Uhrien kokemuksia vähätellään!

Kiusaamiskokemukset ovat erittäin traumatisoivia. Ne vaikuttavat ihmisiin pitkiä aikoja ja aiheuttavat ns triggeröitymistä, kun ihminen törmää tilanteeseen, jossa jokin muistuttaa häntä traumaattisesta tilanteesta. Sydän alkaa hakata ja verenpaine nousee.

Uskontojen uhreille tämä kaikki on tuttua, ja usein heidän onkin mahdoton elää yhteiskunnassamme, jossa uskonto huokuu esille joka välistä. On hyvä, että heillä on omat järjestönsä, kuten Vapaa-ajattelijoiden liitto, joka huolehtii heistä ja yrittää luoda yhteiskunnasta heille turvallisen tilan.

On kuitenkin ihmisryhmiä, jotka eivät saa apua. Ei pitäisikään puhua uskontojen uhreista, vaan maailmankatsomusjärjestelmän uhreista. Silloin uhriksi joutuneiden joukko jo kasvaakin merkittävästi, kuten seuraavasta tulemme huomaamaan. Merkittävin näistä on tietenkin reaalisosialismin uhrit. Reaalisosialismi oli tavallaan kommunismin alalaji, joka seurasi sitä. Myös kommunismin uhreista voitaisiin puhua, mutta yleensä sillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka eivät enää kärsi, koska kommunismi tappoi heidät. Reaalisosialismi sen sijaan harvoin tappoi, joten sen jäljiltä on elossa todella suuret määrät syvästi traumatisoituneita ihmisiä.

Reaalisosialismi oli hirvittävä järjestelmä, joka kidutti ihmistä vessapaperin puutteella, Leonid Brezhnevin puheillla ja Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ylivoimaisella menestyksellä Virossa, Suomessa, Ruotsissa, Inkerinmaalla, (koko) Karjalassa ja Texasissa. Tätä voi täysin verrata uskontojen uhrien kokemuksiin meikkaus- ja tupakanpolttokielloista, pitkistä ja tylsistä vanhojen miesten saarnoista ja sielunvihollisen kaikkialle ulottuvasta ja ylivoimaisesta vaikutuksesta. Iisraelin lasten loputon oikeutettu taistelu ilkeitä palestiinalaississejä vastaan on kuin Afganistanin sota, ei lopu vaikka vihollisia on kasapäin tapettu ja loppujenkin pitäisi tietää tulevansa vielä tapetuiksi.

Reaalisosialismi tunki pitkät ja limaiset lonkeronsa kaikkialle. Sen piilomuotona Suomessa aina 1960-luvulta lähtien kulttuurimarksilaisuus raunioitti ihmisten psyykettä. Kalle Holmbergin kiroilu, Rauta-aika-näytelmä, Luottamus-elokuva, Kristiina Halkolan huutolaulu (vaikka osasikin laulaa ja oli vielä hiton hyvännäköinenkin), Lapualaisooppera, SETA ry:n perustaminen, Tarja Halonen, Aarne Saarisen pieneläkeläisille järjestämät eläkkeiden korotukset ja miten paljon näitä voisikaan luetella, näkyivät ja kuuluivat kaikkien elämässä. Niiltä ei voinut suojautua, ei ollut paikkaa, minne ne eivät olisi kuuluneet tai näkyneet. Kokonaiset kansakunnat ja sukupolvet traumatisoituivat vakavasti.

Näillä haavoitetuilla ihmisillä ei ole ketään, joka tukisi tai suojaisi heitä. He joutuvat päivittäin kohtaamaan kipeät muistonsa, jotka uudelleen ja uudelleen repivät reaalisosialismin ja kulttuurimaksismin viilltämät syvät haavat taas auki. Kun he avaavat television, siellä on Erkki Tuomioja. Kun he avaavat lehden, siellä on Tarja Halonen. Kun he saavat postia, siellä on haittaverolappu. Kun he katsovat Speden elokuvaa, tuo Vesa-Matti Loiri heidän mieleensä Kai Chydeniuksen ja Arvo Salon. Aivan kuten Kristillisdemokraatti-lehti tuo aina sukupuoliseen vähemmistöön kuuluvan mieleen tuskallisesti ja viiltävästi Päivi Räsäsen. Nämä ihmiset eivät ole suojassa missään kipeiltä muistoiltaan.

Pahinta kuitenkin on Neuvostoliitto. Kun Neuvostoliiton Suomen, tai Yhdysvaltojen, television, radion ja lehdistön kautta kipeästi kokenut ihminen saattaa lapsensa peruskouluun, hän aina viimeistään koulun pihalla muistaa sen olevan DDR:stä kopioitu ja hän muistaa sen ikuisen jäljen jättäneen joukko-opin opetuksen. Kun hän saa ennakkoverolapun, hän muistaa hyvinvointivaltion. Kun hän saa autoverolapun, hän muistaa Arvo Turtiaisen. Kaikki negatiiviset kokemukset hänen arjessaan, ja melkoinen osa neutraaleistakin, yhdistyvät synkkään, tylsään ja tapahtumaköyhään lapsuuteen, ehkä nuoruuteenkin, Neuvostoliiton uhkaavassa varjossa, kylmän itätuulen koko maailman kinostavassa pyryssä. Tai vähintään ne tuovat mieleen idänkaupan ja Urho Kekkosen puheet työllisyysvaikutuksista.

Näillä ihmisillä ei ole ketään, joka heitä auttaisi. Tuhannet ja taas tuhannet, liki viisi miljoonaa ihmistä, ovat aivan yksin hirvittävien sukupolvikokemustensa kanssa, jotka ympäröivä maailma pakottaa heidät kohtaamaan jatkuvasti. Mitä voisimme tehdä? Emmekö voisi ottaa mallia siitä, kuinka uskontojen uhreja tai seksuaalivähemmistöjä on menestyksellisesti onnistuttu voimauttamaan ja auttamaan elämään turvalliselta tuntuvaa elämää. Uskonto ja elämä on erotettu toisistaan niin, että kummassakaan niistä elävän ei tarvitse kohdata toista todellisuutta, vaan eri ihmiset voivat kulkea turvallisesti kuin pieni koululainen suojatiellä toistensa ohi tietämättä koskaan, onko tuo toinen uskovainen. Ateismi ja sukupuoliseen vähemmistöön kuuluminen voi kyllä näkyä, sillä eihän enemmistö voi traumatisoitua, ja jos voi, sen tulee se kestää, koska on (ollut) valtaa pitävä enemmistö.