Tuolla alempana keskustellaan kulttuurikristillisyydestä. Avaan tähän toisenkin ketjun jossa asiaa valotetaan toiselta kannalta.
OSA I
Kulttuurikristillisyys on monitahoinen asia. Sen kautta on mm. mahdollistunut että kokonaisille kansakunnille on voitu opettaa järjestelmällisesti kristinuskon perusasioita, joka taas on mahdollistanut evankeliumin ja lain julistamisen ja sen että monen kohdalla on päässyt syntymään se aito henkilökohtainen uskokin. Toisaalta kristillinen valtakulttuuri on tarjonnut kristityille mahdollisuuden harjoittaa maailmassa muutoin vihattua uskontoaan ilman vainoamista. Siksi en pidä viisaana joidenkin uskovaistenkaan kohdalla sitä että riemuitaan ja iloitaan evlut. kirkkomme savuavilla raunioilla. Näin ihan typistetysti.
Toisaalta taas kulttuurikristillisyys on osoittautunut vielä suuremman joukon kohdalla vaaralliseksi ansaksi sillä se on usean kohdalla kuitenkin pelkkä ukokuori vailla sisällistä uskoa. Kuinka paljon onkaan niitä jotka ovat kuvitelleet olevansa oikeassa kristillisessä uskossa kun ovat ulkonaisilta tavoiltaan ja nimeltään kristittyjä! Kulttuurikristittynä oleminen ei pelasta ihmistä synneistään, eikä johda autuuteen vaan on ansa jonka kautta sadattuhannet ovat suistuneet kadotuksen kuiluun ja heräävät viimeiselle tuomiolle vuohien joukossa.
Kirkko ja etenkin sen kuolleet paimenet joilla ei ole elävää uskoa (=leipäpapit ja -piispat) ovat onnistuneet kutomaan taitavien silmänkääntötemppujen avulla eksyttäviä valheita joihin kulttuurikristitty ihminen lankeaa. Näitä valheita ovat esim. väitteet siitä että kristinuskossa ei ole lainkaan kysymys henkilökohtaisesta uskonvakaumuksesta, joka uskoo ja ottaa vastaan SELLAISENAAN koko Pyhän Raamatun tekstin, lisäämättä siihen mitään, poistamatta siitä mitään.
Sen sijaan he ovat kutoneet taitavasti sepitetyn valheiden sarjan jonka mukaan kristinuskossa on kysymys TÄMÄNPUOLEISISTA asioista kuten yhteiskunnan moraalina olemisesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja hyväntekeväisyydestä. Heidän mukaansa kirkon olemassaolo ei perustu Herran Jeesuksen lähetyskäskyyn jotta synteihinsä hukkuvat ihmiset pelastuisivat uskon kautta saarnattuun evankeliumiin, vaan he ovat röyhkeydessään kuvanneet itse Vapahtajankin jonkinlaisena "yhteiskunnallisena radikaalina, sotaratsulla kirmaavana Che Quevarana" joka oli aikansa feminismin ja tämänpuoleisen hyvän jakautumisen moraalinen etutaistelija. Mutta ei sielujen Vapahtaja joka tuli rakkaudessaan lunastamaan syntiin hukkuvan ihmiskunnan ikuisesta helvetin tulen rangaistuksesta.
JATKUU...
OSA I
Kulttuurikristillisyys on monitahoinen asia. Sen kautta on mm. mahdollistunut että kokonaisille kansakunnille on voitu opettaa järjestelmällisesti kristinuskon perusasioita, joka taas on mahdollistanut evankeliumin ja lain julistamisen ja sen että monen kohdalla on päässyt syntymään se aito henkilökohtainen uskokin. Toisaalta kristillinen valtakulttuuri on tarjonnut kristityille mahdollisuuden harjoittaa maailmassa muutoin vihattua uskontoaan ilman vainoamista. Siksi en pidä viisaana joidenkin uskovaistenkaan kohdalla sitä että riemuitaan ja iloitaan evlut. kirkkomme savuavilla raunioilla. Näin ihan typistetysti.
Toisaalta taas kulttuurikristillisyys on osoittautunut vielä suuremman joukon kohdalla vaaralliseksi ansaksi sillä se on usean kohdalla kuitenkin pelkkä ukokuori vailla sisällistä uskoa. Kuinka paljon onkaan niitä jotka ovat kuvitelleet olevansa oikeassa kristillisessä uskossa kun ovat ulkonaisilta tavoiltaan ja nimeltään kristittyjä! Kulttuurikristittynä oleminen ei pelasta ihmistä synneistään, eikä johda autuuteen vaan on ansa jonka kautta sadattuhannet ovat suistuneet kadotuksen kuiluun ja heräävät viimeiselle tuomiolle vuohien joukossa.
Kirkko ja etenkin sen kuolleet paimenet joilla ei ole elävää uskoa (=leipäpapit ja -piispat) ovat onnistuneet kutomaan taitavien silmänkääntötemppujen avulla eksyttäviä valheita joihin kulttuurikristitty ihminen lankeaa. Näitä valheita ovat esim. väitteet siitä että kristinuskossa ei ole lainkaan kysymys henkilökohtaisesta uskonvakaumuksesta, joka uskoo ja ottaa vastaan SELLAISENAAN koko Pyhän Raamatun tekstin, lisäämättä siihen mitään, poistamatta siitä mitään.
Sen sijaan he ovat kutoneet taitavasti sepitetyn valheiden sarjan jonka mukaan kristinuskossa on kysymys TÄMÄNPUOLEISISTA asioista kuten yhteiskunnan moraalina olemisesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja hyväntekeväisyydestä. Heidän mukaansa kirkon olemassaolo ei perustu Herran Jeesuksen lähetyskäskyyn jotta synteihinsä hukkuvat ihmiset pelastuisivat uskon kautta saarnattuun evankeliumiin, vaan he ovat röyhkeydessään kuvanneet itse Vapahtajankin jonkinlaisena "yhteiskunnallisena radikaalina, sotaratsulla kirmaavana Che Quevarana" joka oli aikansa feminismin ja tämänpuoleisen hyvän jakautumisen moraalinen etutaistelija. Mutta ei sielujen Vapahtaja joka tuli rakkaudessaan lunastamaan syntiin hukkuvan ihmiskunnan ikuisesta helvetin tulen rangaistuksesta.
JATKUU...
Vastaukset 4
Vanhimmat
OSA II
Kolmas tärkeä huomio kulttuurikristillisyydestä nähdään vastaansanomattomasti historian todistuksesta: Kulttuurikristillisyys ei omaa sellaista voimaa ja vahvuutta jonka kautta se voisi säilyä. Antiikin aikaan Aasia, Lähi-Itä, Afrikan mantereen pohjoisosat ja koko välimeren ympärysalue eli lähes koko silloinen tunnettu sivistynyt maailma eli voimakasta kristillistä valtakulttuurin aikaa. Sittemmin keskiajalle tultaessa ja jo aiemminkin ottomaanien Turkki sekä muut voimakkaat ei-kristilliset aatteet ja kansankulttuurit syrjäyttivät mahtavan kristillisen yhtenäiskulttuurin koska elävä usko oli sammunut; - oli luovuttu uskosta, apostolisen ajan ja ensimmäisten vuosisatojen valtavat herätysajat olivat jo laantuneet ja väljähtyneet kulttuurikristillisyydeksi joka ei kyennyt vastustamaan kilpailevien vaikutteiden voimaa. Kävi kuten Jeesuksenkin aikana ja kuten käy aina niin kauan kuin maailma vielä seisoo: monet ottavat iloiten sanoman vastaan mutta kun tulee koetukset tai pilkkaa tai ahdistus uskon tähden, -vielä useammat luopuvat uskosta. Näin tapahtuu aina. Harvat ovat ne jotka uskon pitävät.
Samoin on nyt käymässä jälkikristillisessä Euroopassa joka on jo varhaiselta keskiajalta ollut toinen "maailmanlaajuinen" kristillinen valtakulttuuri, mutta on vuosisatojen aikana väljähtänyt kulttuurikristillisyydeksi joka nyt on kovaa vauhtia murenemassa.
Koska kulttuurikristillisyys on pelkkä ulkokuori, opittuja tapoja jne. -siinä ei ole sellaista elinvoimaa joka riittäisi edes hengissä pysymiseen. Erityisesti Suomessa tämä kehitys on selvästi nähtävissä nyt kun sekularisaatio on nopeasti voimistunut, -myös kirkkomme jäsenmäärä on pudonnut muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin koskaan koko sen 400 -vuuotisen historian aikana.
Jos ajatellaan millainen elinvoima on ollut aidolla kristillisellä uskonnolla, että se on paitsi kyennyt olemaan olemassa jo 2000 vuoden ajan pääosin äärimmäisen vihamielisessä ympäristössä, myös lisääntymään, laajenemaan ja tunkeutumaan läpi järjestelmällisten vainojen antiikin aikana, kerettiläisenä keskiaikana ja yhä vieläkin sekulaarissa moniarvoisessa jälkikristillisyyden ajassa, niin jokainen voi tajuta ettei millään sellaisella aatteella jolla ei ole takanaan aitoa jumalallista vaikutusta ja voimaa, -voi olla tämänkaltaista voitikasta historiaa niinkuin on kristillisellä uskolla. Kulttuurikristillinen kirkko tosin menettää kok oajan valta-asemiaan ja potee jäsenkatoa, mutta oikeiden uskovaisten joukko, Kristuksen varsinainen kirkko, -se voi hyvin, elää ja jopa kasvaa.
Eri puolilla maailmaa maallistuneiden valtakirkkojen naispappien toimittamissa jumalanpalveluksissa valtaisat kirkkosalit kumisevat tyhjyyttään kun samaan aikaan esim. vapaat itsenäiset luterilaiset tunnustukselliset kirkot kasvavat kaiken aikaa, koko ajan syntyy uusia yhteisöjä ja kirkkoja, ihmisiä tulee niiden julistksen piirissä autuaaksi. Maailmanlaajuisestikin katsottuna konservatiivis-tunnustukselliset kristilliset kirkot kasvavat kun taas liberalisoituneet kulttuurikristilliseksi näivettyneet kirkkoyhteisöt taistelevat kuolinkoreissaan, yrittäessään etsiäö yhä uusia ja hämmästyttävämpiä sirkustemppuja miellyttääkseen mahdollisimman montaa kristinuskolle vihamielistä ihmistä,luopumalla kirkon tärkeimmästä aarteesta: evankeliumin sanomasta!
--------------------------
Kuinka totta ovatkaan Herramme ja Vapahtajamme sanat:
" tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. " (Matt. 16:18)
Kristillinen kirkko, sisäisenä aitona evankeliumin uskona syntien anteeksiantamiseksi pysyy vahvana maailman loppuun asti. MIlloin vainottuna, milloin rauhassa, mutta aina Jumalan silmäteränä ja Kristuksen ruumiina, ihanana tuoksuna maailmassa niille joille on suotu armo uskoa ja nähdä, mutta kuoleman ja helvetin hajuna niille jotka iankaikkiseen kadotukseen ilman uskoa menevät!
Ihan mielenkiintoista oli lukea tämä näkökulma. Tässä asetettiin vastakkain eri kristityt, ja välillä ehkä poikettiin käsitteiden sekamelskaan.
”Kulttuurikristillisyys ei omaa sellaista voimaa ja vahvuutta jonka kautta se voisi säilyä. ”
”…koko silloinen tunnettu sivistynyt maailma eli voimakasta kristillistä valtakulttuurin aikaa.”
Niin, kun tarkastellaan lähemmin kristinuskon historiaa, niin eikö ole enemmin niinpäin, että kun hallitsija omaksui kristinuskon, niin silloin kansa ”käännytettiin” siihen, joten siitä tuli kulttuurikristillisyyttä? Toki joukossa aina oli myös niitä, joille usko oli henkilökohtainen, mutta tuohon aikaan ei eletty individualismia, eli uskonto oli aina yhteisön asia – ei yksilön asia.
”…syrjäyttivät mahtavan kristillisen yhtenäiskulttuurin koska elävä usko oli sammunut…”
Kun hallitsija vaihtui ja edusti toista uskontoa, tapahtui sama asia kääntäen. Mutta kristinusko säilytti asemiaan hämmästyttävän hyvin ja lähti leviämään maailmalle.
”Samoin on nyt käymässä jälkikristillisessä Euroopassa joka on jo varhaiselta keskiajalta ollut toinen "maailmanlaajuinen" kristillinen valtakulttuuri, mutta on vuosisatojen aikana väljähtänyt kulttuurikristillisyydeksi…”
Kun ajattelee keskiaikaa, niin silloin käännytettiin aivan kaikkia kristityiksi, ja joista suurin osa oli juuri kulttuurikristittyjä – sillä vaihtoehtoja ei tainnut juuri olla? Kristityt etenkin Euroopassa loivat valtakulttuurin. Amerikassa mm. intiaaneja kohdeltiin aika kaltoin, elleivät he kääntyneet.
”…monen kohdalla on päässyt syntymään se aito henkilökohtainen uskokin. Toisaalta kristillinen valtakulttuuri on tarjonnut kristityille mahdollisuuden harjoittaa maailmassa muutoin vihattua uskontoaan ilman vainoamista. ”
Niin, nimenomaan se kulttuurikristillisyys on antanut mahdollisuuden kaikenlaiselle kristillisyydelle, myös sellaiselle, jossa usko on ollut henkilökohtaista. Kyllä nämä kulkevat aina käsi kädessä.
”Kuinka paljon onkaan niitä jotka ovat kuvitelleet olevansa oikeassa kristillisessä uskossa kun ovat ulkonaisilta tavoiltaan ja nimeltään kristittyjä! Kulttuurikristittynä oleminen ei pelasta ihmistä synneistään…”
”…väitteet siitä että kristinuskossa ei ole lainkaan kysymys henkilökohtaisesta uskonvakaumuksesta, joka uskoo ja ottaa vastaan SELLAISENAAN koko Pyhän Raamatun tekstin, lisäämättä siihen mitään, poistamatta siitä mitään.”
Nämä taas taitavat kumpuavan sinun henkilökohtaisesta uskon käsityksestä ja siihen liittyvistä opeista?
Käsitys siitä, mikä milloinkin on sitä ”oikeaa” uskoa, on vaihdellut vuosisatojen saatossa. Sen on aiemmin määritellyt lähinnä katolinen kirkko, mutta myöhemmin eri suuntauksissa on ollut omat määritelmänsä. Esimerkiksi sinä kytket uskon Raamatun sanatarkkaan tulkintaan.
”…valheiden sarjan jonka mukaan kristinuskossa on kysymys TÄMÄNPUOLEISISTA asioista kuten yhteiskunnan moraalina olemisesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja hyväntekeväisyydestä.”
Niin, ehkä tässä kristinusko on historiansa aikana aina julistanut juuri noin. Ellei usko ole näkynyt tai teot siitä kertoneet, ei sellaista ole pidetty kovin uskovana. Toisaalta moni taas painottaa Jeesuksen opetuksia, joissa nuo ovat erittäin vahvasti esillä.
”…2000 vuoden ajan pääosin äärimmäisen vihamielisessä ympäristössä, myös lisääntymään, laajenemaan ja tunkeutumaan läpi järjestelmällisten vainojen antiikin aikana, kerettiläisenä keskiaikana ja yhä vieläkin sekulaarissa moniarvoisessa jälkikristillisyyden ajassa…”
Tuossa olet oikeassa. Kristinuskolla on ollut hämmästyttävä voima levitä kautta maailman. Sen ympärille on muodostettu hyvin monia yhteiskuntia ja edelleenkin se leviää eteenpäin – nykyään enemmän baptismin perillisten suuntausten kautta saaden aina uusia muotoja.
”Kulttuurikristillinen kirkko tosin menettää kok oajan valta-asemiaan ja potee jäsenkatoa, mutta oikeiden uskovaisten joukko, Kristuksen varsinainen kirkko, -se voi hyvin, elää ja jopa kasvaa. ”
”Maailmanlaajuisestikin katsottuna konservatiivis-tunnustukselliset kristilliset kirkot kasvavat kun taas liberalisoituneet kulttuurikristilliseksi näivettyneet kirkkoyhteisöt taistelevat kuolinkoreissaan…”
Niin, todellakin pitää puhua kaikista kristinuskon suuntausten kirkkokunnista, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella kyenneet elämään ja kehittymään kulttuurikristillisyyden avulla. Kirkkokunnilla tarkoitan katollista kirkkoa, ortodoksisia kirkkoja (myös orientaaliortodoksit), protestanttisia kirkkoja ja idän assyrialaista kirkkoa.
Sitä mukaa kun maalinen valta on vähentynyt, sekä individualismi eli henkilökohtaisen uskon painottaminen lisääntynyt, on jäsenkato tosiasia. Samoin asiaan vaikuttaa, että nyt voi valita useasta kristinuskon eri suuntauksesta tai liikkeestä, eikä tarvitse mennä yhteisön mukana, kuten kulttuurikristillisyydessä.
Kaksi kommenttia tuohon: ensinnäkin minusta on virheellistä olettaa että kulttuurikristillisyys" objektiivisena ilmiönä olisi mikään elävän kristillisyyden lähde tai kehto kuten näytät ajattelevan. Kyllä asia on niinpäin että kulttuurikristillisyys on syntynyt aina elävän kristillisyyden ja henkilökohtaisen uskonvakaumuksen seurauksena jos tarkastellaan syy-seuraussuhdetta yksilötasolla ja pääpiirteittäin yleisellä tasolla. Se että laajan kristillisen yhtenäiskulttuurin vallitessa on mahdollistunut lajojen kansanjoukkojen saattaminen kristillisen tiedon piiriin, on toki eräs piirre asiassa mutta minusta on väärin puhua kulttuurikristillisyydestä elävän uskon synnyttäjänä tai vaikuttavana syynä Kun ihminen tulee sydämeltään kristityksi, hän tulee siksi myös kulttuurisesti, enemmän tai vähemmän.
Toinen kommentti outoon ajatukseesi jonka mukaan kristinuskossa on jotain erilaisia muotoja eri aikoina ja eri yksilöillä. Ei tämä ole mahdollista sillä profeettojen ja apostyolien kautta meille on ilmoitettu ainoastaan yksi Jumalan sana, yksi kristinusko. Pyhä Henki ei opeta monenlaisia totuuksia mutta ihminen voi toki halutessaan harjoittaa myös uskontoshoppailua jolloin hän sinun tavoin lukee Raamattua, Jumalan sanaakin samalla tavoin kuin shoppailisi kaupassa: "tämän minä otan, tuota en ota" -ja sillä tavoin oikeastaan asiasisällöllisesti rakentaa itselleen omista mieltymyksistään koostuvan omatekoisen "jumalan". Tästä käskyt puhuvat sanoessaan, "älä tee itsellesi jumalankuvaa!"
”… ensinnäkin minusta on virheellistä olettaa että kulttuurikristillisyys" objektiivisena ilmiönä olisi mikään elävän kristillisyyden lähde tai kehto kuten näytät ajattelevan.”
”…kulttuurikristillisyys on syntynyt aina elävän kristillisyyden ja henkilökohtaisen uskonvakaumuksen seurauksena jos tarkastellaan syy-seuraussuhdetta yksilötasolla ja pääpiirteittäin yleisellä tasolla.”
Sinun pitäisi osata ajatella asiaa kahdesta eri perspektiivistä. Yhteisön näkökulmasta ja siitä, miten se vaikuttaa eri yksilöihin ja yksilön näkökulmasta, miten häneen yhteisö vaikuttaa.
Ennen ei uskonto ollut yksilön asia. Yksiöt seurasivat aina sen mukaan, millaisessa yhteisössä he elivät. He siis noudattivat niitä tapoja, joita yhteisön johtajat tahtoivat. Tuolloin oli tärkeää sopeutua yhteisöön ja olla siitä osa.
Nyt me ajattelemme yksilön näkökulmasta, eli siitä mitä me kukin tunnemme ja ajattelemme, ja heijastelemme niitä eri yhteisöihin. Näin siksi, ettei ole enää sellaista yhteinäiskulttuuria, jota kaikki noudattaisivat samalla tavalla.
”…laajan kristillisen yhtenäiskulttuurin vallitessa on mahdollistunut lajojen kansanjoukkojen saattaminen kristillisen tiedon piiriin, on toki eräs piirre asiassa mutta minusta on väärin puhua kulttuurikristillisyydestä elävän uskon synnyttäjänä…”
Tässä lähdet ihan oikein miettimään asiaa. Mutta se, mitä tarkoitat ”elävällä uskolla” on sinun oman näkemyksesi mukaista, jolla arvioit yhteisön toimintaa. Kristillisen yhteisön uskonnäkemykset ovat olleet kuitenkin pohjana sille, että on syntynyt tällainen hyvin voimakkaasti yksilöä koskevia näkemyksiä. Yksilöt ovat voineet todella kokea voimakkaitakin uskon elämyksiä, riippumatta siitä, mitä se yhteisö on pitänyt hyväksyttävänä tai paheksuttavana.
”…outoon ajatukseesi jonka mukaan kristinuskossa on jotain erilaisia muotoja eri aikoina ja eri yksilöillä. Ei tämä ole mahdollista sillä profeettojen ja apostyolien kautta meille on ilmoitettu ainoastaan yksi Jumalan sana, yksi kristinusko.”
Ei se ole outoa, vaan faktaa kristinuskon historiasta. Erityisesti nämä eri muodot tulivat vahvaksi uskonpuhdistuksen jälkeen eli kun protestanttisuus voimaantui sen eri muodoissaan.
Jos tarkastelet näiden eri suuntausten opillisia kohtia, huomaat että niillä on omat painotuspisteensä.
Esimerkkeinä reformoidut kirkot, presbyteerikirkko, puritanismi, anglikaanit, baptistit, luterilaiset, metodistit, adventistit jne.
”…ihminen voi toki halutessaan harjoittaa myös uskontoshoppailua jolloin hän sinun tavoin lukee Raamattua, Jumalan sanaakin samalla tavoin kuin shoppailisi kaupassa: "tämän minä otan, tuota en ota"…”
Niin, meillä on nykyään vapaus valita noista eri kristillisistä kirkoista ja muista yhteisöistä se, minkä me koemme parhaaksi. Näin olet sinäkin tehnyt!