Mieheni sai vasemmanpuoleisen hemiparesin 6 vuotta sitten 57 vuotiaana ja aluksi koko vasen puoli oli poissa pelistä. Hän on toipunut niin että kykynee kohtalaiseti liikkumaan kyynärsauvan kanssa ja vasen käsi toimii kohtalaisesti. Hän on alusta saakka ollut hyvin katkera siitä kun hän halvaantui, herään usein öisin hänen itkuunsa. Ennen halvaustaan hän uhrautui vain työlleen ja se oli jopa perhettä tärkeämpi. Kavereita ei hänellä ollut ennen sairastumista eikä ole ollut sen jälkeenkään, kukaan ei jaksa kuunnella kuinka erinomainen sekä ahkera työmies hän on ollut. Hän hokeee koko ajan vihaisena että miksei hänen veljensä halvaantunut, veljen olisi kuulunut halvaantua eikä hänen. Hänen veljensä on sellainen kiva aina iloinen "velikulta" jolle hauskanpito ja naiset ovat aina ollut ykkösasia, työtä hän on tehnyt aina pakon edessä. Nuorena hän oli hetken merillä sekä vähän linnassakin juovuksissa tehdyistä hölmöyksistään, olin joskus rakastunut häneen hyvin rajusti ennenkuin tapasin tämän mieheni ja menimme naimisiin. Häntä voi luonnehtia erittäin karismaattiseksi sekä miellyttäväksi mieheksi toisin kuin miestäni. Olen niin kyllätynyt mieheeni että olen aikeissa jättää hänet viimeistään tulevana kesänä. Häpeän ajatuksiani koska olen taas ihastunut mieheni veljeen ja hän ilmeisesti minuun, hänen puheistaan sekä lämpimistä katseistaan olen lukenut että hänkin minuun. Jotenkin vain tuntuu niin väärältä aloittaa suhde mieheni veljen kanssa koska mieheni on sairas, pohdin sitä koko ajan. Antakaa muut joku hyvä neuvo minulle.
Epätoivoinen nainen.
Anonyymi
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toivottavasti teillä ei ole avioehtoa, että miehesi, jonka aiot lempata, saa puolikkaan omaisuudesta, jos se on isompi kuin hänellä.
Kurja juttu, että tuollaisia ajatuksia sinulla. Se, että mies itkee hemin saatuaan on tyypillinen oire. Äitini halvaantui vain 49 vuotiaana.
Kun vein hänet v.74 Invalidisäätiön kuntoutukseen Käpylään hän sai siellä heti lievää mielialaalääkitystä. Muistan vielä psykiatrin, kun olin äitiä viemässä 3 kuukauden hoitoon.
Sinä nainen himoitset "uutta miestä" ja hänen sauvaansa. Ajattelisit pikkasen nenän päätäsi pidemmälle. Sinulle kohtalo voi järjestää jotakin "hauskaa". Ajattelet tietysti, että nyt täytyy lentää, kun vielä voi. Katso, kuinka kauan voit?
Osallistun senverran keskusteluun että kun sain itse aivoinfraktin niin heti ensimmäisenä yönä TAYK:issä olin pelkästään tyytyväinen että jäin sentään eloon tai en saanut kovin vakavaa aivovammaa. Tilanne oli vaikutti aluksi minunkin kohdallani aika pahalta, toinen puoli pois pelistä aika pitkään. En antanut periksi, kuntouduin sitkeydelläni ja valtavilla ponnistuksilla senverran liikutakykyiseksi että kykenen elämään nykypäivänä omatoimisesti, kaupassa minulle käy joku muu. Olen tavannut lukuisia aivoinfraktipotilasta joista osa on käpertynyt itsesääliin ja osa ei. Se minun pitää sanoa aloittajan puolustukseksi että infraktipotilas voi olla hyvin itsekäs sekä hankala ja ilkeäkin ihminen, hän vetoaa aina sairauteensa, olen niitäkin tavannut monta pääasiassa kuntoutuksissa. Miksi naisen pitäisi myötäsairastaa loppuelämänsä jos mies sairastaa, se on ihan hullua. Minusta tälle naiselle kuuluu oma elämä ja uusi rakkaus jos se elämä hänen nykyisen miehensä kanssa on yhtä kärsimystä.