääasiana on eräänlainen kipeiden kysymysten saattohoito. Yritetään saattaa asia sopivaan käsitteelliseen lokeroon, jossa se saisi asettua lopulliselle kohdalleen eikä esiinny mitään epäselvyyttä siitä mitä komennon ja tottelemisen välille jäi.
Ehkä tämä on hieman runollisesti ilmaistu. Kysymys Suomen ja Saksan kansojen tunnoista, niiden historiallisista juurista ja monista niin kirjoittamattomista kuin ylöskirjatuista kytkennöistä, jotka todellisuudessa vaikuttivat, on varsin lavea ja proosallinen. Jos tätä laveutta yritetään hallita terävöittämällä näköaloja käsitteellisesti ja määritelmällisesti, jokin olennainen osa todellisuudesta putoaa aina kuvasta. Kaikki sellainen historiankirjoitus, jossa todellisuus yritetään puristaa tiukkaan kuriin, on aina motiiveiltaan jotenkin kysenalaista. Max Jakobsonin lopputulema on yksiselitteinen. Se palvelee halki-poikki-pinoon -tyyppien tarpeita, jotka haluavat kuulla lopullisen oikean totuuden. Jakobsonin lukijat sitten pelkistävät edelleen hänen viestiään ja viestiketjusta muodostuu tyypillisesti aste asteelta ylhäältä alas, viisaasta varovaisuudesta tyhmänjulkeaan sokeaan taistelutahtoon päätyvä kannatusketju, jonka häntäpäässä mitään mahdollisesti alkuperäisestä viisaudesta ei enää ole jäljellä. Sellaistahan on tapahtunut tässäkin keskustelussa: ensin joku kkkorhonen referoi valikoituja tekstiosia Jakobsonilta, saa joitakin tukijoita, ja hännänhuippuna kannattajakseen jonkun juutalaisvihaajan, joka purkaa pahaa oloaan nimeen Wittgenstein. Kuka sanoi, että olet sitä millaisia ovat kannattajasi?
Jatkosodan alettua kansalaistunnot yritettiin pitää korkealla. Tapa jolla silloin asiat muotoiltiin ei pelkästään kerro prpagandasta, vaan on osa aikalaistotuutta. Sitä ei voi myöhemminkään mitätöidä. Seuraava lainaus on V A Koskenniemen kirjasesta "Sota rauhan rakentajana", jota yhdessä Rytin puheita sisältävän kirjasen kanssa esim. jaettiin monien suurten yritysten kaikille työntekijöille. Teksti on poimittu Koskenniemen heinäkuun alussa 1941 pitämästä radiopuheesta ja se kertoo miten Ranska ja Saksa määriteltiin tuossa vaiheessa aseveljiksi ja miten Saksa ja Suomi yhdessä toteuttavat suurta historiasta nousevaa tehtäväänsä:
"" ... olemme... saaneet useimmin taistella yksin, kuoleman ja häviön uhka silmiemme edessä. Tänään emme seiso yksin lännen rintamassa, maailman mahtavin sotavoima, tuttu aseveljeydestä kolmenkolmatta vuoden takaa, taistelee nerokkaan korkeimman ylipäällikkönsä johdolla meidän rinnallamme ja on jo antanut murskaavan iskunsa bolshevikkien sotalaumoille. Ja tämän taistelurintaman takana seisoo yhdistyvä Eurooppa. Tässä yhteisrintamassa ei ole mitään, joka olisi omiaan antamaan enemmän toiveita maanosamme sivistyksellisestä tulevaisuudesta kuin on se tosiasia, että Saksan ja Ranskan kansat ovat siinä löytäneet niin monen raskaan, traagillisen vaiheen jälkeen toisensa. On jotain mieltä kiihottavaa siinä, että Vichyn hallitus on vapaaehtoisesti asettunut samaan rintamaan kuin Ranskan äskeinen voittaja ja että latinalaiset sisarukset Italia ja Ranska nyt ovat valmiit kantamaan yhteisen uhrin Euroopan ja sivistyksen pelastamiseksi. Eurooppalaisuuden henki alkaa nousta syvältä kansojen tietoisuudesta ja kohtalonyhteyden ajatus voittaa alaa sodan raunioidenkin keskellä. Tämä on ihmisyyden suuri voitto, jonka arvoa mikään toinen kansa ei voi asettaa korkeammalle kuin meidän kansamme, joka on oppinut aina kunnioituksella seuraamaan maanosamme kolmen suuren sivistyskansan vaiheita ja pyrkimyksiä Hellaan ja Rooman sivistysperinnön vaalijoina.
"" Mikään ei anna niin suuria toiveita maanosamme onnellisesta tulevaisuudesta kuin saksalais-ranskalainen aseveljeys, joka on nyt saavutettu yhteisessä taistelu-rintamassa idän suurta sivistysvihollista vastaan...
"" Suomen kansanarmeijan mainehikas ylipäällikkö on ensimmäisessä uudessa päiväkäskyssään kutsunut pyhäksi sitä taistelua, jota tällä hetkellä käymme. Sota bolshevismia vastaan on pyhä siksi, että siinä on kysymys niiden arvojen puolustuksesta ja pelastamisesta, jotka antavat elämälle merkitystä ja suuruutta ja joita ilman vain raakalaisuus voi elää. Sotamarsalkkamme on nimittänyt sitä myös ristiretkeksi eikä mikään nimitys olekaan oikeutetumpi, sillä pyhän haudan puolustustakin korkeampana tehtävänä piirtyy Euroopan eteen niiden arvojen pelastus, joita bolshevismi on uhannut...
"" Mutta suuri, lupaava, innostava ajatus sisältyy jo siihen tosiasiaan, että Euroopan kansat tällä hetkellä ovat yhteisrintamassa, tietoisina velvollisuudestaan yhteisten arvojen puolustajina. Ja meille suomalaisille tuottaa tyydytystä ja kunniaa, että saamme koeteltuna iskujoukkona taistella tässä sivistyksen ja Euroopan yhteisrintamassa.
Niinpä. Sellaista se oli. Kysymyksessä on siis yleisradiossa pidetty puhe. Mitä mieltä on nyt sellaisen "historiallisen totuuden" julistamisessa, jossa tällaiset aikalaistunnot on kuin poispyyhitty, siivottu marginaaliin? Miksi tulkita pakteja ikään kuin niistä löytyisi jokin "virallinen", kyseenalaistamaton ja lopullinen totuus, kun tosiasiassa käytiin pyhää sotaa, tunnettiin kohtalonyhteyttä ja aateveljeyttä? Nyt jostain syystä yritetään väkisin löytää tämän historian vastapainoksi jokin toinen vaakakuppi, lokero, johon pitäisi sijoittaa tämän päivän käskytykseen käyttökelpoinen käsitehirviö "erillissota". Eikö vähintäänkin itsekunkin olisi paikallaan laajentaa perspektiivejä - sota- ja valtiohistorian harrastelu intohimojen ja omien todistelutarpeitten sokaisemana tarvitsisi rinnalleen sekä sellaisia aspekteja kuin kulttuuri- ja psykohistoria että myöskin vähintäänkin alkeet historianfilosofiasta.
Tällaista argumentointia pitäisi olla näillä sivuilla paljon, paljon enemmän.
"Tällaista argumentointia pitäisi olla näillä sivuilla paljon, paljon enemmän."
Todella omaperäistä kirjoittaa jonkun toisen nimimerkillä. Ääliö!
Alkuperäiseen asiaan:
Voisitko esittää esimerkin sotilaan historiankirjoituksesta, jossa nämä esittämäsi ongelmat tulevat esiin. Olen "muistaakseni" pyytänyt tätä aiemminkin.
>>Olisimmeko siis voineet tuossa vaiheessa olla lähtemättä mukaan ottamaan takaisin meiltä vääryydellä vietyä omaamme?
Moskovaan juhlimaan sodan loppua jos Putin
kutsun lähettäisi?
Kuulutko niihin, jotka antoivat Putinille
valtakirjan tuhota Tsetseenien kansa taas?
Ihailetko isä aurinkoista?
II maailmansodan loppumista on todellakin syytä juhlia vai oletko eri mieltä, sodanlietsoja ;)
Kiitokset Jakobsonin referoinnista.
Lieneekö varsin lyhyt kirjoitukseni ollut sittenkin liian pitkä niin, että monet ovat kommentoineet sitä aivan ilmeisesti kirjoitustani lukematta. Tai sitten he eivät ole lukemaansa ymmärtäneet.
Ahkerin opponenttini on ollut jälleen tuo sadoista aikaisemmista kerroista tuttu henkilö, joka on pysynyt uskollisesti kintereilläni jo vuoden. Hänellä ei ole nimeä tai edes nimimerkkiä, mutta hänen kirjoituksensa ovat aina tunnistettavissa siitä, että hän todistaa suurta oppineisuuttaan sivistyssanojen paljoudella ja suurten filosofien, nerokkaiden teorioiden ja tutkimusmetodien tuntemuksellaan – pystymättä muodostamaan edes yhtä tällaiselle tavalliselle tollukalle avautuvaa lausetta!
Mutta eräät muutkin, ihan kaltaisiltani yksinkertaisilta ihmisiltä vaikuttavat, ovat puhuneet ohi siitä, mitä avauksellani otin esiin. Kun joku on puhunut sodanlietsojasta, niin ei käy selville tarkoittaako hän sillä Max Jakobsonia vai minua. Yhtä väärin kuitenkin kummassakin tapauksessa.
Yritän nyt vielä tiivistää oleellisimpaan sen, mistä oli kysymys. Pitäydyn edelleen avaukseni tekstissä, mikä on valtaosin Jakobsonin tekstiä. Onko tässä jotakin, mitä ei voida hyväksyä, pahaa ja tuomittavaa, ja jos on niin mitä ja miksi? Vai onko tuo ihan hyväksyttävää asiaa, joka ansaitsisi syvällisempääkin pohdintaa ja kenties selkeää kannatustakin?
- - - - - - - - - -
>> Jakobson aloittaa Boris Jeltsinin sanomalla Suomen vierailullaan 1992: ”Nyt Suomen ja Venäjän suhteet muuttuvat ja loppuu se teeskentely ja hurskastelu, joka kuului aikaisempiin suhteisiin”.
Jakobson toteaa, että me Suomessa olemme noudattaneet hänen hyvää neuvoaan mm. keskustellessamme avoimesti viime sotiimme liittyvistä asioista. Sitä neuvoa noudatti presidentti Tarja Halonenkin sanoessaan Pariisissa julki suomalaisten näkemyksemme sotiemme erillissotaluonteesta. > Jakobson muistuttaa, että talvisodan päätyttyä sodan jatkumiseen varauduttiin kahdella tasolla: pelättiin, että Neuvostoliitto tekee uuden yrityksen Suomen valtaamiseksi ja toivottiin, että Suomi voisi saada tilaisuuden talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. > Ja kun Saksa sitten kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon ja salamasota näytti sujuvan täydellisesti Saksan suunnitelmien mukaan, niin oletettiin sodan olevan hetkessä ohi. Saksalaisten omaa uskoa siihen kuvaa se, että lähtiessään hyökkäämään kauas itään saksalaiset joukot eivät vaivautuneet ottamaan mukaansa talvivarusteita. Sodan nopeaan lopputulokseen uskoivat myös Saksan viholliset – amerikkalaiset ja britit – ja tietenkin myös suomalaiset. >>
Tänään me voimme olla ”viisaita” ja ajatella toisin, mutta olisiko kesällä 1941 voinut olla suurempaa viisautta:
>> Olisimmeko siis voineet tuossa vaiheessa olla lähtemättä mukaan ottamaan takaisin meiltä vääryydellä vietyä omaamme? Kukaan poliittinen tai muu johtajamme ei olisi uskaltanut sellaista ehdottaa. Tuolla keskustan saitilla ylistetty Urho Kekkonen oli yksi innokkaimpia sodan kannattajia ja siellä paljon parjattu Väinö Tanner varmasti varovaisimpia, mutta ei hänelläkään ollut kanttia kovin jyrkästi jyristä sotaa vastaan, sillä suurista ansioistaan huolimatta hän olisi varmasti menettänyt omiensa eli työväen luottamuksen. >>
Kesällä 1944, kun Suomen kohtalo oli veitsenterällä, kun maan valloitetuksi ja miehitetyksi tuleminen näytti lähes väistämättömältä, ellei Saksasta saada apua vielä kerran, presidentti Risto Ryti teki sen ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, jolla sitä apua saatiin ja neuvostoarmeijan suurhyökkäys saatiin torjutuksi ja maa pelastetuksi pahimmalta. Tekikö Ryti oikein vai väärin, kun hän tässä tilanteessa vei meidät Saksan ”liittolaisiksi”, josta venäläiset meitä nyt syyttävät ja jotkut täälläkin tukevat venäläisten näkemyksiä. Jakobson näkee asian noin ja minä olen hyvin samaa mieltä hänen kanssansa:
>> Kaikesta viime kädessä vastuun kantava presidenttimme Risto Ryti oli todella ”kuin Pietari hiilivalkealla”. Ja hän uhrautui ottaessaan kantaakseen sen ”häpeän”, jollaisena läntinenkin maailma piti Suomen turvautumista Saksan apuun neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, ja josta johtuen nyt Jeltsinin sanat unohtanut Venäjän ulkopoliittinen johto vaatii meitä kantamaan syyllisyyttä sodastamme ”Saksan liittolaisena”.
”Nyt Suomen ja Venäjän suhteet muuttuvat ja loppuu se teeskentely ja hurskastelu, joka kuului aikaisempiin suhteisiin”.
Teeskentely ja hurskastelu? Kekkonen ja Hrusov teeskentelivät ja hurskastelivat tavatessaan kesämökillä. Mitä Suomen ja Venäjän johtajat tänään tekevät kesämökillä tavatessaan? Saunovat ja uivat...?
Tottakai Suomi jo tapahtuneen historian valossa on voinut kokea Nliiton uhkana jo paljon ennen Talvisotaakin. Mutta ei pidä sitten teeskennellä ja hurskastella erillissota-käsittein, kun Saksan avulla tuli lähdetyksi vääryyksiä oikaisemaan.
...oli kuitenkin Suomen hyökkäyssotaa NL:ää vastaan, mikään talvisotaan tai maailmantilaan liittyvä ei muuta tätä tosiasiaa.
Venäjä aloitti myös Jatkosodan. Sen jälkeen Suomi lähti ottamaan rosvolta omansa pois.
Presidentti Risto Ryti esitti Jatkosodan alusta sotasyyllisyysoikeuden-käynnin puolustuspuheenvuorossaan seuraavaa: ”Heti kesäkuun 22 päivän aamulla ryhtyivät venäläiset sotavoimat hyökkäyksiin Suomen alueelle pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Klo 6.05 aamulla sanottuna päivänä venäläiset ilmavoimat pommittivat panssarilaivojamme Sottungan luona; klo 6.15 venäläiset ilmavoimat pommittivat Alskärin linnaketta Turun saaristossa; klo 6.45 venäläiset ilmavoimat pommittivat suomalaisia kuljetusaluksia Korppoon luona ja klo 7.55 venäläinen tykistö avasi tulen Hangon vuokra-alueelta ampuen Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle. Samana päivänä avattiin Hirsilammen luona, noin 14 km Imatran itäpuolella, Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohden ja Pummangista Petsamossa ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia erästä merellä kulkenutta suomalaista laivaa kohti. Näiden puolueettomuudenloukkausten johdosta ulkoministeri Witting kesäkuun 22 p:nä esitti Neuvostoliiton lähettiläälle ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksen puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei milloinkaan saatu." (Risto Ryti – Risto Rytin puolustus; 1989; sivu 50)
NL aloitti sodan Suomea vastaan 1941, koska Suomesta hyökkäsi natseja.
USA aloitti sodan talebaneja vastaan 2001, koska Afganistanista hyökkäsi terroristeja.
Yhtä oikein tai väärin molemmat.
Tässä ei ole minkäänlaista yhtäläisyyttä.
Nimenomaan Venäjä aloitti Suomen alueiden pommitukset 22.6.1941 klo 6.05.
Ennen sitä ei saksaliset, eivätkä suomalaiset pommittaneet Venäjän aluetta Suomesta.
Sellaisia väitteitä liikkuu, mutta todisteita ei ole.
USA vaati Afganistanin hallitusta sulkemaan Afganistanissa olevat terroristien koulutusleirit - Afganistanin totalitaarinen hallitus kieltäytyi - ja trampittiin maan rakoon. Nyt Afganistanissa on jo pidetty vapaat demokraattiset presidentinvaalit ja demokratia orastaa - vaikka se joitakin harmittaakin.
Venäjä hyökkäsi demokraattiseen maahan alistaakseen Suomen totalitaristisen kommunismin orjuuteen - USA hyökkäsi Afganistaniin kaatamaan totalitaristisen hallinnon ja edistääkseen demokratiaa. Hyvä USA, alas Venäjä!
22.6. esiintyi toimintaa Ahvenanmaalla, jonka demilitarisointia Suomi ei enää tuolloin noudattanut. Myöskin Viron rannikon miinoitus saksalaisten kanssa tapahtui aiemmin, kuten kaukopartiotoiminta Vienassakin. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. USA toimi Afganistanissa, koska siellä oli uhkaavia terroristeja. NL toimi Suomessa, koska täällä oli uhkaavia natseja. Sama asia.
Suomen sukellusveneillä suoritettu Viron rannikon miinoitus tapahtui sen jälkeen kun Venäjä oli jo pommittanut Suomen aluetta.
"Iku-Turso suoritti miinanlaskun 22.6.1941 klo 08.15-09.06 ja Vetehinen (nopein) klo 07.28-08.26" (Mauno Jokipii – Jatkosodan synty; 1987; sivu 575)
Tiedustelutoimintaa tapahtui puolin ja toisin - se ei ole sotatoimi.
Ahvenanmaan demilitarisointimääräysten loukkaus Suomen puolelta tapahtui ennen NL:n pommituksia. Samaten Suomen lentokenttien käyttö Barbarossa-hyökkäyksessä. Pohjoisessa natsit ylittivät Petsamon rajan Norjasta käsin jo tuntia ennen hyökkäyksen alkua itärintamalla.
Tämä on vain puhetta - ei sen enempää.
Ahvenanmaan puolustus kuului nimenomaan Suomelle.
Esitä aikoja ja todisteita, ei väitteitä.
Mauno Jokipii, Jatkosodan synty, 1987:
s.562:
"[Suomen suorittama Ahvenanmaan] miehitys johti tietenkin sotatilan syntymiseen Ahvenanmaan alueella"
- juuri tästä syystä Suomi ei uskaltanut poliittisesti reagoida muuten kuin nootilla NL:n harvoihin pommituksiin Ahvenanmaalla: olihan Suomi itse aloittanut sopimusten vastaisen miehityksen jo selvästi ennen näitä pommituksia (aluevesiraja ylitettiin klo 4.30, pommitukset vasta n. klo 6.00, ko. teos s.599)
s.583:
"[22.6.1941] Saksalainen pommitusrykmentti on käyttänyt maamme ilmatilaa hyväkseen seuraavasti:
- Ahvenanmaan eteläpuolella klo 01.05-01.14
- Forssassa klo 1.39
- Pernajassa klo 1.32-2.09"
jne. jne.
s.600:
"Yöllä 22.6. vuoristoarmeija aloitti etenemisensä Petsamoon. Lähtö tapahtui puolta tuntia ennen kuin Barbarossan yleinen H-hetki koko itärintamalla."
s.652:
"Suomalaisten omakin osuus jatkosodan syttymiseen näkyy jo entistä selvemmin."
on paras puolustus. :)
Toivottavasti Max-setä muisti myös mainita, että NL:nkin puolustautuminen natseja vastaan oli aina oikein.
Toistaakohan hän myös sen Linkomiehen lausuman, jonka mukaan "[Linkomiehen] myötätunto Saksaa kohtaan oli ainoastaan sivistyksellistä laatua". (Linkomies oli natsi-Saksan ystävyysseuran johtaja)
Stalin ei vain puolustautunut natseja vastaan, vaan ensin tuki heitä kaikin tavoin tehdäkseen heidät tarpeeksi vahvoiksi sotimaan länttä vastaan. Sitten hän aikoi hyökätä heidän kimppuunsa ja valloittaa koko Euroopan. Hirviömongolit ovat niin kaameita, että tosiasiassa vain heidän näkökulmastaan puolutautuminen natseja vastaan 1941 oli oikein. Itä-Eurooppa olisi valinnut mieluummin Saksan kuin Stalinin Suomen tavoin. Näin ajattelivat muut paitsi USA:ta ja Englantia johtaneet juutalaiset 1941.