Uskonveljet asialla

Vahva puhujainstituutio rikosten peittelyn taustavoimana

Kirja sisältää myös kristillisen etiikan tutkijan, pastori Heikki Nenosen artikkelin, jossa hän tarkastelee vanhoillislestadiolaisuuden omintakeista anteeksipyytämisen ja -antamisen oppia osana hyväksikäyttörikosten peittelyä. Lapseen kohdistunut vuosia kestänyt hyväksikäyttö ja raiskaaminen hoidettiin liikkeen sisällä syntinä ”jotta asiat voitaisiin sopia niin kuin uskovaiset tekevät”, eikä rikoksena yhteiskunnallisen lainsäädännön mukaan.

Vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa on aina korostettu kuuliaisuutta esivallalle, Nenonen kehottaa liikettä pohtimaan, mikä on liikkeen opetuksen suhde maalliseen tuomioistuimeen, kun kyseessä on niin kutsuttu ”armoalttari”, eli tilanne, jossa ihminen saa synninpäästön kertoessaan katuvansa rikosta ja pyytäessään sitä anteeksi. Maijankin asia piti sopia liikkeen saarnaajien edessä, ettei häneen vuosikausia kohdistunut seksuaalinen väkivalta vain joutuisi poliisin käsittelyyn.

Nenonen kirjoittaa:

Tapahtuneen rikoksen selvittäminen rauhanyhdistyksellä ja sen käsittäminen anteeksiannettavaksi synniksi voidaan nähdä siis vaihtoehtoisena ja jopa parempana toimintatapana kuin asian käsitteleminen maallisessa tuomioistuimessa. Tapahtumien selvittelyhetkellä asia tosin oli jo rikosoikeudellisesti vanhentunut, mutta muualla tekstissä tulee vahvasti esille toive, että asia voidaan hoitaa ilman poliisia: ”Siellä puheenjohtaja oli tullut pyytämään hänet [Maijan miehen] sivuun ja sanonut, että nyt on asiat sovittava pian, muuten asiat menevät poliisille.” Johtopäätös on jälleen samantyyppinen: koska kaikki moraaliset vääryydet ovat ensisijaisesti uskonelämän virheitä, niiden hoitaminen uskonnollisella synninpäästöllä on paras mahdollinen tapa, ja kun näin on toimittu, eivät muut, toissijaiset selvittelyt ole enää välttämättömiä.

Maijan tarina osoittaa mielenkiintoisen ristiriidan. Toisaalta vanhoillislestadiolaisuus on profiloitunut hyvin esivaltauskollisena liikkeenä, jossa ihanteita ovat lakien noudattaminen, kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen, aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen ja nuhteeton elämä. Toisaalta kuitenkin oikeuslaitoksen legitimiteetti voidaan kyseenalaistaa tilanteessa, jossa sen toiminta on ristiriidassa vanhoillislestadiolaisuuden ”sisäisen oikeuslaitoksen” eli asioiden uskonnollisen selvittelyn kanssa.”

Heikki Nenonen osoittaa analyysissaan, että ydinongelma vanhoillislestadioalisuuden suhtautumisessa lasten hyväksikäyttöön on yksilöllisen uskon ja etiikan sekoittaminen yhteen ja vieläpä niin, että yksilön menettelyjä säätelee ensi sijassa yhteisön kollektiivinen valta, liikkeen erittäin vahva puhujainstituutio.

Aikuiset ihmiset, suuren perheen vanhemmat, jotka ovat vastuussa lapsistaan, saattavat todellakin ulkoistaa oman vastuunsa ja siirtää sen puhujille! Nämä taas eivät ole omalta kohdaltaan tästä eettisestä ja moraalisesta vastuusta piitanneet. Silloin kaikkein heikoimmalle, eli lapselle, on käynyt erittäin huonosti.

Oikeita jumalan valittuja.

Rikollisia!

Jostain syystä lahkolaisuskovat näkyvät nykyään olevan pitkälti persuja poliittisesti.