Kirjoittelin tänne viikko sitten jutun, jossa eräillä omilla kommenteillani ”höystäen” lähinnä vain referoin Helsingin sanomissa ollutta Max Jakobsonin hyvää kolumnia ”puolustaminen on aina oikein”. Se näkyy kirvoittaneen paljon mielipiteitä, joista jotkut ovat tukeneet Jakobsonin (ja minunkin) näkemyksiä, ja jotkut ovat olleet niitä vastaan ainakin isänmaallisesti ajatellen varsin kyseenalaisilla perusteilla, ja jotkut ovat puhuneet ihan omiaan, aivan ohi itse asian.
Kiitän Juhani Putkista saamistani kiitoksista. Aito-Arska puhui täyttä asiaa puhuessaan sotasyyllisoikeudenkäyntien poliittisesta (siis laittomasta) luonteesta ja oikeasta huomiostaan Väinö Tanneria koskeneiden syytösten kohtuuttomuuden suhteen. Tannerin piti vain neuvostojohtajien mielestä rangaistuksensa siitä, että hän oli ollut suurin este vallankumouksen toteutumiselle Suomessa, ja Urho Kekkonen antoi neuvostojohdolle asiassa auliin tukensa siten kuin historiantutkijoiden kirjoituksiin nojautuen kerroin täälläkin tutkielmassani Urho Kekkosesta.
Myös nimimerkki ”huomatkaa” kiinnittää huomiota aivan oikeaan asiaan kirjoituksessaan ”erillissota alkoi talvisodasta”. Niinhän asia oli. Jatkosota oli todellakin nimensä mukaisesti jatkoa talvisodalle, jossa jouduimme oikeudettoman, silloin koko läntisen maailman rikolliseksi tuomitseman hyökkäyksen ja sitä seuranneen ryöstön kohteeksi. Tämä pitäisi aina muistaa, kun tuomitaan avun vastaanottamista sieltä, mistä ainoastaan sitä oli saatavissa ja saivarrellaan sillä, oliko sotamme oikeasti erillissota vai olimmeko siinä Saksan liittolainen – jota kylläkään emme olleet, jos totuudessa pysytään.
Typerä on nimimerkki ”thinktankin” väite, että ”jatkosota oli kuitenkin Suomen hyökkäyssota NL:oa vastaan, mikään talvisotaan tai maailmantilaan liittyvä ei muuta sitä tosiasiaa”. Kyllä muuttaa. Sen muuttaa silloin hyvin oikeutetuksi nähty pyrkimys korjata kokemamme vääryys. Kysypä, thinktank, asiaa keskuudessamme vielä olevilta veteraani-ikäisiltä! Aivan varmasti heistä muutkin kuin kotinsa menettäneet karjalaiset ovat sitä mieltä, että paitsi tuon vääryyden korjaaminen myös Suomen olemassaolon varmistaminen oli tavoitteena lähtiessämme jatkosotaan hengessä ”hyökkäys on paras puolustus”, kuten joku näkyy todenneen. Ja muuta nimimerkkisi ”thinkpocketiksi”, sillä tuollaiset ajatukset eivät suurta säiliötä tarvitse, taskuun ne hyvin mahtuvat.
Sille, joka sanoi ”toivottavasti Max-setä muisti mainita, että myös NL:n puolustaminen natseja vastaan oli aina oikein” sanoisin, että tuon asian muistaminen on lähinnä venäläisten oma asia, ja he näkyvät sen kyllä hyvin muistavan mm. juhliessaan taas kohta voitonpäiväänsä. Jospa me vain muistaisimme Suomen asian samoin kuin vielä nykyiset ”demokraattiset” venäläiset näkyvät arvostavan heitä kymmenin miljoonin tapattaneen hirmuvaltansa muistoa, niin hyvin olisivat asiamme!
Sitten uutta asiaa samasta teemasta:
Nuori tutkija Markku Jokisipilä sai taannoin sai julkisuutta väitöskirjallaan ”Aseveljiä vai liittolaisia”, jossa hän pyrki osoittamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Hänen väittsseeään on sitä ”imelää jälkiviisautta”. Ryti ei voinut tietää kestokykyjemme rajoja sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan, Vuosalmen ja Viipurinlahden torjuntavoittoja ei ollut vielä saavutettu. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Helsingin sanomissa perjantaina 16.3.2005 Jokisipiläkin näkyy olevan jo viisaampi kolumnissaan ”kysymys erillissodasta on vaikea ja monitulkintainen”. Ihan hyvässä, melko pitkässä kirjoituksessaan Jokisipilä pysyy vielä osittain teeseissään, kun sanoo ”Ulkopoliittisena työkaluna erillissota oli menestyksellinen. Historiallisena kuvauksena se kuitenkin on vain osatotuus, joka peittää näkyvistä monta olennaista seikkaa, ennen kaikkea Suomen suuren strategisen ja materiaalisen riippuvuuden Saksasta”. Miksi hän ei voi sanoa selkokielellä: ilman tuota Saksan tukea Suomi olisi ollut tuhon oma!
Jokisipilä jatkaa: ”Taistelu Saksan puolella ei johtunut suomalaisten moraalisesta konkurssista, vaan valtiojohtomme kylmistä reaalipoliittisista laskelmista. Pöydän olivat kattaneet muut, mutta syötävä oli. Kesän 1944 tärkein saavutus oli demokratian säilyminen”. Siinä se on totuus! Joka ei tuota ymmärrä, ei kyllä tunne lainkaan historiaa tai on hyvin tyhmä, ja joka ei sitä hyväksy, pidä toimintaamme oikeutettuna, niin millainen on tuon ihmisen isänmaallisuus! Kyseenalaistaisin myös moraalisen omatunnon, vastuuntuntoisen näkemyksen maamme ja kansalaistemme parhaasta.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa historiantutkija, professori Timo Vihavainen säestää Jokisipilää otsikolla ”Sodassa Suomea ohjasi reaalipolitiikka”. Hän puuttuu siinä britti Joseph Whiten HS:ssa 14.3.05 olleeseen kirjoitukseen, jossa tämä oli sanonut, että ”Suomi oli vuonna 1941 kahden brutaalin valtion, Saksan ja Japanin liittolainen. Ellei Britannian sodanaikainen johto olisi julistanut sotaa näitä hirvittäviä voimia ja niiden liittolaisia, myös Suomea vastaan, kyse olisi ollut virhearvioinnista”.
Vihavainen toteaa, että ”Sekä Britannia että Suomi harjoittivat toisen maailmansodan aikana reaalipolitiikkaa, ja niistä edellinen (siis Britannia) oli juuri siksi erään ”hirvittävän voiman” (siis NL:n) liittolainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Suomi ei ollut enempää Saksan kuin Japaninkaan liittolainen. Se taisteli kyllä Saksan rinnalla, mutta pystyi säilyttämään omaa liikkumavaraa juuri sen ansiosta, että se tarkoin pysyi irti liittolaissuhteesta ja myös sai tälle asialle Yhdysvaltojen tunnustuksen. Tästä maamme oli kiitollinen Yhdysvalloille, ei Englannille, joka kyynisesti julisti meille sodan mielistelläkseen tyrannia, josta oli tullut sille käyttökelpoinen liittolainen”.
Tuo brittien kyynisyys ja Neuvostoliiton ja sen seuraajavaltion johdon näkemyksiin yhtyminen on sitäkin vastenmielisempää, kun muistaa, miten auliisti, melkein puoliväkisin nuo samat britit olivat tyrkyttämässä meille apuaan talvisodassa. Valtiojohtomme onneksi silloin oivalsivat tuon avun todelliset tarkoitusperät ja tajusivat, että se ei olisi edes ehtinyt meille ajoissa, eivätkä tehneet ratkaisujaan sen varassa.
Summa summarum: olipa sotamme erillissotaa tai ei (se kylläkin oli erillissotaa), niin se joka tapauksessa oli seurausta talvisodasta, sille välitöntä jatkoa, jota valtiojohtomme ei olisi voinut mitenkään estää: suomalaiset olisivat panneet sitä yrittävänkin valtiojohdon viralta. Ja vaikka natsi-Saksa oli lähes kommunistisen Neuvostoliiton kaltainen hirvitys, sairaiden rotuopillisten piirteittensä vuoksi pahempikin, mutta ei kuitenkaan NL:lle vertoja vetävä tyrannisessa julmuudessa eikä varsinkaan aiheuttamiensa uhrien määrässä, niin kuitenkin tuo Saksa oli meille välttämätön tuki ja turva, ilman sitä itsenäinen Suomi olisi lakannut olemasta 1941 ja parhaassa tapauksessa se olisi palannut vuonna 1991 Baltian maiden tavoin ja kaltaisena, mm. yli 30 % venäläisväestöllä. Tätäkö olisivat halunneet mm. ne, joiden mielipiteitä kirjoitukseni alussa hämmästelin?
Kukaan ei sentään ole kehdannut syyttää juutalaista Max Jakobsonia natsimielisyydestä. Eivätkä siitä voi syyttää minuakaan ainakaan ne, jotka ovat lukeneet Israelia ja sen kansalaisia ymmärtäviä. pitkään Lähi-Idän kokemukseeni perustuvia kirjoituksiani täälläkin. Nyt tosin joku näkyy minulle huomauttaneen, että ”juutalaisten puolustamiselle on täällä oma saittinsa” (mitä saittia hän tarkoittanee?). Miten ristiriitaista, kun minua samalla syytetään siitä, että puolustan suomalaisten tukeutumista hengenhädässään juutalaisten pahimpaan viholliseen natsi-Saksaan!
Kiitän Juhani Putkista saamistani kiitoksista. Aito-Arska puhui täyttä asiaa puhuessaan sotasyyllisoikeudenkäyntien poliittisesta (siis laittomasta) luonteesta ja oikeasta huomiostaan Väinö Tanneria koskeneiden syytösten kohtuuttomuuden suhteen. Tannerin piti vain neuvostojohtajien mielestä rangaistuksensa siitä, että hän oli ollut suurin este vallankumouksen toteutumiselle Suomessa, ja Urho Kekkonen antoi neuvostojohdolle asiassa auliin tukensa siten kuin historiantutkijoiden kirjoituksiin nojautuen kerroin täälläkin tutkielmassani Urho Kekkosesta.
Myös nimimerkki ”huomatkaa” kiinnittää huomiota aivan oikeaan asiaan kirjoituksessaan ”erillissota alkoi talvisodasta”. Niinhän asia oli. Jatkosota oli todellakin nimensä mukaisesti jatkoa talvisodalle, jossa jouduimme oikeudettoman, silloin koko läntisen maailman rikolliseksi tuomitseman hyökkäyksen ja sitä seuranneen ryöstön kohteeksi. Tämä pitäisi aina muistaa, kun tuomitaan avun vastaanottamista sieltä, mistä ainoastaan sitä oli saatavissa ja saivarrellaan sillä, oliko sotamme oikeasti erillissota vai olimmeko siinä Saksan liittolainen – jota kylläkään emme olleet, jos totuudessa pysytään.
Typerä on nimimerkki ”thinktankin” väite, että ”jatkosota oli kuitenkin Suomen hyökkäyssota NL:oa vastaan, mikään talvisotaan tai maailmantilaan liittyvä ei muuta sitä tosiasiaa”. Kyllä muuttaa. Sen muuttaa silloin hyvin oikeutetuksi nähty pyrkimys korjata kokemamme vääryys. Kysypä, thinktank, asiaa keskuudessamme vielä olevilta veteraani-ikäisiltä! Aivan varmasti heistä muutkin kuin kotinsa menettäneet karjalaiset ovat sitä mieltä, että paitsi tuon vääryyden korjaaminen myös Suomen olemassaolon varmistaminen oli tavoitteena lähtiessämme jatkosotaan hengessä ”hyökkäys on paras puolustus”, kuten joku näkyy todenneen. Ja muuta nimimerkkisi ”thinkpocketiksi”, sillä tuollaiset ajatukset eivät suurta säiliötä tarvitse, taskuun ne hyvin mahtuvat.
Sille, joka sanoi ”toivottavasti Max-setä muisti mainita, että myös NL:n puolustaminen natseja vastaan oli aina oikein” sanoisin, että tuon asian muistaminen on lähinnä venäläisten oma asia, ja he näkyvät sen kyllä hyvin muistavan mm. juhliessaan taas kohta voitonpäiväänsä. Jospa me vain muistaisimme Suomen asian samoin kuin vielä nykyiset ”demokraattiset” venäläiset näkyvät arvostavan heitä kymmenin miljoonin tapattaneen hirmuvaltansa muistoa, niin hyvin olisivat asiamme!
Sitten uutta asiaa samasta teemasta:
Nuori tutkija Markku Jokisipilä sai taannoin sai julkisuutta väitöskirjallaan ”Aseveljiä vai liittolaisia”, jossa hän pyrki osoittamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Hänen väittsseeään on sitä ”imelää jälkiviisautta”. Ryti ei voinut tietää kestokykyjemme rajoja sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan, Vuosalmen ja Viipurinlahden torjuntavoittoja ei ollut vielä saavutettu. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Helsingin sanomissa perjantaina 16.3.2005 Jokisipiläkin näkyy olevan jo viisaampi kolumnissaan ”kysymys erillissodasta on vaikea ja monitulkintainen”. Ihan hyvässä, melko pitkässä kirjoituksessaan Jokisipilä pysyy vielä osittain teeseissään, kun sanoo ”Ulkopoliittisena työkaluna erillissota oli menestyksellinen. Historiallisena kuvauksena se kuitenkin on vain osatotuus, joka peittää näkyvistä monta olennaista seikkaa, ennen kaikkea Suomen suuren strategisen ja materiaalisen riippuvuuden Saksasta”. Miksi hän ei voi sanoa selkokielellä: ilman tuota Saksan tukea Suomi olisi ollut tuhon oma!
Jokisipilä jatkaa: ”Taistelu Saksan puolella ei johtunut suomalaisten moraalisesta konkurssista, vaan valtiojohtomme kylmistä reaalipoliittisista laskelmista. Pöydän olivat kattaneet muut, mutta syötävä oli. Kesän 1944 tärkein saavutus oli demokratian säilyminen”. Siinä se on totuus! Joka ei tuota ymmärrä, ei kyllä tunne lainkaan historiaa tai on hyvin tyhmä, ja joka ei sitä hyväksy, pidä toimintaamme oikeutettuna, niin millainen on tuon ihmisen isänmaallisuus! Kyseenalaistaisin myös moraalisen omatunnon, vastuuntuntoisen näkemyksen maamme ja kansalaistemme parhaasta.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa historiantutkija, professori Timo Vihavainen säestää Jokisipilää otsikolla ”Sodassa Suomea ohjasi reaalipolitiikka”. Hän puuttuu siinä britti Joseph Whiten HS:ssa 14.3.05 olleeseen kirjoitukseen, jossa tämä oli sanonut, että ”Suomi oli vuonna 1941 kahden brutaalin valtion, Saksan ja Japanin liittolainen. Ellei Britannian sodanaikainen johto olisi julistanut sotaa näitä hirvittäviä voimia ja niiden liittolaisia, myös Suomea vastaan, kyse olisi ollut virhearvioinnista”.
Vihavainen toteaa, että ”Sekä Britannia että Suomi harjoittivat toisen maailmansodan aikana reaalipolitiikkaa, ja niistä edellinen (siis Britannia) oli juuri siksi erään ”hirvittävän voiman” (siis NL:n) liittolainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Suomi ei ollut enempää Saksan kuin Japaninkaan liittolainen. Se taisteli kyllä Saksan rinnalla, mutta pystyi säilyttämään omaa liikkumavaraa juuri sen ansiosta, että se tarkoin pysyi irti liittolaissuhteesta ja myös sai tälle asialle Yhdysvaltojen tunnustuksen. Tästä maamme oli kiitollinen Yhdysvalloille, ei Englannille, joka kyynisesti julisti meille sodan mielistelläkseen tyrannia, josta oli tullut sille käyttökelpoinen liittolainen”.
Tuo brittien kyynisyys ja Neuvostoliiton ja sen seuraajavaltion johdon näkemyksiin yhtyminen on sitäkin vastenmielisempää, kun muistaa, miten auliisti, melkein puoliväkisin nuo samat britit olivat tyrkyttämässä meille apuaan talvisodassa. Valtiojohtomme onneksi silloin oivalsivat tuon avun todelliset tarkoitusperät ja tajusivat, että se ei olisi edes ehtinyt meille ajoissa, eivätkä tehneet ratkaisujaan sen varassa.
Summa summarum: olipa sotamme erillissotaa tai ei (se kylläkin oli erillissotaa), niin se joka tapauksessa oli seurausta talvisodasta, sille välitöntä jatkoa, jota valtiojohtomme ei olisi voinut mitenkään estää: suomalaiset olisivat panneet sitä yrittävänkin valtiojohdon viralta. Ja vaikka natsi-Saksa oli lähes kommunistisen Neuvostoliiton kaltainen hirvitys, sairaiden rotuopillisten piirteittensä vuoksi pahempikin, mutta ei kuitenkaan NL:lle vertoja vetävä tyrannisessa julmuudessa eikä varsinkaan aiheuttamiensa uhrien määrässä, niin kuitenkin tuo Saksa oli meille välttämätön tuki ja turva, ilman sitä itsenäinen Suomi olisi lakannut olemasta 1941 ja parhaassa tapauksessa se olisi palannut vuonna 1991 Baltian maiden tavoin ja kaltaisena, mm. yli 30 % venäläisväestöllä. Tätäkö olisivat halunneet mm. ne, joiden mielipiteitä kirjoitukseni alussa hämmästelin?
Kukaan ei sentään ole kehdannut syyttää juutalaista Max Jakobsonia natsimielisyydestä. Eivätkä siitä voi syyttää minuakaan ainakaan ne, jotka ovat lukeneet Israelia ja sen kansalaisia ymmärtäviä. pitkään Lähi-Idän kokemukseeni perustuvia kirjoituksiani täälläkin. Nyt tosin joku näkyy minulle huomauttaneen, että ”juutalaisten puolustamiselle on täällä oma saittinsa” (mitä saittia hän tarkoittanee?). Miten ristiriitaista, kun minua samalla syytetään siitä, että puolustan suomalaisten tukeutumista hengenhädässään juutalaisten pahimpaan viholliseen natsi-Saksaan!
Vastaukset 20
Vanhimmat
se itse oikeuden ääni joka täällä arvovallallaan jylisee? :)
Ei oikeita näkemyksiä ole olemassa, on olemassa vain erilaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä sota oli erillissota, joidenkin mielestä ei. Joidenkin mielestä sota olisi voitu estää, joidenkin mielestä ei. Joidenkin mielestä Suomi oli syyllinen jatkosotaan, joidenkin mielestä ei. Joidenkin mielestä heidän oma mielipiteensä on oikea ja toisten väärä. Mitä väliä, koska kuitenkin jokaisella meistä on oma mielipiteemme jonka itse muodostamme, kukaan muu ei voi meille pakottaa jotakin tiettyä mielipidettä, emmekä me voi pakottaa jotakin tiettyä mielipidettä toisille, ei vaikka kuinka yrittäisi. Voimme kuvitella että olemme oikeassa, mutta niin voivat kuvitella myös ne joilla on aivan toisenlainen näkemys asioista.
Tämä on vain minun mielipiteeni, ei oikea eikä väärä.
-- Mikään sota ei ole niin arvokas että sille kannattaisi uhrata yhtään ihmishenkeä --
-- Mikään sota ei ole niin arvokas että sille kannattaisi uhrata yhtään ihmishenkeä --
Kyllä on! Sota on hyvinkin arvokas, jos sillä voidaan estää sellainen onnettomuus, mikä esim. Baltian maita kohtasi. Se olisi kohdannut meitäkin, jos emme olisi sotaamme sotineet! Ehkäpä Sinuakaan ei olisi silloin noin tyhmiä laukomassa.
Pitkä monologisi mielipiteen luonteesta voi olla teoreettisesti moitteeton, mutta käytännössä väärä: on oikeita ja vääriä mielipiteitä, toiset niistä ovat totta, toiset valhetta. Tuo alussa esittämäni Sinun mielipiteesi on valhetta eli väärä.
Vain totuus näkyy. Totuus on kuin vuoren huippu. Sen muoto, väri ja varjostukset tai kuloisenkin auringon säteen kultaama kylki näkyy katsojan silmiin usein eri tavalla.
Tätä vertausta ovat käyttäneet puolustuspuheenvuoroissaan niin punikkivosu ja isänmaanpetturi Martta Koskinen kuin myös lahtarien rahavuorivastaava, pankinjohtaja , presidentti Risto Ryti.
Ensimmäinen ammuttiin ja kuopatiin Malmin hautausmaalle ja toinen haudattiin elävänä vankityrmän muureihin sotasyylliseksi tekaistuna.
Molemmat olivat kuitenkin sitä kansakunnan parasta A-ryhmää. Ilman heitä ei olisi meitä. Vai oletko eri mieltä?
tuolla logiikalla WWII oli varmaankin tosi arvokas sota? Kymmenet miljoonat ihmiset kuolivat. Tavalliset saksalaiset, venäläiset, puolalaiset, suomalaiset ym. maiden ihmiset kuolivat. Ja minkä takia? Järjettömyyden.
Mitä yhdelläkään sodalla on voitettu? Mitä järjettömällä ihmisten tappamisella on koskaan voitettu. Ei mitään. Ei sodassa ole voittajaa. Paitsi ehkä typeryys ja ahneus. Sota on aina katastrofi. Ja jälkeenpäin jotkut höyrypäät muistelevat että kyllä se oli kunniallista tuo sodankäynti. Ketkä ovat typerämpiä kuin valtioiden hallitsijat jotka aloittavat sotia? Ne jotka suostuvat sotimaan heidän sotansa.
Ihmiskunnan historiassa on kuollut lukematon määrä ihmisiä sodissa. Mitä luulet olisiko sotia jos voisimme näiltä sodissa kuolleilta kysyä sodan arvokkuutta?
>>>>
Jatkosota oli todellakin nimensä mukaisesti jatkoa talvisodalle, jossa jouduimme oikeudettoman, silloin koko läntisen maailman rikolliseksi tuomitseman hyökkäyksen ja sitä seuranneen ryöstön kohteeksi. Tämä pitäisi aina muistaa, kun tuomitaan avun vastaanottamista sieltä, mistä ainoastaan sitä oli saatavissa ja saivarrellaan sillä, oliko sotamme oikeasti erillissota vai olimmeko siinä Saksan liittolainen – jota kylläkään emme olleet, jos totuudessa pysytään.
>>
Kysypä, thinktank, asiaa keskuudessamme vielä olevilta veteraani-ikäisiltä! Aivan varmasti heistä muutkin kuin kotinsa menettäneet karjalaiset ovat sitä mieltä, että paitsi tuon vääryyden korjaaminen myös Suomen olemassaolon varmistaminen oli tavoitteena lähtiessämme jatkosotaan
Suomalaisten ei pidä katsoa aseveljeyttä laajemmasta perspektiivistä silloin, kun yritämme ymmärtää omaa toimintaamme. Silloin on tuijotettava nimenomaan omaan napaan ja siihen, mitkä olivat Suomen käytännölliset mahdollisuudet operoida silloisessa tilanteessa. Jos vaaditaan, että Suomen olisi pitänyt ajatella "yhteistä hyvää", niin sen tien päässä on sankarillinen itsemurha. Sen sijaan jos haluamme ymmärtää miksi muut toimivat niin kuin toimivat, meidän on asetettava Suomen toiminta osaksi kokonaisuutta ja tarkasteltava mitä vaikutuksia sillä on ollut eri osapuolille.
Suomalaiset eivät muuten olleet jokin monoliittinen kokonaisuus, jolla oli vain yksi tahto ja tavoite jatkosodan alkaessa. Yhteiseksi koettiin varsin laajasti Talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaaminen. Sen yli menevät tavoitteet eivät enää läheskään aina herättäneet suurta vastakaikua, siitä huolimatta että Saksan alkuvaiheen menestys kohotti mielialoja. Raja tuli vastaan jo Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn kohdalla. Se ei varmasti olisi lauennut käsiin niin kuin tapahtui, ellei varsin suuri osa kansakunnasta olisi ollut eri linjoilla kuin virallinen propaganda.
Muistelen lukeneeni, että armeijan omat tutkimukset jo sodan ajalta suhtautuivat erittäin kriittisesti siihen propagandatyöhän, jota esimerkiksi valistusupseerit ja monet papit tekivät siinä hengessä, johon kirjoituksesi loppuosassa viittaat. Se ei purrut valtaosaan sotilaista vaan vei lopunkin uskottavuuden propagandisteilta.
Moni varmasti näki Suomen lännen etuvartiona itää vastaan, mutta siinä kuvitelmassa länsi oli varsin epämääräinen käsite. Tälle ajatukselle nykypäivän näkökulmasta nauraessaan kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikista Euroopan kansoista suomalaisilla oli ollut parhaat mahdollisuudet seurata Neuvostoliiton arkipäivää 1920- ja 1930-luvuilla. Tämä johtui siitä, että Venäjän Karjalassa oli niin paljon suomalaisia (punapakolaiset, lamaa paenneet, amerikan suomalaiset) että hyvin monelle suomalaisperheellä oli sukulaisia rajan takana. 1930-luvun puoliväliin saakka posti kulki yli rajan hitaasti, mutta kulki kuitenkin, ja yhteyttä pidettiin. Lisäksi Neuvostoliitto salli myöskin paluumuuton niiden osalta, jotka eivät olleet luopuneet Suomen tai USA:n kansalaisuudesta. Tätä kautta saatiin jatkuvasti ensikäden tietoa, joka levisi suomalaisessa yhteiskunnassa. Sen merkitystä erityisesti vasemmistoon ei pidä väheksyä, koska Neuvostoliitossa sittemmin kadonneet ja karkotetut olivat nimenomaan heidän sukulaisiaan. Sukulaisten hävitessä alkoi äkkiä uskollisinkin Neuvostoliiton ystävä tuntea itsensä jos ei nyt "lännen etuvartioksi" niin ainakin hieman naapuria paremmaksi ihmiseksi. Sodan jälkeen kaikki tämä sitten aktiivisesti unohdettiin.
Propaganda voi olla ikävää ja varsinkin sotilaiden parissa, joiden urakka on suoritettava. Olen silti siinä käsityksessä, että valtaosa kansasta halusi Itä-Karjalan Suomeen liittämistä ja N-liiton häviötä. Olet ehkä sotien jälkeisen propagandan uhri. Tätä propagandaa harjoittivat eniten juuri oikeistolaiset uhkaavien aikojen takia. Mitään ei enää haluttukaan ja kaikki olikin vain puolustuksellista. Takki kääntyi tietysti jo ennen romahdusta sotaonnen käännyttyä.
Tämä sinun kirjoitus erillissodasta ja taannoinen kirjoitus antisemitismistä olivat niin täyttä asiaa kuin vain olla voi. Varmaan niitä on ollut muitakin, mutta kun en täällä usein käy, niin en ole huomannut.
Tätä taustaa vasten onkin kummallista, että tuolla keskustan palstalla latelet välillä niin rankasti alta riman. Ihanko piruuttasi vain?
Kiitos mielipiteestäsi! Parhaani yritän isänmaan puolesta täällä historian saralla kuten muuallakin. Ja todeksi ymmärtämääni yritän puhua niin täällä kuin muuallakin.
No - myönnän, että tuolla keskustan saitilla olen kyllä usein liikkunut hieman huumorinkin puolella protestoidakseni siellä vallitasevaa tympeää tosikkomaisuutta vastaan. Ja myönnän senkin, että on minuun monta kertaa mennyt pieni piru ja olen kärjistänyt sanottavani melkoisen provosoivaksi, kun maltillisempi puhe ei ole mennyt perille.
Mutta missä minä olisin erityisesti mennyt alta riman? Kekkosesta kertoessani, vai? Tosin korkeushyppääjä Kekkosella rima oli korkealla, mutta poliitikkona ja presidenttinä hän laski sen niin alas, että minä en olisi mahtunut sen alta. Olen kertonut Kekkosestakin vain totta, mutta myös sen totuuden toisen puolen, jota nuo hänen palvovat ihailijansa eivät ole kai koskaan halunneet nähdä, ja siksi he pitävät minua nyt rienaajana ja pyhäinhäpäisijänä.
Niin - lienen minä myös keskustasta puhuessani käyttänyt todellisia mielipiteitäni kärjekkäämpiä ilmaisuja, jotka ovat syntyneet puolueen, sen tekemisten ja sen poliitikkojen epäasiallisen ja suorastaan valheellisen kehumisen ärsyttäminä.
Ja niistä tietyistä keskustan nimissä puhuvista vasemmistolaisista ja eräistä aivottoman tuntuisista typeryksistä käytän nimitystä kepulaiset ja heidän puolueensa on kepu, mutta sinä olet ihan oikea keskustalainen ja puolueesikin siis keskusta. Lienen todennut tämän joskus aikaisemminkin.
Olen paljon vähemmän keskustalainen kuin näillä palstoilla kirjoittamistani jutuista voisi päätellä.
Olen pikemminkin keskustaan päin kallellaan oleva konservatiivinen yleisporvari. Oikeastaan olen lähempänä perussuomalaisia.
Ja niistä riman alituksista sen verran, että kyllä Kekkosesta ja hänen politiikasta löytyy pimeitä puolia niin paljon, että pelkästään niitä repostelemalla saa aikaan melkoisia kauhutarinoita. Kun vielä käyttää lähteenään lehtisä ja rautkallioita ja unohtaa aikakauden yleiset menettelytapastandardit, niin metsään menee.
Myös Holkerin-Liikasen rillumareihallituksen puolustaminen tuntuu kummalta.
Sen nelivuotiskauden viuluja maksellaan vielä pitkään.
Jokisipilä toi mainitsemassasi Hesarin kirjoituksessa esiin sen, että Suomi ei lähtenyt kesällä 1941 mihinkään erillissotaa. Siinä vaiheessa ehkä lähdettiin ottamaan sitä hyvitystä, minkä Saksa oli Suomelle luvannut. Sotamenestyksen jälkeen tuo hyvitys laajeni jopa kansallisromanttiseksi ajatukseksi Suur-Suomesta ja suomensukuisten heimojen yhdistämisestä. Erillissodasta alettiin puhua vasta sitten, kun se oli poliittisesti tarkoituksenmukaista eli siinä vaiheessä, kun Saksa oli kärsinyt tappion Stalingradissa ja alkoi näyttää todennäköiseltä, että se tulisi häviämään sodan.
Jos kyse tosiaan oli jostain puhtaasta erillissodasta, niin miksi ihmeessä tästä alettiin puhua vasta sitten, kun Saksan sotamenestys kääntyi tappiolliseksi.
Kirjoitustasi leimaa kapea-alainen näkemys sodista, niiden syistä ja seurauksista. Unohdat, että historiassa ei olemassa yhtä ainoaa totuutta. Sellaista historiankirjoitusta harjoitettiin vain NL:n tapaisissa totalitaristissa maissa. Historiallinen totuus koostuu erilaisista näkemyksistä. Englannin toimintaa ohjasi näkemys, jonka mukaan Suomi oli vahingollinen sen tavoitteille ja se toimi johdonmukaisesti omien intressiensä mukaan.
Myös Saksa piti Suomea liittolaisenaan. Ei Suomi voinut tätä tulkintaa kokonaan kieltää, jos mieli saada apua Saksasta. Tämä oli juuri sitä reaalipolitiikkaa. Usein tällaisia valintoja halutaan puolustella silä, ettei ollut muita vaihtoehtoja. Aina on olemassa muita vaihtoehtoja ja historian tutkimus on osoittanut, että niitä toki oli. Suomen valintoja myös ankarasti arvosteltiin. Aikalaisista erityisesti J.K.Paasikivi arvosteli useinkin päättäjiä sotiemme aikaisesta seikkailupolitiikasta. Paasikiviä tuskin voidaan kovin epäisänmaallisena tai vasemmistolaisena pitää.
Suomi itse liittoutui myöhemmin sen "hirvittävän voiman" kanssa sodan jälkeen. Tätäkin liittoa ovat monet selittäneet pakon sanelemaksi ja vaihtoehdottomaksi. Ilmeisesti pidät myös tätä liittoa ainoa oikeana ja sen puolesta toimineita kuten presidentti Kekkosta vaihtoehdottoman reaalipolitiikan harjoittajana.
Itse näkisin asian niin, että Suomi on ollut jonkunkin kerran niin sanotusti vittumaisessa raossa, pahasti nalkissa. Olemme olleet tahtomattamme nappula muiden pelissä. Kysymys on usein ollut omasta selvitysstrategioastamme. Olemmeko lähteneet peliin mukaan riemumielin (kuten jatkosotaan) vai pyrkien pysymään erossa (kuten talvisodan edellä) vai pakon sanelemina (kuten YYA-sopimuksen osalta). Näissä eri tilanteissa Suomi on tehnyt erilaisia valintoja, mutta eivät ne mitään vaihtoehdottomia ole olleet. Eivätkä aina välttämättä kovin viisaitakaan.
Kun me siis tarkastelemme historiaa tältä osin, voidaan sanoa, että suurvallat ovat asettaneet pelikentän raamit ja luoneet alustavat pelisäännöt. Näissä raameissa meidän on sitten pitänyt parhaamme mukaan jotenkin taiteilla eteenpäin. On siis eri asia puhua koko pelistä kuin yhdestä sen pienestä ottelusta.
Kyllä erillissodasta puhuttiin myös hyökkäysvaiheen aikana. Jokisipilä on tyypillinen Quisling.
"Jokisipilä on tyypillinen Quisling."
Ja Mielipidepankki vielä tyypillisempi.
Kyllä Sinä, Mielipidepankki, tunnet paljon historiaa, mutta minua jotenkin tympii tuo "imelä jäläkiviisautesi" (Konsta Pylkkäsen termi), jolla arvostelet historian tapahtumia tämän päivän valossa edes yrittämättä tajuta silloin vallinnutta tilannetta, jonka perusteella silloin johtajamme tekivät ratkaisunsa ja joille kansamme antoi kannatuksensa. Kansan suuri enemmistö johtajiamme noihin ratkaisuihin suorastaan ajoi. Sinun mielestäsi ihmiset silloin olivat tyhmiä. Eivät olleet, vaan tyhmiä ovat ne, jotka eivät tajua, missä raossa he olivat ja miksi tekivät niin kuin tekivät.
>> Erillissodasta alettiin puhua vasta sitten, kun se oli poliittisesti tarkoituksenmukaista eli siinä vaiheessä, kun Saksa oli kärsinyt tappion Stalingradissa ja alkoi näyttää todennäköiseltä, että se tulisi häviämään sodan. Jos kyse tosiaan oli jostain puhtaasta erillissodasta, niin miksi ihmeessä tästä alettiin puhua vasta sitten, kun Saksan sotamenestys kääntyi tappiolliseksi.> Kirjoitustasi leimaa kapea-alainen näkemys sodista, niiden syistä ja seurauksista. > Unohdat, että historiassa ei olemassa yhtä ainoaa totuutta. Sellaista historiankirjoitusta harjoitettiin vain NL:n tapaisissa totalitaristissa maissa. Historiallinen totuus koostuu erilaisista näkemyksistä. Englannin toimintaa ohjasi näkemys, jonka mukaan Suomi oli vahingollinen sen tavoitteille ja se toimi johdonmukaisesti omien intressiensä mukaan.> Myös Saksa piti Suomea liittolaisenaan. Ei Suomi voinut tätä tulkintaa kokonaan kieltää, jos mieli saada apua Saksasta. Tämä oli juuri sitä reaalipolitiikkaa. Usein tällaisia valintoja halutaan puolustella silä, ettei ollut muita vaihtoehtoja. Aina on olemassa muita vaihtoehtoja ja historian tutkimus on osoittanut, että niitä toki oli. Suomen valintoja myös ankarasti arvosteltiin. Aikalaisista erityisesti J.K.Paasikivi arvosteli useinkin päättäjiä sotiemme aikaisesta seikkailupolitiikasta. Paasikiviä tuskin voidaan kovin epäisänmaallisena tai vasemmistolaisena pitää. > Suomi itse liittoutui myöhemmin sen "hirvittävän voiman" kanssa sodan jälkeen. Tätäkin liittoa ovat monet selittäneet pakon sanelemaksi ja vaihtoehdottomaksi. Ilmeisesti pidät myös tätä liittoa ainoa oikeana ja sen puolesta toimineita kuten presidentti Kekkosta vaihtoehdottoman reaalipolitiikan harjoittajana. > Itse näkisin asian niin, että Suomi on ollut jonkunkin kerran niin sanotusti vittumaisessa raossa, pahasti nalkissa. Olemme olleet tahtomattamme nappula muiden pelissä. Kysymys on usein ollut omasta selvitysstrategioastamme. Olemmeko lähteneet peliin mukaan riemumielin (kuten jatkosotaan) vai pyrkien pysymään erossa (kuten talvisodan edellä) vai pakon sanelemina (kuten YYA-sopimuksen osalta). Näissä eri tilanteissa Suomi on tehnyt erilaisia valintoja, mutta eivät ne mitään vaihtoehdottomia ole olleet. Eivätkä aina välttämättä kovin viisaitakaan. > Kun me siis tarkastelemme historiaa tältä osin, voidaan sanoa, että suurvallat ovat asettaneet pelikentän raamit ja luoneet alustavat pelisäännöt. Näissä raameissa meidän on sitten pitänyt parhaamme mukaan jotenkin taiteilla eteenpäin. On siis eri asia puhua koko pelistä kuin yhdestä sen pienestä ottelusta.
Mitä tarkoitat? Quislingia, joka on maanpetturi, etenkin miehittäjän kanssa yhteistyössä toimiva vai tarkoitatko Norjan edesmennyttä natsipäämiestä Vidkun Quislingia??
... tapahtui Suomen johtajilla. Ryti, Mannerheim ja Tanner johdattivat meidät Natsi-Saksan liittolaisena hyökkäämään N-liittoon. Tuloksena oli talvisotaakin pahempi tilanne. Se, että suurin osa kansasta kannatti hyökkäystä, ei vähennä poliittisten johtajien vastuuta.
Etkö käsitä, että N:liitto olisi hyökännyt JOKA TAPAUKSESSA! Siinä sitten olisimme olleet yksin ja N:liiton miehittämänä.
...juuri tv1:ssä päättyneen A-talkin? Oli hyvä ohjelma!
Siinä käsiteltiin tuota ”erillissota”-teemaa (muutakin sen ympäriltä) ja siinä vanha sotaveteraani, jatkosotaan vapaaehtoisena maataan puolustamaan lähtenyt presidentti Mauno Koivisto puhui niin viisaita, että ylpeydestä röyhistin rintaani, kun voin jakaa suurelta osin jakaa tuon miehen ideologiaa! Maailmankuvamme ja myös käsityksemme aikamme tarpeista kyllä eroavat jonkin verran.
Hyvin luonnehti historiantutkija Jukka Seppinen Venäjän ulkoministeriön viimeaikaisten tunnettujen ärähtelyjen syitä: ”Neuvostoliitto pystyi hyvin hallitsemaan Suomen poliittisia kuvioita, ja nyt kun Venäjä on sen menettänyt, niin siellä tunnetaan suurta turhautumista, ja siksi tapahtuu tuollaistakin”.
Viisaasti sanoi myös Pia-Noora Kauppi: ”Niin kauan kuin Venäjä ei pysty eikä haluakaan tehdä tiliä menneisyydestään eli Neuvostoliiton teoista, meillä ei ole pienintäkään syytä ruoskia itseämme oman menneisyytemme vuoksi. NL oli toisen maailmansodan aloittajavaltio, hyökkääjävaltio, me jouduimme puolustautumaan sitä vastaan, me teimme sen, mikä on jokaisen kansakunnan velvollisuus jäseniään kohtaan”.
Tuleviin ”voitonpäivänjuhliin viitaten Seppinen totesi, että ”miksi Venäjä ei juhli bolshevismin, Stalinismin kaatumista, mikä olisi ihan yhtä merkittävä juhlan aihe kuin natsismin ja fasismin kaatuminen”
Seppistä myötäili myös toinen historiantutkija, Markku Jokisipilä, jossakin määrin ”toisinajattelija” ainakin erillissota-näkemyksessä toteamalla, että ”Hitlerin kukistuminen ja natsismin ja fasismin sortuminen on juhlinnan aihe, mutta jos juhlitaan NL:n voittoa, se on absurdia: juhlitaan puolen Euroopan joutumista 45 vuodeksi kommunistisen ikeen alle”.
Neuvostoliitto oli muuten ainoa maa joka teki sopimuksen natsisaksan kanssa.
Pari mielenkiintoista seikkaa tarttui silmään eräästä jo vanhemmasta kirjasta:
a)Pravda syytti ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Englantia ja Ranskaa toisen maailmansodan aloittamisesta! (muistaakseni 16.10.1940)!
b) Pravda väitti tuolloin myös tuoreeltaan Tanskan ja Norjan valtausta Englannin ja Ranskan järjestämäksi lavastukseksi!
c) Kun Saksa oli vallannut Tanskan ja Norjan valloittivat britit Färsaaret ja Lofootit. Näin ollen myös Pohjois-Suomi olisi saattanut joutua vedetyksi mukaan Saksan-Britannian taistelutantereeksi ellei saksalaisia olisi laskettu sinne vapaaehtoisesti.