Juuri taaskin oli joulukuun sotilasaikakauslehdessä kirjajuttu, jonka yhteydessä mainittiin kenraalit Demelhuber ja Falkenhorst ylimielisiksi saksalaiskenraaleiksi, jotka joutuivat nöyrtymään ja viimein kuuntelemaan suomalaisia/myöntymään heidän teeseihinsä. Aina on saanut kuulla, kuinka saksalaiset eivät olisi osanneet sotia korpisotaa ja että he olisivat olleet ihmeissään Lapissa.
Toisaalta voisi kysyä, menestyivätkö suomalaisetkkaan puuttomassa lapissa yhtä hyvin? Myös heidän hyökkäyksensä jumittui ennen Sallsaa ja vaadittiin saksalaiset panssarit valtaamaan Salla. Suomalaisten uho on kohdistunut etenkin huonoon SS-divisioona Nordiin, joka oli liian kiireessä koottu. Mutta kuinka iso osa oli Wehrmachtin jäynällä tappioihin Sallassa tämän divisioonan osalta? Tapattivat tahallaan piilottamalla suomalaisten tiedustelutiedot divarilta. Dietel raivostui sabotaashista. Kiestingin suunnalla divisioonalle tuotiin jättimäistä vichyvesikuormaa, vaikka järvet ja purot olivat täynnä vettä.
Mutta sitten suomalaisten nöyrtymiseen. Kenraali Schörner näytti heille mallia. Suomalaiset olivat sanoneet, että rintaman pitäminen Murmanskin suunnalla niissä asemissa, mihin se oli pysähtynyt, olisi mahdotonta. Myös norjalaiset väittivät, että pitäisi peräytyä Petsamoon. Kenraali Schörner piti joukoilleen puheen, jossa totesi, että he olivat saksalaisia ja että heillä ei ollut mitään yhteistä "arktisen idiootin" kanssa. Saksalaiselel kaikki ympäristöt tarjosivat aina rajattpmasti mahdollisuuksia. ym. Ja kuinka ollakaan, Schörnerin joukot pitivät pintansa, vaikka kokivat rajuja hyökkäyksiä. Viholliselle sattui moka ja sen joukot viimein paleltuivat Schörnerin joukkojen eteen kevättalvella. Tämän jälkeen ei vihollinen tällä rintamalla enbää hyökännyt.
Suomalainen pullistelu unohtaa tällaiset. Mannerheim väitti myös Aunuksessa auttaneen 163. divisioonan olleen kyvytön "korpisotaan". Ragnarström kertoo muistelmissaan, kuinka Mannerheim tahallaan antoi mahdottoman tehtävän ja naureskeli sitten, kun divari ei päässyt eteenpäin. Lisäksi sitten, kun suomalaiset itse tulivat jelppimään, niin kenraali Vihma ei myöskään päässyt ko. paikasta läpi
Toisaalta voisi kysyä, menestyivätkö suomalaisetkkaan puuttomassa lapissa yhtä hyvin? Myös heidän hyökkäyksensä jumittui ennen Sallsaa ja vaadittiin saksalaiset panssarit valtaamaan Salla. Suomalaisten uho on kohdistunut etenkin huonoon SS-divisioona Nordiin, joka oli liian kiireessä koottu. Mutta kuinka iso osa oli Wehrmachtin jäynällä tappioihin Sallassa tämän divisioonan osalta? Tapattivat tahallaan piilottamalla suomalaisten tiedustelutiedot divarilta. Dietel raivostui sabotaashista. Kiestingin suunnalla divisioonalle tuotiin jättimäistä vichyvesikuormaa, vaikka järvet ja purot olivat täynnä vettä.
Mutta sitten suomalaisten nöyrtymiseen. Kenraali Schörner näytti heille mallia. Suomalaiset olivat sanoneet, että rintaman pitäminen Murmanskin suunnalla niissä asemissa, mihin se oli pysähtynyt, olisi mahdotonta. Myös norjalaiset väittivät, että pitäisi peräytyä Petsamoon. Kenraali Schörner piti joukoilleen puheen, jossa totesi, että he olivat saksalaisia ja että heillä ei ollut mitään yhteistä "arktisen idiootin" kanssa. Saksalaiselel kaikki ympäristöt tarjosivat aina rajattpmasti mahdollisuuksia. ym. Ja kuinka ollakaan, Schörnerin joukot pitivät pintansa, vaikka kokivat rajuja hyökkäyksiä. Viholliselle sattui moka ja sen joukot viimein paleltuivat Schörnerin joukkojen eteen kevättalvella. Tämän jälkeen ei vihollinen tällä rintamalla enbää hyökännyt.
Suomalainen pullistelu unohtaa tällaiset. Mannerheim väitti myös Aunuksessa auttaneen 163. divisioonan olleen kyvytön "korpisotaan". Ragnarström kertoo muistelmissaan, kuinka Mannerheim tahallaan antoi mahdottoman tehtävän ja naureskeli sitten, kun divari ei päässyt eteenpäin. Lisäksi sitten, kun suomalaiset itse tulivat jelppimään, niin kenraali Vihma ei myöskään päässyt ko. paikasta läpi
Vastaukset 67
Vanhimmat
Kaikenlaista laverrellaan,kun asiantuntemus ei riitä luetun ymmärtämiseen.
Sallassa juuri suomalainen 6. D auttoi erämaan läpi tunkeuduttuaan saksalaiset eteenpäin.
Mannerheim ei antanut tehtäviä yksittäiselle divisioonalle,vaan VI AK:n komentaja kenraali Talvela,jolle 163 D, oli alistettu. Tulokset olivat surkeat. Vihma ei ollut alueella,vaan Kannaksella ja sai sitten siirron pohjoiseen 6.D:n komentajaksi.
Avaaja voisi perehtyä sotahistoriaan ennen kuin ryhtyy esittämään väitteitään.
Mitä tulee Schörneriin,niin hän oli jopa natsiksi erittäin yksiviivainen ja kovaotteinen. Sotilaana hän oli kyllä pätevä,mutta hinta oli aina kallis. Alaiset vihasivat häntä raakana kurinpitäjänä.Hitler arvosti.
Tosiasiassa alaiset arvostivat Schörneriä ja kovat otteet on osoitettu pötypuheeksi. Kun Schörner palasi Venäjältä, hän haastoi panettelijat oikeuteen ja voitti.
Tosiasiassa suomalaisten hyökkäys jumittui paikalleen. Lue vaikka kirja Sallan savotta
Ragnar Nordström syytti kyllä Mannerheimia, jonka näki tässä selkeästi käskyttäjäksi ja takapiruksi
Schörner oli sakslaiseksikin kenraaliksi poikkeusellisen raaka, joka teloitti alaisiaan vähäisistä syistä Zukovin tapaan. Jotkut arvostavat sellaistakin.
Toisaalta Schörner kyllä osoitti eräissä tilanteissa myös johtamistaitoa.
Hitler todisti arvostuksensa nimittämällä Schörnerin testamentissaan seuraajakseen maavoimien komentajana. Tosin niitä ei juuri enää ollut.
" Sallan savotta" taitaa olla romaani?
Ragnar ei palvellut sillä suunnalla.
Sallan savotta on Jukka Tyrkön historiakirja. Suomalaisosastot saivat stukien ilmatukea ja ilman eivät olisi pärjänneet. Lopulta saarretun Sallan valtasivat saksalaiset panssareineen.
Schörneristä kerrotut tarinat teloittajana on osoitettu valheiksi. Häänestä ei löytynyt yhtään kunnon teloitusjuttua, joten hän sai tuomion yhdestä vääräksi väännetystä jutusta
Hän kuitenkin kävi päämajassakin ja eri paikoissa ja oli selvillä tilanteesta
Halstin kirjassa kerrottiin kuinka Ferdinand Schörner ammutti perunavarkaat, lähinnä vain siksi, kun he olivat antautuneet suomalaisille sotapoliiseille.
"Petsamon kauhu' ja Redrik Seurujärven perunat."
http://www.varejoki.net/84
Tuo linkki on jo sammunut, mutta juttu on sieltä otettu!
Schörner puuttuu asiaan.
Yhteysesikunta välitti lääninhallituksen kirjelmän saksalaisen armeijakunnan komentajalle, joka antoi seuraavan päiväkäskyn, jonka julkaisen käännös otteena:
"Jäljennös.
Käännösote.
Riippumatta myöhemmästä sotaoikeudellisesta jälkinäytöksestä voin jo nyt todeta,
1) että tekijät ovat pahasti vahingoittaneet saksalaisen sotilaan mainetta,
2) että partion johtaja sekä sen jäsenet ovat syyllistyneet palvelusvelvollisuutensa raskaaseen rikkomiseen,
3) että he ovat sitäpaitsi - mikä ei sovellu saksalaiselle sotilaalle, vaan on erikoisen alhaista, kun saksalainen sotilas on mitä parhaiten muonitettu ja huollettu - varastaneet pohjois- lappalaisen asujamiston niukoista varoista, väestön, jolla jo ilman sitäkin on huomattava osa sotarasituksista kannettavanaan. J
Joukon johtajan on jo raskas kohtalo saavuttanut, muille tulee sotaoikeus antamaan heidän ansaitsemansa tuomion. Tämä on viipymättä saatettava kaikkien X I X A:K: n sotilaiden tietoon, sekä myös kaikkien A.K:n alueella olevien muihin aselajeihin kuuluvien sekä OT- ja NSKK- järjestöjen tiedoksi.merk. Schörner varm. ev. Degen"
Punnikki Halsti kertoo saksalaisvihassaan valhetarinoita Schörneristä. Nuo kaikki on osoitettu perättömiksi Kernin kirjoittamassa elämäkerrassa.
Halstihan itse ampui 1. "punikin" jo pikkupoikasena...
Mitä Halstin muistelmiin tulee, niin eikös Halsti kertonut vuoden 1918 tapahtumia koskien jo tuolloin poikasena ampuneensa yhden "punikin" ja hän kertoi sen tyyliin "joko hän tai minä".
Kirja lienee tämä: Mies elää aikaansa, Muistelmat 1 (1905-1939), Otava 1973
Sen jälkeen hän lienee nykytermein ollut kovin traumatisoitunut tapauksesta. Toki tuon tapauksen jälkeen oli ammatin valinta sitten suoritettu... Kiestingissä hän sai 1941 sitten lisää niitä "sotapaukkujaan"...
Tämä Halstin "historian oppikirja upseereille" ei ole kovin tunnettu, eikä yleinenkään, mutta kerranpa tuli sekin ostettua kaikkien muiden Halstieni jatkoksi: Suomen historian oppikirja asevelvollisille, Otava 1936
Siinäpä on kohtuullisen suorasukainen historian oppikirja.
Minä olen Halstini lukenut joskus 20 vuotta sitten ja siispä kävin hakemassa hyllystä tuon kirjan tarkistaakseni muistikuvani.
Halstin muistelmien 1. osassa on luku Partiopoika sodan jaloissa, sivuilla 77-100.
Siinä luvussa hän kertoo sivulla 83 kuinka "Sotani alkaessa olin siis 12 vuoden 5 kuukauden ikäinen."
Halsti toimi saksalaisten tulkkina ja näki ruumiita ja teloituksiakin jatkuvasti missä liikkuikin saksalaisten "vankkurikaravaanin" matkassa. Hetkessä hän kertoo olleensa niin tottunut kuolemaan, ettei häntä kertomansa mukaan edes enää oksettanut, ei vaikka mitä näki. Sekin perhe, joka oli käsistään ja kielistään pöytään naulattuna tapettu pistimin ja naiset puukoilla, ei herättänyt sen kummempaa kauhistelua. Naisilla, joista toinen oli nuori keskenkasvuinen tyttö, oli vielä puukot selässään.
Willem-"setä", joka oli saksalainen kersantti, piti häntä tulkkinaan ja opetti ampumaan ja Halsti besorkkasi itselleen amerikkalaismallisen kiväärin ja haulikon, joiden sanoi olevan itsellään vieläkin (1973) muistoina. Halsti otti kertomansa mukaan osaa erään mökin piiritykseen ja ammuskeluun, jonka tuloksena mökin "asukkaat" antautuivat. Kaikki 5 antautunutta ammuttiin, tosin mukana olleiden paikallisten toimesta, eräskin haulikolla päin naamaa niin, että pää hajosi. Siitäkös Willem-"setä" suuttui kun oli antanut kunniasanansakin... Toki sekin kerrottiin kuinka kamalia punikkeja nämä 5 antautunutta olivat olleet paikallisia kohtaan ja että paikalliset vain tasasivat tilejään eli kostivat.
Hän näki alastomia punaisia, joiden sukuelimien päälle oli laitettu heidän jäsenkirjansa jne...
Sivulla 89 onkin se etsimäni kohta:
"Siinä paikassa, aivan Sipoon kirkon nurkalla, surmasin tietoisesti ensimäisen kerran ihmisen. Willem-setä oli oppilaaseensa hyvin tyytyväinen. Se olikin joko-tai tilanne meille."
Halsti Wolf H. Mies elää aikaansa - Muistelmat I 1905-1939
Otava, 1973, 312 s.,1.painos
Punikki se silti oli ja valehtelee voittajien paskaa
Mihin unohtui SS Nord Divisioonan möhliminen Sallan rintamalla?
Ei unohtunut. Wehrmacht narrasi sen päin vahvoja asemia, vaikka suomalaiset olivat tiedusteelleet kaiken ja olisi ollut parempi koukata
SS-Nord oli hätäisesti kokoonpantu ja heikoosti koulutettu SS-Taisteluryhmä, joka joutui heti ensi taistelussaan vaikeaan paikkaan hyvin valmisteltua puolustusta vastaan,
Huhu venäläispanssareista hoiti loput.
Saksalaiset eivät tunteneet koukkausta meikäläisessä mielessä.Perustaktiikka oli suoraan päin,maksoi mitä maksoi.
Kyllä ne olisi koukanneet, jos olisi anettu tiedustelutiedot
Schörner oli paskiainen. Ja juuri siksi neuvostoliittoiset arvostivat häntä. Vihollinen joka kohteli alaisiaan törkeästi nautti tietenkin suurta arvoa neuvostoliittolaisten keskuudessa jotka olivat tottuneet tapattamaan omia sotilaitaan murheita tuntematta. Stalin pääsi sodassa eroon etupäästä tuottamattomista talonpoikien eli kulakkien jälkeläisistä.
Petsamon Kauhu oli ainakin vuonna 1951 ilmestyneen Suomen Kuvalehden mukaan Indokiinassa kommareiden riveissä. Länsi-Saksaan tämä härkämäinen mies palasi vasta 1958.
Hölynpölyä.
Schörner on mustattu, koska ei ollut maanpetturi. NL arvosti, mutta kohteli kaltoin juuri siksi. Myöhemmin siellä marsalkat totesivat, että jos Schörnerin kaltaisia olisi ollut enemmän, niin he olisivat hävinneet sodan. Punaiset eivät saksassa antaneet anteeksi sitä, että puna-armeija ei päässyt BaijeriinSchörnerin ansiosta
Suomen Kuvalehti, n:o 5/1951, 3.2.1951: Veljenpoika: “Petsamon kauhu” Indokiinassa, (kirjoittaja on pääministeri Urho Kekkonen).
Suomen Kuvalehden numerossa (n:o 5/1951) julkaisi nimimerkki ”Veljenpoika”, joka tunnetusti oli juuri äsken toisen hallituksensa koonnut pääministeri Urho Kekkonen, laajahkon artikkelin otsikolla ”Petsamon Kauhu Indokiinassa”.
Kekkosen suhtautuminen kenraali Schörneriin on viileä, mutta asiantunteva. Mielenkiintoinen kysymys onkin, minkälaiseen lähdeaineistoon pääministerin teksti pohjautuu. Epäilemättä hän on ollut varsin hyvin informoitu tässä asiassa, muutoin tuskin olisi kirjoittanut aiheesta, ja vielä niin suoraan kuin kirjoitti.
”Kun saksalaisten Pohjois-Suomessa aloittama riemusota juuttui Litsa-joelle ja Falkenhorst korvattiin Dietlillä, vaati tämä lisävoimia avukseen syksyllä 1941. Toukokuussa 1941 suoritetun Kreetan valloituksen valiojoukkoihin kuului eversti Schörnerin divisioona, joka siirrettiin Petsamoon”, Kekkonen kirjoittaa.
Miestä hän luonnehtii asiantuntevin sanakääntein: ”Omiensa keskuudessa Schörner oli julma, hirmuinen. Hänet tunnettiin nimellä ”Petsamon kauhu”. Pienimmästäkin rikkomuksesta oli rangaistuksena pakkotyö tai kuolema, mieluummin juuri kuolema. Petsamossa oli iso hautausmaa, johon oli peitetty niiden saksalaisten sotilaiden maalliset jäännökset, jotka oli ammuttu sotaoikeuden päätöksen perusteella. Schörnerin divisioonan osalta tätä hautausmaata oli viljelty runsaammin kuin kuulemma yhdenkään toisen saksalaisen divisioonan osalta oli missään tapahtunut aina vaikeaan vuoteen 1943 saakka”. On syytä huomata ilmaisu: ”…missään…” – siis kaikki natsi-Saksan rintamat, itärintama kokonaisuudessaankin huomioiden.
Kekkonen jatkaa: ”Schörnerin maine kantautui tietenkin pian Hitlerin korviin. Kun Saksan armeijan kulkusuunta etelä-Venäjällä muuttui idästä länteen, lähetettiin rautainen kurinpitäjä Schörner Ukrainaan. Kulkusuunta ei tosin muuttunut, mutta teloitusplutoonat saivat työtä. Sodan loppuvaiheissa Schörner, sotamarsalkaksi korotettuna, toimi Tsekkoslovakiassa taistelevien saksalaisten joukkojen komentajana”.
Artikkelinsa lopussa Urho Kekkonen laukaisee pienoisen pommin, joka ei voine perustua vain lehtitietoihin. Tuskinpa Kekkosen tapainen poliitikko ja tuore pääministeri aivan pelkkien huhutietojen perusteella näin kirjoittaisi:
Kekkonen tarkastelee ensin vuodenvaihteessa 1950-1951 kiristynyttä Itä-Aasian sotilaallista tilannetta. Hän ennustaa että valkoisen miehen valta Indokiinassa (Vietnam) ja muuallakin Aasian mantereella on piankin oleva lopussa. Ja toteaa sitten: ”Totuuden nimessä on tosin sanottava, että ranskalaisten sotilaiden verivero Indokiinassa ei ole ollut varsin korkea, sillä Ranska taistelee tuossa viidakoiden ja riisivainioiden maassa pääasiallisesti muukalaislegioonansa avulla. Saksalainen veri virtaa siellä trikolorin alla ja puolesta. Kymmeniätuhansia Ranskaan sotavangeiksi joutuneita saksalaisia on muukalaislegioonan riveissä lähetetty Indokiinaan, jossa myös Saksasta värvätty vanhoja sotilaita. niinpä ovatkin Hors Wesselin sävelet säestäneet ranskalaisten pataljoonien marssimista taisteluun. Tavallaan tuon ymmärtää: kommunismia vastaan vaikka Aasiassa ja vaikka Ranskan lipun alla”.
”Ja nyt (tammi-helmikuussa 1951) ”Petsamon kauhu” olisi kiinalaisten kommunistijoukkojen päällikkönä Indokiinassa (Vietnam), mikäli sanomalehtitiedot paikkansa pitävät. Mikäs siinä, ei hän olisi ensimmäinen saksalainen kenraali Kiinan kamaralla. Muistetaan Falkenhausen ja
v. Seeckt, jotka ovat luoneet nyt kommunistien käsiin joutuneen Kiinan kansallisen armeijan pohjan. Schörnerin luulisi sopivan johtajaksi itämaiseen jättiläisarmeijaan, jossa ihmisen hengellä ei ole mitään arvoa ja jossa on vallalla sokea kuuliaisuus ynnä tyrannimainen kuri”.
Kekkonen kysyy vielä: ”On tullut tavaksi sanoa, että maailmassa käydään nyt ideologioiden välistä taistelua. Minkä ideologian puolesta käy sotaansa marsalkka Schörner Indokiinassa? Se on tarpeeton kysymys, sillä tähänkin maailmanaikaan on kondottieeri, palkkasoturi, asia sinänsä”.
"Schörnerin kaltaisia olisi ollut enemmän, niin he olisivat hävinneet sodan. "
Sodat voitetaan tuotantoprosesseilla ja raaka-ainevarannoilla eikä millään sankareilla.
No kyllä sodan ratkaisivat petollisten wehrmachtin kenraalien maanpetokset. Sota olisi kestänyt kauemmin muuten ja ehkä päättynyt idässä lukkoon, jolloin ihmeaseet olisivat pelastaneet saksan
Kekkosen väite Schörneristä Indokiinassa perustunee neuvosotopropagandaan. Sille sopi kuva natseista taistelemassa lännen puolella kommunisteja vastaan. Olihan entisiä SS-miehiä Ranskan Muukalaislegionassa vieä 60-luvulla.
Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät Schörnerin elokuussa 1951 syytettynä ”osallisuudesta entisen Saksan armeijan johtamiseen, joka aktiivisesti kävi rikollista sotaa Neuvostoliittoa vastaan rikkoen kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia”. Helmikuussa 1952 Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotatuomioistuin tuomitsi hänet 25 vuodeksi vankeuteen. Tuomio puolitettiin kuitenkin saman vuoden huhtikuussa.
Vuonna 1954 hänet siirrettiin Saksan demokraattisen tasavallan hallinnolle. Itäsaksalaiset päästivät Schörnerin lähtemään Länsi-Saksaan 1958, jossa hänet pidätettiin syytettynä laittomista kuolemantuomioista, joita hän oli sodan aikana määrännyt saksalaisille pakenemisesta syytetyille sotilaille. Hänet tuomittiin neljäksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, josta hänet vapautettiin 1963.
Tämän jälkeen Schörner eli julkisuudesta sivussa Münchenissä, kunnes kuoli 81-vuotiaana vuonna 1973.
Sodan ratkaisivat HItlerin virheet ja vastapuolen valtava ylivoima.
Wehrmachtin kenraalit tekivt parhaansa, mutta eivät mahtaneet mitään ylipäällikölleen, joka ratkaisut palvelivat aina vastapuolta paremmin kuin omia joukkoja.
Parhaansa hävitäkseen sodan. Etkö muista 1944 attentaattia? Fellgiebel oli kytkenyt koko päämajan yhteydet suoraan Svetsiin, josta vihollinen sai kaiken reaaliajassa ja nopeammin kuin omat
Millä tavalla? Eteneminen hänellä pohjoisessa oli lähes olematonta.
Saksan pohjoisimman rintaman joukkojen komentajan Eduard Dietlin siirryttyä esikuntaansa Rovaniemelle Schörner matkusti Petsamoon ja sai 15. tammikuuta 1942 johtoonsa vuoristoarmeijakunta Norjan (Gebirgskorps Norwegen), joka nimettiin loppuvuodesta XIX armeijakunnaksi. Upseeriston keskuudessa Schörneriä arvostettiin taitavana strategina ja miehistö puolestaan piti hänen tavastaan varmistaa paras mahdollinen huolto joukoilleen, mutta ankaruutensa vuoksi häntä on luonnehdittu jopa Saksan armeijan vihatuimmaksi kenraaliksi.[4]
Schörner ei epäröinyt langettaa pikakuolemantuomioita miehilleen ja jopa korkeille upseereilleen. Hän seurasi sotaoikeuksien tuomioita ja kannusti yleisesti ankarimpiin rangaistuksiin. Hänen kerrotaan teloittaneen erään huoltovääpelin ainoastaan siitä syystä ettei tämä ollut kutsunut esimiestään järjestämiinsä juhliin.[4] Syyskuussa 1943 suomalaiset poliisit ottivat kiinni kahdeksan saksalaista sotilasta verekseltään varastamassa siviileiltä perunoita. Pidätyshetkellä aseistettujen saksalaisten ja suomalaispoliisien välillä syntyi tulitaistelu, jossa yksi saksalaisista kuoli, muut vangittiin. Schörner teloitutti kaikki seitsemän sotilasta.[4]
Suomalaisen yhteysupseeri luutnantti Åke Freyn kertoman mukaan muuan saksalainen kapteeni Pasch oli usein lausunut natsijärjestelmää koskevia arvosteluja. Kuultuaan Schörnerin olevan tulossa tapaamaan häntä komentopaikalleen Pasch oli odottanut aikansa hermostuneena, mutta sitten ampunut itsensä ennen kenraalin saapumista.[5] Schörner sai miehiltään ja upseereiltaan useita vähemmän mairittelevia kutsumanimiä, kuten "Tuhannen hirsipuun legenda", "Verihurtta", "Kuurinmaan santarmi" ja "Villi Ferdinand".[6]
Petsamon komentajuutensa aikana Schörner oli jatkuvasti ylienerginen ja rauhaton. Osaltaan syynä oli metamfetamiinin käyttö. Saksalaisjoukoille valmistettiin pervitiini-nimistä piristettä, jota Schörner käytti jatkuvasti.[4][7]
Kansallissosialistisen aatteen mukaisesti Schörner kielsi jumalanpalvelusten pidon joukoiltaan, mikä vaikutti miehistön mielialaan negatiivisesti.[8] Hän neuvoi miehiään lukemaan intiaanikirjoja sotataitoja oppiakseen. Schörner harrasti urheilua ja pelasi käsipalloa joka päivä. Berliinin radion lähettämiä jalkapallo-otteluita kuunteli koko esikunta yhdessä.
Aseveljistä Schörner käytti ajoittain halveksivaa ilmausta ”Finnenlümmeln” (suom. suomalaislaiskurit).[9] Itsetietoisen Schörnerin toimet aiheuttivat konflikteja suomalaisviranomaisten kanssa. Schörner muun muassa jouduttuaan omalla autollaan ajamaan kapealla tiellä suomalaiskuorma-auton takana, ammuskeli ilmaan ja lopulta pidätti autossaolijat, joista toinen oli Petsamon nimismies. Tämä ja muut omavaltaisuudet aiheuttivat närää suomalaisen siviilihallinnon kanssa, erityisesti suhteissa Lapin maaherra Kaarlo Hillilään. Suomalaisten yhteysupseerien kanssa välit olivat hyvät: Schörner järjesti paljon yhteisiä illanviettoja ja esikunnan taisteluharjoituksia.[4]
Schörnerin johtamat joukot eivät saavuttaneet tavoitettaan Murmanskin valtaamista, vaikka hänen lausahduksensa ”Arktis ist nichts” (”arktisuus ei merkitse mitään”) oli tarkoitettu kannustamaan saksalaisia sotilaita napapiirin karuissa oloissa. Ennen lähtöään hänen kerrotaan sanoneen: ”Dietlistä puhutaan, Rommelista on puhuttu ja minusta tullaan puhumaan”.[10]
Siinähän ne kootut satutarinatt tukivatkin.
Schörnerin tultua ei enäää hyökätty, vaan vain puolustettiin, joten ei mitään epäonnistumistakaan ollut
Hillilä on epäuskottava Kekkosen mies värittänyt juttuaan
Schörner kumma kyllä hänen esikuntansa vastalauseista huolimatta oli ensimmäisenä rientämässä antautumaan amerikkalaisille, Hitlerin ammuttua kuulan kalloonsa, ilmeiesesti hän tunsi sillä tavalla pelastavan nahkansa helpoiten.
Hah. Et siis ole kuullut varsinaista hänestä levitettyä valhetta, jonka hän oikeusteitse kumosi ja valehtelija sai tuomion. Hänet käskettiin etelään toisen armeijan esikuntaan ja eräs roisto levitti vankeudessa tarinaa, että hän olisi ollut matkalla piiloon. Hänet pidätettiin sittemmin. Antautumisen hän teki joukkoineen viimeisten joukossa Dönitzin käskyn mukaan
Eipä sitä siellä Länsi-Saksassa jenkkien luona sen sinne lopulta päästyään odottanut muuta kuin uudet syytteet sotilaidensa mielivaltaisesta murhauttamisesta.
Schörner oli seikkailunsa aikana pukeutunut paikalliseen asuun, mikä lie, mutta sotilaspuvussa hän ei ollut enää esiintynyt, hänen vaimonsa ja poikansa teki itsemurhan, eikä hän mielellään elämänsä loppuaikoina puhunut kuin ww1 tapahtumista, kunnes kuoli 1973, oltuaan 10 v. vankeudessa.
Ja sellaisia murhauttamisia ei löydetty. Ja kyllä hän myös kumosi valheet pakenemisesta ja mökkipiilosuunnitelmista
Hän ei kuollut vankilassa. Terveys rakoili kyllä loppuaikoina
Onhan siinä saattanut olla paljon väritystä sotien jälkeen, koska tyyppi oli vannoutunut natsi. Länsi-Saksa halusi miellyttää liennytystä korostanutta pullukka Hrutsevia keräämällä jokaisen tarinan talteen faktana. Dirlewangerin porukan elossa selvinneet kertoivat hekin ison osan tarinoista olleen pelkkää paskaa. Dirlewanger ei esimerkiksi porukassa olleiden henkiinjääneiden tyyppien mukaan ammututtanut mielivaltaisesti miehiää. Göringhän avoimesti pilkkasi kauhutarinoita kertoneita 'näädiksi'.
Eipä ne länsimaiset vankilat mitään olleet verrattuna niihin neuvostoliittolaisiin puljuihin joissa moni natsi istui vuoteen 1955 asti. Petsamon kauhu pystyi helposti toteamaan Länsi-Saksan vankilan olevan hotelli verrattuna idässä olleisiin vankiloihin.
Amerikkalaisten mukaan Rendulic oli Wienin kukistumisen jälkeen yrittänyt lähetin avulla taivutella Kenr.maj. Walkeria päästämään heidät läpi taisteluun venäläisiä vastaan. Tämä tietysti evättiin.
Shörner oli käskenyt oman ryhmänsä jo antautua amerikkalaisille, hänellä on ollut suunnitelma lentää Tiroliin alppilinnoitukseen, Hitlerin määräyksen mukaisesti, mutta koko linnoitusta ei ollut, amerikkalaiset lähettivät Schörnerin venäläisille, Schörner oli 25 vuotta vankeudessa. On myös jötain nazipaskahöpinää noista, mutta ne ovat roskaa.
Saksa antautui 8. päivä toukokuuta 1945. Saarroksissa oleva Schörner jätti joukkonsa ja lensi 9. toukokuuta aamulla kello 03 Tiroliin, hän pyrki Baijeriin, mutta joutui laskeutumaan Mittersilliin. Viikkoa myöhemmin, 18. toukokuuta hän saapui Yhdysvaltain 1. Armeijan esikuntaan Kitzbuelissä ja antautui.
Yhdysvaltain sotavoimat luovuttivat jostain syystä marsalkka Schörnerin Puna-armeijan hoteisiin. Schörner oli pyrkinyt kosketuksiin venäläisten kanssa. Näihin oli tehnyt vaikutuksen Schörnerin sisukas puolustustaistelu Kuurinmaalla sekä ilmeisesti myös Berliinin hänelle antama arvostus. He pitivät Schörneriä Saksan rintamakenraaleista parhaana, suurena strategina ja sovittivat myöhemmin hänelle kenraalin viittaa Itä-Saksan asevoimissa.
Kesäkuun 1945 aikana hänet kirjattiin Neuvostoliiton sotavangiksi, Leiri numero 27:ssä Krasnogorskissa, lähellä Moskovaa. Elokuussa vankeus jatkui Lubjankassa, Butyrkassa ja Lefortovossa. Häntä syytettiin osallisuudesta rikolliseen sotaan SNTL:oa vastaan sekä kansainvälisten sotalakien ja säädösten rikkomisesta.
Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden Sotilastuomioistuin langetti 8.2.1952 Moskovassa hänelle 25 vuoden vankeustuomion. Huhtikuussa samana vuonna hän valitti kirjeitse tuomiosta ja vankilaolosuhteista Stalinille. Tuomio aleni 18 vuoteen. Vetoaminen suoraan Staliniin närkästytti neuvostoliittolaisia. Joidenkin tietojen mukaan tuomio puolittui Korkeimman neuvoston Presidiumin huhtikuussa 1952 antaman dekreetin nojalla.
Hänet sijoitettiin Vladimirin kaupungin leirille poliittiseen tutkintovankeuteen, parin sadan kilometrin päässä Moskovasta. Helmikuussa 1954 hänet on kirjattu leirille n:o 48 eli Voikovon leiri, Ivanovossa, jonne mm. marsalkka Paulus ja useat muut marsalkat ja kenraalit oli sijoitettu. Ivanovo oli varsinainen ”Kenraalileiri”, siellä oli kirjoilla tammikuussa 1947 yhteensä 227 kenraalia, joista 175 saksalaista, 35 unkarilaista, 8 itävaltalaista ja 3 romanialaista ja yksi italialainen.
Schörnerin vankeusrangaistus Neuvostoliitossa päättyi joulupäivänä 25.12.1954 ja hänet vietiin eräälle datshalle Moskovaan. Korkeimman neuvoston päätöksellä hänen sallittiin 15.1.1955 lähteä maasta. Hänet kuljetettiin yhdessä vara-amiraali Hans-Erich Vossin kanssa erikoisjunalla Moskovasta Itä-Berliiniin 16.1.1955 Berliinissä jo asemalaiturilla pidettiin puheita. Vastaanottokomiteaan, joka oli häntä vastassa, kuuluivat asetakkinsa kääntäneet kenraalimajurit Martin Lattmann, Arthur Brandt ja Kurt Herhling, yrittäen saada häntä jäämään DDR:aan, siinä kuitenkin epäonnistuen. Vuonna 1958 hän pääsi jatkamaan matkaansa Muncheniin. Siellä odotti koti tyhjänä sillä Schörnerin vaimo ja vanhin poika olivat jo 1949 päätyneet itsemurhaan.
Samoin siellä odotti syyte sotarikoksista, laittomista omien sotilaiden ammuttamisesta. Schörneriä syytettiin hänen antaneen 1945 käskyn, että kaikki sotilaat, jotka tavataan linjojen takana ilman kirjallista käskyä, tulee teloittaa ilman oikeudenkäyntiä. Tästä ovat tiedon mukaan raportoineet mm. Siegfried Knappe ja Hans von Luck. Lisäksi hän oli mm. teloituttanut erään komentavan everstin:
”Munchenin valtakunnanoikeus ryhtyi 31.8.1956 käsittelemään Schörneriä vastaan nostettua syytettä laittomasta kuolemantuomiosta, rintamalla 22.3.1945. Tapaus koski Neissen rintamalla komentajan toimineen eversti Georg Sparren kuolemantuomiota.
Seurasi tuomio: 4½ vuotta vankeutta Liittotasavallan vankiloissa. DDR:n ja liittotasavallan vasemmiston painostus oli jo sodan lopusta lukien voimakasta. Voidaan jälkikäteen kysyä, oliko vankilatuomio kuitenkin myös suojaustoimenpide. Hänen oli turvallisempi elää kiven sisällä kuin ulkopuolella. Schörner oli vapaa mies 1963.
Dönitzin käsky lentää oliko se Kreikan vaiko Italian esikuntaan. Ei mihinkään linnoitukseen Tiroliin. Ilmeisesti oletti linnoituksen olevan olemassa, kun oli menossa käskynjaolle
Se on ihan sama mitä raiskaajalauma ajatteli 'Petsamon kauhusta' eli 'Hitlerin palomiehestä'. Ukolla petti liian huumeiden vetämisen takia pääkoppa 1945 ja pahasti. Model ja Rendulicaan eivät toki olisi uskaltaneet vastustaa Aatun väitettä Prahan tärkeydestä Berliinin puolustukselle.
Saksalaiset veteraanit arvostelivat erityisesti Schörneriä vuonna 1945 antamasta määräyksestä, jonka mukaan kaikki rintaman takana löydetyt sotilaat, joilla ei ollut kirjallisia määräyksiä olla siellä, joutuivat sotaoikeudenkäynnin kohteeksi paikalla ja hirtettiik, jos heidät todettiin syyllisiksi sotikaskarkuruuteen.
Oli niin arvostettu, että lähiomaiset tekivät itsemurhan, laittakaa tänne kaikki nazin hurmaavat joukkopeijaiset, olihan hän sentään 10 vuotta Stalinille kantamassa kiviä.
Todellisuudessa poliitikot vierittivät Schörnerin syyksi kaikki oikeat ja kuvitellut teloitukset. Totta kai rintamakarkurit tuolla teloitettiin. Veteraanit arvostivat häntä mutta valtio ei
Millä tavalla? Lähti lätkimään ja Hitleriä huumepöllyssä myötäiltyään Prahan tärkeydestä Puna-Armeijalle jätti käytännössä niiden akat Berliinissä raiskattaviksi. Prahasta Berliiniin siirretyt joukot olisivat pystyneet turvaamaan siviilien evakuoimisen yhdessä Wenckin armeijan kanssa.
Siinä uljasta tirolilaismarsalkkaa viedään italian ja kreikan aurinkoon lomailemaan.
https://forum.axishistory.com/download/file.php?id=23617&sid=811bff4f34c735e43bc493e2fded0738
Mies on napattu käpykaartista tuomiolle, eikö se pöljimmällekin nazille jo valkene,
Kukahan siltä on housut pöllinyt?
Ei näytä aurinkolomamatkalaiselta ei kyytikään perinteisiltä aurinkomatkoilta!
Amerikkalaiset ovat barbaarilauma
Jenkkejä luonnollisesti ällötti yhden 'Hitlerin palomiehen' omiensa hylkääminen. Kahdesta muusta palomiehestä Model ampui kuulan kalloonsa ja suomalaisillekin tuttu Rendulic pysyi joukkojensa luona loppuunasti.
Rendulic erotettiin 20-6.1944 2. panssariarmeijan komentajuudesta Titon livahdettua.
Tuo nyt on oikeudessakin kumottu valhe
Jenkkejä ällöttää varmasti itseäään nuo keksimänsä höpötarnat sankareista
Tässä puhutaan sodan lopusta jolloin Petsamon kauhu livahti omiensa parasta. Rendulic antautui joukkoineen Itävallassa sodan lopussa amerikkalaisille.
Lederhoseneissa bierstubesta napattu Ferdinand pakeni myös Bobruiskista.
https://www.warhistoryonline.com/wp-content/uploads/2018/10/194407_abandoned_german_vehicles_belarus_revised-741x492.jpg
Rendulic siirretiin Suomeen 20.VuorA:n komentajaksi Dietlin kuoltua lento-onnettomuudessajuhannuksenalla -44..
Tietääkseni ei, muta Bobruiskista kyllä kaikki yrittivät paeta
Ei livahtanut, vaan oli määrätty Dönitzin toimesta Italian päämajaan
Suoli24 vakikommentoija voisi tuosta kuvasta päätellä, että stalinilta loppui ammukset.
Schörner suojeli viimeiseen asti antautunutta armeijaansa. Tietenkin joitain kyrsii, kun ei joutunut tshekkien murhaamaksi. Toteuttaessaan saamaansa tehtävää hänet vangittiin ja siirrettiin armeijansa mukana punaarmeijan vangiksi.
Yhdysvaltain sotavoimat luovuttivat jostain syystä marsalkka Schörnerin Puna-armeijan hoteisiin. Schörner oli pyrkinyt kosketuksiin venäläisten kanssa. Näihin oli tehnyt vaikutuksen Schörnerin sisukas puolustustaistelu Kuurinmaalla sekä ilmeisesti myös Berliinin hänelle antama arvostus. He pitivät Schörneriä Saksan rintamakenraaleista parhaana, suurena strategina ja sovittivat myöhemmin hänelle kenraalin viittaa Itä-Saksan asevoimissa.
Kesäkuun 1945 aikana hänet kirjattiin Neuvostoliiton sotavangiksi, Leiri numero 27:ssä Krasnogorskissa, lähellä Moskovaa. Elokuussa vankeus jatkui Lubjankassa, Butyrkassa ja Lefortovossa. Häntä syytettiin osallisuudesta rikolliseen sotaan SNTL:oa vastaan sekä kansainvälisten sotalakien ja säädösten rikkomisesta.
Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden Sotilastuomioistuin langetti 8.2.1952 Moskovassa hänelle 25 vuoden vankeustuomion. Huhtikuussa samana vuonna hän valitti kirjeitse tuomiosta ja vankilaolosuhteista Stalinille. Tuomio aleni 18 vuoteen. Vetoaminen suoraan Staliniin närkästytti neuvostoliittolaisia. Joidenkin tietojen mukaan tuomio puolittui Korkeimman neuvoston Presidiumin huhtikuussa 1952 antaman dekreetin nojalla.
Hänet sijoitettiin Vladimirin kaupungin leirille poliittiseen tutkintovankeuteen, parin sadan kilometrin päässä Moskovasta. Helmikuussa 1954 hänet on kirjattu leirille n:o 48 eli Voikovon leiri, Ivanovossa, jonne mm. marsalkka Paulus ja useat muut marsalkat ja kenraalit oli sijoitettu. Ivanovo oli varsinainen ”Kenraalileiri”, siellä oli kirjoilla tammikuussa 1947 yhteensä 227 kenraalia, joista 175 saksalaista, 35 unkarilaista, 8 itävaltalaista ja 3 romanialaista ja yksi italialainen.
Schörnerin vankeusrangaistus Neuvostoliitossa päättyi joulupäivänä 25.12.1954 ja hänet vietiin eräälle datshalle Moskovaan. Korkeimman neuvoston päätöksellä hänen sallittiin 15.1.1955 lähteä maasta. Hänet kuljetettiin yhdessä vara-amiraali Hans-Erich Vossin kanssa erikoisjunalla Moskovasta Itä-Berliiniin 16.1.1955 Berliinissä jo asemalaiturilla pidettiin puheita. Vastaanottokomiteaan, joka oli häntä vastassa, kuuluivat asetakkinsa kääntäneet kenraalimajurit Martin Lattmann, Arthur Brandt ja Kurt Herhling, yrittäen saada häntä jäämään DDR:aan, siinä kuitenkin epäonnistuen. Vuonna 1958 hän pääsi jatkamaan matkaansa Muncheniin. Siellä odotti koti tyhjänä sillä Schörnerin vaimo ja vanhin poika olivat jo 1949 päätyneet itsemurhaan.
Samoin siellä odotti syyte sotarikoksista, laittomista omien sotilaiden ammuttamisesta. Schörneriä syytettiin hänen antaneen 1945 käskyn, että kaikki sotilaat, jotka tavataan linjojen takana ilman kirjallista käskyä, tulee teloittaa ilman oikeudenkäyntiä. Tästä ovat tiedon mukaan raportoineet mm. Siegfried Knappe ja Hans von Luck. Lisäksi hän oli mm. teloituttanut erään komentavan everstin:
”Munchenin valtakunnanoikeus ryhtyi 31.8.1956 käsittelemään Schörneriä vastaan nostettua syytettä laittomasta kuolemantuomiosta, rintamalla 22.3.1945. Tapaus koski Neissen rintamalla komentajan toimineen eversti Georg Sparren kuolemantuomiota.
Seurasi tuomio: 4½ vuotta vankeutta Liittotasavallan vankiloissa. DDR:n ja liittotasavallan vasemmiston painostus oli jo sodan lopusta lukien voimakasta. Voidaan jälkikäteen kysyä, oliko vankilatuomio kuitenkin myös suojaustoimenpide. Hänen oli turvallisempi elää kiven sisällä kuin ulkopuolella. Schörner oli vapaa mies 1963.
Hän kuoli 1973.
Oletko sinä tosiaan ihan täysillä matkassa.
Kukaan ei siis väitä vastaan avauksen varsinaista aihetta. Suomalaiset väittivät, että asemia ei voitaisi pitää siinä, mihin rintama oli jäänyt. Talveksi olisi vetäydyttävä. Schörner näytti heille, ettäkyllä se bvain onnistui. Hitler varmaankin oli lunperin käskenyt pitämään asemat ja Schörner näki tämän mahdolliseksi
Hölynpölyä.
Eivät suomalaiset puuttuneet saksalaisten asioihin. Mielipiteensä oli varmaan jokaisella,joka Lapissa toimi. Epäilykset tulivat sakujen omasta porukasta.
Schörnerin äärimmäisen kova johtamistyyli sisälsi myös melkoisen annoksen taktista osaamista.Hän vaati paljon nimenomaan upseereilta ja rankaisi heitä armotta laiminlyönneistä miehistön salaiseksi tyytyväisyydeksi.
Kyllä esim. Kernin kirjassa todetaan suomalisten mielipiteeksi tuo ja myös norjalaisten. Suomalaisethan myös väittivät, että tuolla ei voi huoltaa kovin isoja joukkoja. Sotilashenkilöistä on pakko olla kysymys ja suomalaisten virallisesta yhteydenpidosta
Kuten totesin,mielipiteitä voi esittää.
Käskyvalta oli saksalaisilla.
Suomalaisten johtamistyylillä tuskin olisi roikuttu puuttomalla tundralla,jonne kaikki materiaali oli tuotava satojen kilometrien päästä, rakennus-ja polttopuukin.
Schörner onnistui jääräpäisellä johtamisellaan ja ankaralla kurinpidolla. Hän oli innokas natsi,josta tuli yksi Hitlerin "palokuntalaisista".Muita olivat mm.Model ja Rendulic,Kesselringkin.