Ittellä olisi edessä v. 1979 yhteiskoulun 9B:n kokous. En aio mennä. Ihmettelee, kuinka nuo vuosikymmenet ovat hulahtaneet...hohoijaa.
Osallistutteko luokkakokouksiin?
Anonyymi
61852
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 61
Vanhimmat
En ole saanut kertaakaan kutsua peruskoulun, lukion tai opistoasteen luokkakokouksiin. Viime vuosikymmenellä yhden toisen asteen koulutuksen kollegojen kanssa nähtiin muutaman vuoden sisällä valmistumisesta.
Jospa järjestäisit itse sen luokkakokoustapahtuman, miksi aina pitää odottaa valmista!
Kutsut vain porukan koolle ja se on siinä!
Leuhkimista kuulee riittävästi muuallakin
Olin luokkakokouksessa nelisenvuotta sitten. Kokouksessa oli naisia 13 ja meitä miehiä tasan kaksi kappaletta! Eipä ne kauenpana asuvat enää viitsineet koulukaupunkiinsa matkustaa. No, kuulumisia vaihdettiin, puolisoista ja lapsista kerrottiin, työtilanteista juteltiin. Lähdin pois aika pian, koska en voinut ottaa alkoholia, koska olin autolla. Ihan kiva tapaaminen, mutta tais riittää!
Luokkakokousessakin alkoholitarjonta? Ei sielläkään kestä selvin päin,,,
Onhan se semmoista,itse kävin toissa keväänä keskikoulun 50 v päättymisen juhlassa.Muuten meni kivasti,kunnes tuli se esittäytymisen ja omien kuulumisten kertomisen vuoro.Eipä viitsinyt kovin paljoa lakratella,enkä tiedä olisiko ketään kiinnostanutkaan.
Typeriä tuollaiset viralliset osuudet, vapaata oleskelua tai ei ollenkaan. Sukukokouksissakin tuntemattomille. Inhosin jo koulussa esitelmien pitoa, kun en mihinkään sellaiseen ammattiin menisi, miksi pitää pakottaa. Laulaminen toinen, vieläköhän se nykyään on pakollista, onneksi ei ollut enää yläasteella.
eipä tuonne kehtaa mennä kun koulukaveri aikoinaan uhkasi pahoinpitelyllä ja puhui mitä sattuu selän takana,pitäkööt yhteyttä keskenään tulen toimeen ilmankin.
Onpas sinulla ollut tosi " koulukaveri ".
Minun koulukaverit eivät uhkailleet minua pahoinpitelyillä.
Koska olivat koulukavereita.
Taasen ne, jotka uhkaili, eivät olleet kavareitani. Ja niitä minä pieksisin jos oli tarvetta. En jäänyt odottavaksi osapuoleksi.
Haluan antaa neuvon. Älä aloita kiusaamista. Älä aloita väkivaltaista toimintaa.
Mutta. Puolustautua saat. Se on sinun oikeutesi.
Kaverin auttaminen kiusaajia, pahoinpitelijöitä vastaan on oikeutettu.
Älä viitsi valehdella, pikkuruinen pikkutyttökin pieksisi sinut.
en tarvitse neuvoja kun en ole koulukavereiden kanssa missään tekemisissä,uhkailkoot toisiaan.
Muutin pois valtakunnasta 2 vuotta koulun loppumisen jälkeen enkä ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä luokkakavereihin, siitä on nyt 38 vuotta kun koulu loppui.
Kerran kävin, ei siellä ollut kuin vanhoja ukkoja ja akkoja. Yliopilasjuhlista 40v.
Muistaakseni 83 kävin ekan ja vikan kerran. Kouluissa nähtiin ihan tarpeeksi.
En tiedä mitä kautta ne ilmoittelee, silloin se oli paikallislehdessä jo 6 vuoden päästä.
Pitäis kerran mennä ja antaa kiusaajille kunnolla turpaan, varokaa vaan seuraavia!
Ehdottomasti pitää mennä. Minusta on mukava kuunnella niitä horinoita ja varsinkin sitä muiden itsekehua. Ja varsinkin, jos on itse menestynyt ja ei hirvittävää tarvetta kehua sitä...
Tietenkin osallistun aina, kun on vaan mahdollista! Aika heikko on itsetunto ihmisillä, jos noihin sen takia pelkää mennä, että ihmiset itseään kehuvat ja tuntee itsensä jotenkin mukamas vähäpätöisemmäksi. Itse ainakin menen luokkakokouksiin näkemään lapsuus- ja nuoruusajan kavereita, joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Noissa tilaisuuksissa ei titteleillä pröystäillä!
Itse en osallistu, vaikka asuisin kilometrin päässä ja minulla ei olisi mitään muuta tekemistä. En näe minulla olevan mitään yhteistä entisten koulutovereiden kanssa eikä minua kiinnosta pätkän vertaa mitä he ovat kouluajan jälkeen tehneet. Luokkakokoukset ovat täysin turhaa ajanhaaskausta ja vielä typerämpi "juhla" kuin pikkujoulut.
Tosin minun kouluaikojen parhaat kaverit EIVÄT olleet samalla luokalla ja osa oli jopa eri koulussa ja eri paikkakunnalla. Joten kouluaikojen parhaita kavereita ei kuitenkaan kokouksessa olisi. Jos nyt heidänkään tekemisistään enää piittaisin, nuo ajat on menneet jo ohi enkä kouluaikoja enää kaipaa.
Juu, ei. Muistan vieläkin kuinka olin omien luokkalaisten silmissä tasan nolla. 'Lapsuuden kaverikin' hylkäsi oman maineensa tai minkä syyn takia ikinä hylkäsikin. ":D" Vika kouluvuosi meni toisessa koulussa paljon paremmin ja sieltä jäi pari kaveria kuvioihin. Yliopiston opettajan kautta laittoi pari vuotta sitten terveisiä tuo lapsuuden kaveri, kun sattumoisin olivat jossain tapahtumassa törmänneet keskenään ja pienestä paikkakunnasta, kun on kotosin, niin oli jotenkin tullut ilmi, että molemmat tiesivät minut. Miksi ihmeessä nuo terveiset minua enää liikuttaisivat?
Kyllä sitä vieraantuu kun ei vuosikymmeniin nähdä ja useimmilla perheet ja lapsenlapsia joten aika ei riitä ulkopuolisille.
en enkä halua tunkea naamaani sinne jos sellanen joskus tulee
Siellä huomaa että ihmisen persoonallisuus ei muutu miksikään kun vuodet kuluvat. Aikoinaan hiljainen tyyppi ja joka paikkaan tunkeva ovat edelleen sellaisia.
Ei välttämättä ole näin. Kyllä aivan uskomattomia selviytymistarinoita, kuinka aivan toivoton tyyppi on pärjännyt elämässään ja toisaalta taas sellaisia, joiden olisi luullut pärjäävän vaikka kuinka, ovat jäänneet aivan luusereiksi.
Muutenkin aika hauska tarkkailla lajitovereita tuollaisissa tilaisuuksissa. Huonostihan ei ole mennyt kellään...
Persoonallisuus ja se miten pärjää elämässä ovat eri asioita.
Persoonallisuus ei kerro mitään menestymisestä. Hiljaisuus ei estä millään tavoin menestymistä ja monet hyvinkin sosiaaliset ihmiset epäonnistuvat urallaan (ainakin suhteessa odotuksiin). Persoonallisuus ja menestyminen ovat kaksi eri asiaa. Usein koulussa leimataan toiset "toivottomiksi tyypeiksi", vaikka oikeasti ei sitä koskaan olisi ollutkaan.
Yleensä ihmisten persoonallisuus ei merkittävästi muutu, joten todennäköisesti ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia luokkakokouksessa kuin aikoinaan koulussa. Menestyminen on aivan toinen asia, sitä ei persoonallisuus (ainakaan yksinään) määrittele.
Noh luokalta en ole tavannut kuin yhden tyypin vuosia sitten. Olisi kiva nähdä tyyppejä. Jos tulisi tilaisuus menisin varmasti.
Mr. looser
Juu luokalla tosi jänskiä kavereita ja oli koulun paras kuokka arvosanoiltaan.
Inhosin koulunkäyntiä, enkä yrittänytkään tutustua kehenkään, vain muutama kaveri joiden kanssa juteltiin, ei kiinnosta niitäkään tavata. Olihan siellä muutamia, joiden kanssa olisi voinut ystävystyäkin, mutta ei nyt vanhempana enää ole mitään tarvetta tavatakaan.
Sama intissä ja työpaikoilla, ei työkavereita voi itse valita, miksi niiden kanssa pitäisi ystävystyä, hyvä jos siedettäviä että pystyy joidenkin kanssa juttelemaan, mutta isommat porukat, ei kiitos.
Ala-asteella vielä oltiin enemmän kavereita, niistä moni jo kuollut, tappaneet itsensä. Elämä on paskaa lapsuuden jälkeen ellei ole syntynyt kultalusikka suussa ja kuka haluaa elää vanhana vaipoissa toisten armoilla.
En menisi, koska olen ylivertainen kaikin tavoin, säilynyt iän tuomilta rasitteilta ulkonäössä, varakas ja akateeminen ylin koulutus ja menestynyt alallani, kaunis vaimo ja menestyneet lapset.
Juhlissa peruskeskustelun aiheista pitäisi puhua vaatimattomasti ja itseään vähätelleen ettei luuserit tuntisi oloaan epämukavaksi. Mielummin tapaan ihmisiä jotka ovat saavuttaneet itse elämässään jotain.
Mulla on sama ongelma tuon suhteen, että sosialistisessa Suomessa joutuu hävetä kun ajaa liian hienolla autolla, on liian suuri ja hieno vene, asunto omakotitalossa Helsingissä hyvällä alueella ja suurella tontilla.
On ilmastonpilaaja kun auto liian hieno ja tehokas, vene jo aivan liikaa. Suomessa joutuu nykyään pyydellä anteeksi jos on saavuttanut tavoitteensa.
Meille siis sulle ja mulle on enää vain mahdollista poistua maihin joissa on muu kuin sosialismi kaiken keskeisin asia.
Pieni muna aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia, vaikka eihän sitä tarvitse hävetä, mutta ehkä tarpeen kompensoida naisille jotenkin.
Kusen määrä päässä pysyy samana vaikka muuttaa miten kauas suomesta
En tykännyt peruskouluajoista, joten en menisi luokkakokoukseenkaan. Minulla ei ollut vaikeuksia pärjätä koulussa, mutta en vain viihtynyt siellä, eikä oikein kavereitakaan jäänyt kouluajoilta. Lukio oli jo vähän siedettävämpää aikaa, mutta en minä niitäkään aikoja muistelemaan jaksaisi raahautua. Paljon parempaakin tekemistä löytyy. En yleensäkään pidä mistään kemuista ja kissanristiäisistä.
Sain kutsun kokoukseen, vaikka olin se luokan vihattu nörtti. Se joka ei pyörinyt seurakuntanuorten kanssa ryyppäämässä, eikä koskaan polttanut röökiä. Olisi kuulemma kiva tavata ja blaablaa. Arvatkaa meninkö?
Joo..o. Muistelen kropsupitäjässä "laulaneen" kirkkoherran poikaa, joka oli näitä seurakuntanuoria, ja hämmästyttävän ylimielisen oloinen...
Nehän ovat keskinäisen kehumisen kerhoja, joissa kehutaan lähinnä itseään ja perhettään. Samat kuppikunnat, jotka jo kouluaikoina viihtyivät yhdessä, vetäytyvät toistensa seuraan jo heti kokouksessa ja sitten mahdollisilla jatkoilla. Siinä ei autsaidereita suvaita, aivan kuten kouluaikoinakin.
Ei kiitos. Mieluummin tapailen niitä kavereita, joiden kanssa ystävyys on kehittynyt "vapailla markkinoilla" kouluaikojen jälkeen luonnollisten henkilökemioiden tuloksena. Koulukavereiden kanssahan vaan jouduttiin samalle luokalle, eikä siinä sen kummemmin voinut seuraansa valita.
En ole osallistunut. Se johtuu pääasiassa siitä, että en ole kovin sosiaalinen, nyt vielä vähemmän kuin ennen ja en viihdy joukkotapaamisissa. Toinen pienempi syy on se, että muistan mielelläni vanhat koulukaverit sellaisina nuorina ja aitoina ihmisinä ilman myöhemmin syntyneitä kuoria. Pelkään, että tapaaminen olisi pettymys ja pilaisi hyviä muistoja.
Joo, en itsekään pystyisi menemään kuin kännissä korkeintaan. Nuorena oltiin oikeasti söpöjä, vaikka silloinkin suurin osa muka ei ollut. Tuntuu surulliselta nähdä ihmiset vanhentuneina, luonteista vaikea sanoa, osa muuttuu mukavammaksi vanhemmiten, osa taas välttämättä ei. Onneksi ei ole facebookia eikä pääse näkemään, vaikka joitakin voisi olla oikeastikin mukava tavata, mutta en laita mitään henkilötietoja ja kuvia nettiin, eikä varsinkaan facebookiin.
Jos olisi kaikkien kanssa tekemisissä, joutuisi käymaan monien hautajaisissakin, säästyy paljolta kun ei pidä yhteyttä, mutta sitten ajattelee olisiko voinut auttaa joitakin. Monta sisarusta ja itse nuorin, tuskin niiltäkään välttyy. Ajatuksissa ollaan nuoria, mutta kun harvoin tapaa niin vanhenemisen huomaa hyvin.
En.
Miksi pitäisi mennä katselemaan ihmisiä joita valtio aikoinaan pakotti katselemaan 3 v. ja se riitti.
Sehän olisi sama kuin olisi ollut vankilassa ja sitten pitäisi mennä uudestaan vankilaan katselemaan niitä samoja roistoja. Hyh hyh.
Peruskoulun kouluaika oli täyttä helvettiä, enkä ikinä menisi enää niitä ylimielisiä jätkiä tapaamaan. Lukioaika eri koulussa oli elämän parasta aikaa. Armeijasta päästyä tuli märkä rätti päin naamaa, ja oli pakko alkaa töihin tai menee koti ja kaikki.
Koskaan ei ollut enää varaa jatkaa opintoja korkeakoulutasolle.
Lukioaikaiset ihmiset voisin kokea aika rakkaiksi itselleni. Oli vain ja ainoastaan aivan loistavan ihania ihmisiä kaikki ja kaikilla lukioluokilla rinnakkaisluokat mukaanlukien.
Lukio oli elämän parasta ja huolettominta aikaa. Sitten tuli vastuu ja stressi joka ei ole helpottanut ikinä enää.
-Toisaalta- olisi kiva nähdä, jos saisi olla kärpäsenä katossa.
Olin varmasti luokkani köyhimmästä perheestä, ja en koskaan suosittu missään.
Varmasti myös junteimmat kuteet, ja ei koskaan mitään tarjottavaa muille.
Silloinkaan minua ei kutsuttu kenenkään synttäreille, tai muutenkaan mihinkään.
Samanlainen outo olen edelleenkin, ja viihdyn omissa oloissani, ja en voi mitenkään saavutuksillani leuhkia. Rehellinen olen aina ollut.
Lapseton, yksinäinen, homoseksuaali, ketäpä voisin kiinnostaa?
Niin- pilkka ja nauru varmasti raikuisi, kun voisitte kehua saavutuksillanne, rahoillanne ja kauniilla lapsillanne.
En ole katkera mistään, mutta en myöskään halua toisten iloa pilata, kun vain kertoisin, mikä luuseri olen aina ollut ja sellainen tulen myös aina olemaan ...
Et ole ainoa ja niitä tekopyhiä teeskentelijöitä ei todella jaksaisi katsella saatikka kuunnella kun todellinen elämä on jotain muuta kun sitä pintaa ja pelkkää teeskentelyä.Tsemppiä sulle oot vahva ihminen.
Sanotaan, että vielä 35-vuotiaana oli ihan ok tavata koulukavereita, koska kaikki tykkäsivät vielä juhlia ja oli ihan hauskaakin.
Mutta nyt 50-vuotiaana... En mennyt (onneksi) kokoukseen. Sieltä oli kuulemma poistuttu klo 22, ei mitään juhlatunnelmaa...
Itseäni on aina kuvottanut tuo alkoholin kanssa läträäminen.
5-kymppiset alkavat olla myös jo aika tylsää seuraa, etenkin kun joidenkin pitää vielä esittää jotakin enemmän kuin ovat
Itse olen tykännyt aina enemmän älyllisestä keskustelusta kuin teinien tai akkojen höpinöistä.
Ihan turhaa juhlia ihmisten kanssa, jotka ovat hyödyttömiä persuäänestäjiä.
Olen käynyt kahdesti, 20 v. koulun jälkeen ja sitten 40 v. Ihan kivoja tapaamisia. Muutamia huomioita;
- Ne jotka olivat fiksuja käytökseltään koulussa, olivat fiksuja vieläkin.
- Vähemmän fiksut, eli pöllöt ja typerykset, olivat sitä edelleenkin. Hyvin näkyi siis se että jo 15-vuotiaana ihmisen luonteenpiirteet ovat muotoutuneet.
- Molemmissa oli sekä taloudellisesti menestyneitä, että vähemmän menestyneitä.
- Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat aviossa. Tämä yksi oli hyvin katkeroitunut elämälleen ja kohdisti sen myös koulutovereihinsa.
- Parjattua pakkoruotsia oli yli puolet joutunut käyttämään työssään, tai muuten, jossakin elämänsä vaiheessa.
- Tapasin kiusaajianikin. En ole pitänyt heihin sitten koulun mitään yhteyttä, enkä pidä nytkään. Miksi pitäisin?
- Mielenkiintoista oli tavata entisiä opettajiamme. Heistä jotkut joutuivat hämmästymään katsoessaan entisiä oppilaitaan.
- Yleistä närää herätti se, että viisi vuotta luokkamme valvojana ollut opettaja ei tullut kumpaankaan tilaisuuteen vaikka asui aivan lähellä.
Pidin itse kovasti ruotsin lukemisesta mutta se tuli tässäkin omasta motivaatiosta , ei pakosta.
Moni joutuu "tarvitsemaan" ruotsia siksikin, että se on luonnottomasti ympätty yhteiskuntaan.
Moi, olin luokkakokouksessa 10v kuluttua keskikoulun 3-luokan jälkeen. Paikalla oli vajaa puolet luokan yli neljästäkymmenestä oppilaasta. Juhlapaikka oli perinteisesti kasino, ravintoa koulun läheisyydessä. Kaikki koulun luokkakokoukset kuulema pidettiin siellä, niin sitten myös meidän.
Eniten minua ihmetytti se että ne jotka olivat kouluaikana luokkamme parhaita, eivät enää sitä olleet missään huippuhommissa, pikemminkin päinvastoin. Ja luokan paras urheilija kouluaikana tuli paikallekunnolla humalassa. Ja ulkonäön perusteella se ei ollut ensimmäinen kerta.
Kokouksen jälkeen osa lähti vielä jatkoille yhden kouluaikoina huonosti pärjänneen luo. Oli muuten aika hulppea asunto hyvällä alueella.
Niin että mieleen jäi ettei se koulumenestys aina takaa menestystä joskus voi käydä ihan päinvastoin.
Luokkakokous oli positiivinen kokemus. En kyllä sen jälkeen ole silloisiin luokkakaverihini törmännyt kun asun toisella puolella suomea.
Amiksen kurssitapaamisissa olen sitten käynyt useammissakin, kun niitä pidetään vuorotellen ympäri maata keskimäärin viiden vuoden välein.
"Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että on siunannut elämääni menestyksellä." Tuo lause saatiin kuulla yhdeltä luokkatoverilta saman illan aikana useamman kerran 20 vuotta sitten pidetyssä luokkakokouksessa. Siitä sitten seurasi nokitus, kun jokainen omalla vuorollaan yritti panna vähän paremmaksi. Sen jälkeen en enää ole kokouksissa käynyt, enkä tule niihin koskaan menemään.
Kyllä minä voin ainakin myöntää, että yksi syy olla menemättä luokkakokoukseen on se, ettei jaksa kuunnella niiden muiden kehuskelua omaisuuksillaan, taloillaan ja lapsillaan, koska:
- oma aikuisikä on mennyt kauttaaltaan aika perseelleen, enkä ole mitään oikein saavuttanut
- ei yksinkertaisesti kiinnosta keskiluokkaisen perhe-elämän kuvausten kuuntelu
- tuntisi kuitenkin itsensä ulkopuoliseksi, kun ei itsellä ole perhettä ja sitä loisteliasta keskiluokkaista elämää. Fiilis tippuisi jo heti alkuillasta.
Sanokaa tätä katkeruudeksi tai kateudeksi, aivan sama. Toki tuo ei ole ainoa syy olla menemättä. En tunne että minulla on enää muutenkaan mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta vanhoihin koulukavereihin, joten siinäkään mielessä en kokisi luokkakokousta tarpeelliseksi. Enkä pidä yleensäkään mistään joukkotapaamisista, joten luokkakokous jäisi väliin in any case. Siis jos leikitään ajatuksella, että mitään kutsua moiseen edes saisin.
Minulla krooninen sairaus vei työkyvyn lukion jälkeen.
Ei kiinnosta mennä tapaamaan entisiä koulukiusaajia. Tulee tunteet pintaan.
40 vuoden aikana osa oli jo poistunut keskuudestamme. Jotkut oli jo alkaneet lukea kuolinilmoitussivua. Muutaman vuoden välein kokoonnutaan jatkossa. Vähitellen porukka varmaan pienenee.
Kuolinilmoitukset oli aina mielenkintoisia lehdissä, näkee tuttujen tai onnettomuuksissa kuolleet, ei vaan viitsi enää paperisia tilata ja synnyinseudun kiinnostaisi enemmän.
Peruskoulun viimeisen luokan ja lukion viimeisen luokan kokoukset sovittiin ja ne oli luokkasormuksiin kaiverrettu. Kokoukset olisivat olleet joskus 1990-luvun alussa. Ei mitään kuulunut niin en mennyt.
Muistelen , että olin luokalla ainut, joka ei tilannut luokkasormuksia..
Menneet on menneitä eikä niitä kannata enää kaivella. Osalla alkaa kilometrejä olla jo niin paljon että oikea tapa on ottaa rennosti viihteellä ja pitää hauskaa oli elämä mennyt kuinka tahansa.