Jos ajatellaan, että kuolema on todennäköisesti lääkäreiden arvion mukaan vaikka 2-4 viikon päässä, alkaako ihminen jotenkin viisastua, nähdä kaiken suuremmassa perspektiivissä? Vai onko kuolemassa oleva ihminen ihan tavallinen, niin kuin me muutkin?
Entä jos ajatellaan ihmistä, joka on muutaman tunnin tai yhden vuorokauden päässä kuolemastaan, niin tietääkö tai tunteeko hän jotenkin, että on kuolemassa? Jos siis oletetaan, että hän ei ole tiedottomaksi lääkitty. Tietääkö hän sen sisimmässään, että tässä se nyt oli?
Minusta kuolema on tosi suuri asia. Olisi omituista, jos kuoleva ihminen ei viisastuisi eikä tietäisi sisimmässään, että nyt se kuolema tulee. Tuntuu siis omituiselta ajatella, että joku ajattelisi vaikka jotain käytännön asiaa kuollessaan, esim. että miehensä pitäisi ostaa uusi talvitakki tai että ovatkohan sairaalan vuodevaatteet puuvillaa vai puuvillasekoitetta tai että sairaalan mehu on hyvää.
Puhuvatko kuolevat viimeisiksi sanoikseen jotain viisasta yleensä, esim. että rakastavat, pyytävät anteeksi tai jotain filosofista?
Entä jos ajatellaan ihmistä, joka on muutaman tunnin tai yhden vuorokauden päässä kuolemastaan, niin tietääkö tai tunteeko hän jotenkin, että on kuolemassa? Jos siis oletetaan, että hän ei ole tiedottomaksi lääkitty. Tietääkö hän sen sisimmässään, että tässä se nyt oli?
Minusta kuolema on tosi suuri asia. Olisi omituista, jos kuoleva ihminen ei viisastuisi eikä tietäisi sisimmässään, että nyt se kuolema tulee. Tuntuu siis omituiselta ajatella, että joku ajattelisi vaikka jotain käytännön asiaa kuollessaan, esim. että miehensä pitäisi ostaa uusi talvitakki tai että ovatkohan sairaalan vuodevaatteet puuvillaa vai puuvillasekoitetta tai että sairaalan mehu on hyvää.
Puhuvatko kuolevat viimeisiksi sanoikseen jotain viisasta yleensä, esim. että rakastavat, pyytävät anteeksi tai jotain filosofista?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Riippuu kokonaan henkilöstä. On ihmisiä, jotka toivovat kuolevansa kärsimysten täyttämästä elämästä pois.
Ja ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa hillittömästi.
Toivoisi että he saisivat lääkinnällistä apua pelkoonsa.
Vaimoni joutui neliraajahalvautumisen takia yksityiseen hoivakotiin. Hän pelkäsi sitä; tämä on saattohoitopaikka, hän sanoi. Joutui viettämään lähes kaksi vuotta, itkien kohtaloaan.
Hän lopetti syömisen kokonaan, pyysi vaan nesteytystä. Minut kutsuttiin aviomiehenä kriisikokoukseen. Hän eli sen jälkeen vai muutaman päivän. Jouduin kriisiin. Pahaan kriisivaiheeseen.
. Liian paapottu leskimies.
Kuulostaa rankalta, ei mikään ihme että jouduit pahaan kriisiin. Onneksi koettelemus on nyt takanapäin ja voit keskittyä toipumiseen. Ole armollinen itsellesi.
- aloittaja
Ehkä.
Voi olla että hiljaisemmaksikin
Komppaan edellistä, riippuu ihmisestä.
Se, mitä olen itse nähnyt ja kuullut, väitän, että suurin osa ihmisistä kuolee "kauniisti". Suurin osa ihmisistä on loppujen lopuksi elämässään varsin sopeutuvaisia ja varsin kilttejä, ja se näkyy myös kuoleman hetkellä. Kuollaan varsin hiljaa ja huomaamatta. Vähemmistö huutaa ja tappelee vastaan. Harvallapa on enää energiaa vastaan panna kuolemalle.
Toinen asia on vanhenemisen, sairauden ja kuoleman biologia. Kun ihminen vanhenee ja sairastuu - tai on hyvin sairas nuorempanakin, niin kuolema saattaa alkaa tuntua helpottavalta. Sitä jo odottaa, kun sairaus aiheuttaa monenlaisia häiritseviä oireita. Esim. syöpäpotilailla kaikilla kipu ei ole voimakkain oire. Joku saattaa olla todella panoinvoiva. Jatkuva voimakas pahoinvointi voi olla jopa pahempaa kuin kipu. Edes vettä ei kärsi juoda. Biologiaan myös liittyy, että erilaisia kemikaaleja erittyy elimistössä. Välttämättä todellisuus ei ole enää sama kuin parhaissa voimissa olleessaan.
Mieti itse, kun ja jos olet ollut tosi sairas. Olisisitko jaksanut huutaa, että "ei perkele, en halua kuolla"? Itse en ainakaan olisi jaksanut. Olen pilkkinyt tajuttomuuden rajamailla, enkä siinä vaiheessa ole edes jaksanut ajatella, onko minulla omaisia ja kaipaako joku minua tai että kuoleeko tähän. Sekä kirjoista lukemani perusteella ja mitä kuolemanrajakokemuksista kokeneilta olen kuullut, niin itse asiassa ihan loppuvaiheessa tai siinä vaiheessa, kun on kliinisesti kuollut, ei muilla ihmisillä ole edes väliä. Kuolemanrajan ylittämisen kokemus voi olla euforinen.
Moni sairaus vaikuttaa kykyyn ajatella, joten naiivia edes edellyttää, että kuoleva sanoisi nohevia viimeisiä sanoja. Kauniiden sanojen ja elämänviisauksien aika on paljon aikaisemmin. Tavallisessa kuoleman lähestymisessä tajunnan taso alkaa heiketä ja hengitys pätkiä kuoleman lähestyessä. Silloin aikaa on enää varsn vähän jäljellä, sanotaan vuorokausi maksimissaan. Jotkut voivat puhua vielä lähellä kuolemaakin, mutta sitä on turha odottaa. Äitini saattoi oman siskonsa viimeiselle matkalle, ja tämä pystyi neurologisesta sairaudesta huolimatta puhumaan , ja halusi, että ympärillä on hiljaista.
Sairastuminen on varmasti kriisi, joten siihen mahtuu monenalaisia ajatuksia ja tunteita. Mutta niinhän niitä mahtuu omaisenkin kuolemaan. Jokainen kuolema on yksilöllinen. Perusolettamuksena voi sanoa, että yleensä myös kuolema menee hyvin. Jos se ketään lohduttaa. Saattohoitokodeissa voidaan myös vaikeimmista oireista kärsiville järjestää esim. keinotekoinen tajuttomuus. Eli hoitokeinojakin on. En alkaisi ainakaan terapoimaan "kuolemantuomion" saanutta. Enemmän olisin hiljaa vierellä, ja antaisin hänen kertoa, mitä haluaa kertoa, ja pyytää. Koettaisin toteuttaa, mikä on toteutettavissa.
Mielestäni toisen ihmisen kuolema voi joskus jalostaakin, opettaa jotain. Ehkä omakin voi. Eri asia sitten, pystyykö omaiset ottamaan asiasta opiksi. Siis siitä, mitä kuoleva koettaa sanoa ja opettaa jälkeen jääville. Omaisissakin näkyvät ne, jotka ovat sinut kuoleman kanssa tai sopeutuvat siihen tai ainakin surevat ilman raivoa (enemmistö), ja ne, jotka saavat kaiken maailman kohtauksia ja tappelevat vastaan.
Kyllä, uskon että omakin lähestymässä oleva kuolema sairaalla voi opettaa ihmistä.
Seurasin Youtubessa kuolemansairaan teinitytön parivuotista matkaa kohti kuolemaa, ja hän viisastui todella paljon tuona lyhyenä aikana. Viimeisissä videoissaan hän oli kuin yli 80-vuotias vanha nainen, rauhallinen ja sovinnossa sen kanssa, että elämä meni niin kuin meni.
- aloittaja
Jos on myynyt sielunsa työnantajalle on jo puolikuollut, eikä niin voi elää.