Jumala on rakkaus, mutta...

Paljon olen kuullut vuosien varrelle saarnaajien puhuvan tyyliin: "Jumala on rakkaus, mutta Hän on muutakin (esimerkiksi pyhä)."
Kun tässä nyt on reipas kolmannesvuosisata tullut näitä asioita pohdittua, olen tullut siihen tulokseen, että väite on 1) vailla mieltä ja 2) epäraamatullinen.
Jos nimittäin valkeuksien Isän tykönä ei ole muutosta eikä vaihteen varjoa, silloin Jeesuksen Kristuksen Isä ei VOI olla "rakkaus, mutta myös jotakin muuta". Jeesuksen Kristuksen Isä ei ole "yhtäältä rakkaus, toisaalta (esimerkiksi) pyhä", vaan Hän on rakkaus. Joku voisi kommentoida tähän, että sanotaanhan Raamatussa, että Jumala on pyhä. Aivan. Mutta ikinä missään ei yksikään Raamatun kirjoittaja kirjoita: "Jumala on rakkaus MUTTA Jumala on MYÖS pyhä." Ei yksikään.

Joku, joka sanoo, että "Jumala on kokonaan rakkaus, JA Jumala on myös kokonaan pyhä", syyllistyy samanlaiseen mielettömyyteen kuin joku, joka sanoo vaikkapa omasta koirastaan, että "se on kokonaan saksanpaimenkoira, ja se on myös kokonaan karjalankarhukoira". Ihmisillä on kummallinen tapa ajatella, että koska Jumala on niin "suuri", Hänta kuvailtaessa on lupa luopua järjenkäytöstä ja tuottaa mielettömiä lauseita ja virkkeitä. Jumalan "suuruus" ja "salaperäisyys" kai sitten pyhittää tällaiset mielipuolisuudet.

Jos nimittäin "rakkaus" ja "pyhyys" eivät tarkoita tismalleen samaa vaan ovat merkityssisällöltään "sukua" toisilleen (jotta virke "Jumala on rakkaus MUTTA Jumala on MYÖS pyhä" ei olisi samalla tavoin päätön kuin vaikkapa virke "Pekka on lapsirakas mutta Pekka on myös 182-senttinen"), silloin juuri niiden semanttinen lähisukulaisuus aiheuttaa sen, että virke "Jumala on rakkaus MUTTA Jumala on MYÖS pyhä" paljastuu mielettömäksi.

Jos Kertun hiukset ovat läpikotaisin ja kokonaan punaruskeat, silloin Kertun hiusten väristä puhuttaessa ne eivät VOI olla minkään muun väriset, vaan niiden on oltava määritelmän mukaisesti punaruskeat.
Myöskään Jumala ei voi olla luonnoltaan/luonteeltaan MITÄÄN MUUTA KUIN RAKKAUTTA, JOS HÄN KERRAN ON RAKKAUS - HÄN EI VOI OLLA RAKASTAVA "JA PYHÄ". Jos Hän olisi, silloin Hän ei olisi KOKONAAN rakkaus, koska SIINÄ KOHTAA, JOSSA HÄN ON PYHÄ, Hänen ON OLTAVA JOTAKIN MUUTA KUIN RAKKAUTTA (koska muussa tapauksessa ja-sanasta katoaa mieli).

Kuinka tämä näennäinen rakkaus vs. pyhyys -ristiriita sitten on sovitettavissa? Ensi askel voisi olla sen huomaaminen, että Jumalan pyhyydestä puhutaan lähinnä Vanhassa testamentissa ja Jumalan rakkaudesta enemmän Uudessa testamentissa. Molemmat ilmaukset ovat ihmisen näkökulmia Jumalan olemukseen. Koska Vanha testamentti sisälsi parhaimmillaankin vain "tulevan hyvän varjon", ei itse asioiden olemusta, on pääteltävä, että Uuden testamentin kielenkäyttö pureutuu todellisuuteen toisin kuin VT:n, joka hamuaa hämärässä. Jos nimittäin pohdimme sitä, mikä ja mitä on varjo (tumma läikkä, joka lankeaa kohtaan, johon EI TULE VALOA; varjo on VALON PUUTETTA), käsitämme, että VT ei kelpaa Jumalan tosiolemuksen opaskirjaksi.

Kun VT:n ihmiset hokivat, että "pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot", he näin laulaessaan eivät ulottuneet itse asian olemukseen, vaan käyttivät kieltä, jossa paljastui ainoastaan tulevan hyvän varjo. Itse asian olemus on tämä: Jumala on rakkaus. Näin tämän asian esittää apostoli Johannes.

"Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa."
"In this is love perfected with us, that we may have boldness in the day of judging, seeing that, according as He is, so are we also in this world. Fear is not in love, but perfect love is casting out fear, for fear has chastening. Now he who is fearing is not perfected in love."

VT:n kielenkäytössä Jumalan pyhyydestä puhuttaessa huokuu Jumalan erilaisyys (jopa erillisyys) ja toiseus, toisenlaisuus ihmisiin verrattuna. Ja aivan taatusti VT:n ajan ihmiset ovat Jumalan pyhyyttä pohtiessaan tunteneet pelkoa. Yllä olevassa Johanneksen vuodatuksessa sen sijaan kaiken keskiössä on SAMUUS, SAMANKALTAISUUS; me olemme samanlaisia kuin Jeesus Kristus (jonka kanssa meidät on kätketty Jumalaan). Eikä pelolla ole mitään tekemistä täydellisen rakkauden kanssa! (Pelossa on nimittäin rangaistusta; jos uskova kuvittelee Jumalan olevan rakkaus mutta myös "pyhä", silloin hän ei taatusti pääse eroon rangaistuksenpelosta.)

Ja kuinka ollakaan: Paavalin kielenkäytössä pyhiä olemme me, me itse!

Lopputulema on tämä: VT:n lause "Pyhä pyhä, pyhä Herra Sebaot" on UT:n kielelle käännettynä "Jumala on rakkaus".

Koska ennen maailman luomista Jumala on ollut olemassa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen täydellisen sopusointuisena, täyteläisenä ja eheästi virtaavana keskinäisenä rakkautena, silloin on oltava niin, että Jumalan pyhyys = Jumalan rakkaus.