Mitkä seikat ovat mielestänne syy, uskonnoissa olemiseen? Mitä ihmiset etsivät ja kaipaavat?
Seikkoja voi olla monenlaisia, yksi voisi olla jonkinlaisen "rakkaudenkaipuun". Antaako uskonto rakkautta ja onko se vastaus, ei mielestäni.
Seikkoja voi olla monenlaisia, yksi voisi olla jonkinlaisen "rakkaudenkaipuun". Antaako uskonto rakkautta ja onko se vastaus, ei mielestäni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Uskonto voi olla hyvä asia silloin, jos ihminen on riippuvainen jostain sellaisista asioista, jotka ovat todella vahingollisia, monet huume ja alkoholiriippuvaiset, ovat päässeet eroon aineista, uskonnon avulla, riippuvuus on vaihtunut toiseksi...
'uskonto voi luoda myös turvallisuuden tunnetta, "mitään pahaa ei pääse tapahtumaan, kun voi uskoa, jonkin yliluonnollisen voiman, voivan saattaa yli vaikeiden aikojen", ihminen voi tavallaan turvautua jo etukäteen ajatukseen, että "pelon" voi voittaa kun vain uskoo tarpeeksi paljon.
Yhteisöllisyyden kokemus, olla osa jotain. Koke olevansa tarpeellinen. Arvostuksen saaminen, se ei tarkoita välttämättä sitä, että saisi kokea itsensä suureksi muiden ihmisten rinnalla, vaan voi myös liittyä siihen tarpeellisuuden kokemukseen, ihmisen minäkuva voi muodostua myös osittain muiden antamaan palautteeseen, "kun muut osoittavat välittämistä, olen tärkeä". On helpompi olla jopa vihattu kuin että olisi näkymätön, jos ei voi olla edes rakastettu muiden ihmisten taholta.
Varmaan merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen etsiminen on aika isossa roolissa. Siinä mielessä esim. kevyt tapakristillisyys on ihan jees juttu. Sitten kun aletaan uskomaan hölynpölyyn, ryhdytään lietsomaan vastakkainasettelua tai eksytään syvän uskonnollisuuden tuhoisiin syövereihin, niin uskonnoista ei seuraa muuta kun pahaa kaikille.
Omana henkilökohtaisena juttuna uskonto voi olla ihan kiva ja elämää rikastuttava asia.
Varmastikin kristillisyyden arvoista voi yksilötasolla löytyä hyviä asioita, että uskominen tietyllä tavalla muiden auttamiseen, siinä voi korostua arvopohjana joillakin myös kokemus, että usko on osa sitä arvopohjaa. Yleensä sitten toisaalta kun se yhteenkuuluvuuden tunne ajaa ihmisiä etsimään yhteistä "kieltä" uskolle, niin homma aina luisuu käsistä ja se "käsistä luisuminen", sille viitataan kintaalla, että ihminen kun on vajavainen ja tokiinsa onkin, mutta uskosta joka on henkilökohtainen tuleekin uskonto, siirryttäessä yhteiseen arvopohjaan, jota voisi kutsua myös kristinuskoksi, sille annetaan tietyt säännöt ja tietyt tavat toimia, ihmiset alkaavat mittamaan toisiaan, kuka saa aikaan, kellä "lamppu loistaa" eli kuka osaa tuoda asiansa esiin ja ilmaista, kellä on ilmaisukykyä ja kellä on se "puhtain" ja oikeamielisin usko... yhteisölle pitää määrittää johtajat ja luottohenkilöt... salaseurat, joihin on pääsy kun täyttää opilliset ehdot. Me vastaan te, on aika inhimillinen piirre sekin, vaikka samaan aikaan vaalitaan puhdasta oppia, vanhoillislestadiolaisetkin sitä vaalivat, se on uskonnolle aika yleinen piirre, koska puhtaus ja puhdas oppi on jokin pääsyvaatimus "taivaaseen".
Olen havahtunut, että kristinusko edustaa täysin epämääräistä jargonia, itsekeskeistä paskanpuhumista ja jauhamista ja pelkkää sanojen samaa toistamista, raamattua käytetään jonain opaskirjana, ja jokainen pitää omia puheita ja sanoo niiden olevan Jumalan puheita ja jos sitä heidän paskan suoltamistaan ei ota vastaan tai ajattele samalla tavalla, niin muutut näkymättömäksi niille saakelin kusipäille. Jos ei esitä ja nyökyttele saarnamiesten egolle, ja toimi vastoin omaatuntoa... tiedätkös kun huomaa sen itsekkyyden ja sen välittämisen mainostamisen olleen pelkkää jargonia... tajuaa, että ei hitto, kaikki on oikeasti ihan täyttä skeidaa, kukaan niistä valaistuneista ja kaiken ymmärtävistä puhtaista saarnamiehistä, ei ole sen kummempia, ei sen parempia, kuin vain ihan ihmisiä, siinä missä ihan kuka tahansa muukin.