Minua kysyttiin tänään tuttuun taloon töihin vakituiseen työsuhteeseen. Paikka olisi itselleni mieluisa. Samalla minulta kysyttiin palkkatoive. Mietin asiaa päivän aikana, ja työpäivän päätteeksi soitin ja kerroin mitä haluaisin. Jouduin tätä palkka-asiaa miettimään tietenkin tarkkaan ja se aiheutti hirveän stressin koska en osaa lainkaan "hinnoitella itseäni"! En ymmärrä raha-asioista mitään, en osaa suhteuttaa senttejä ja euroja lainkaan! Pystyn toki hoitamaan oman talouteni ym. mutta onko kohtuullista pyytää palkkaa 0,50 senttiä vai 1,50e tunnilta enemmän, sitä EN tiedä! Ainahan kaikki haluaa enemmän palkkaa, mitä enemmän sitä parempi! 0,10 euron korotus on korotus sekin. Vai onko? Työkaverit yllyttivät pyytämään parikin euroa (!) enemmän kuin tällä hetkellä, "Pyydät oikein reilusti ja sitten lisäät siihen vielä vähän"! Se tuntui jo todellakin liioittelulta vitsinäkin. Lopulta päätin pyytää 1,10e enemmän kuin nyt. Sillä pääsisin seuraavaan palkkaryhmään, mihin mielestäni kuulunkin, ja 0,40 senttiä ekstraa ("neuvotteluvara").
Puhelimessa minulle naurettiin. En tiedä oliko se harmitonta ja asiaankuuluvaa tinkimisen pohjustelua, vaiko ihan todellista ihmettelyä pyyntöni älyttömyydestä. Sievästi sanottuna ketuttaa rankasti! Vihaan juuri tätä, kun joutuu hinnoittelemaan itsensä! Ei ollut kaukana että olisin puhelimessa itku kurkussa sanonut että pitäkää hommanne. Ja juuri nyt tuntuu että kun huomenna kuulen vastauksen pyyntöön, niin jos palkkatarjous on reilusti alle sen mitä pyysin, niin ettei palkkaryhmä edes nouse, hylkään koko paikan. Tunnen olevani niin heikoilla tämmöisessä tilanteessa pomoja vastaan että voisin vaikka vajota maan alle.
Jos keskustelisimme pomojen kanssa ihan muista asioista, vaikka siitä miltä tuntuu menettää toinen vanhempi kun on itse vielä nuori lapsi, tai miltä tuntuu lapsesta tuntuu menettää koti, tai kun joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa vanhempana, tai jostain muusta vakavasta aiheesta, niin uskoisin pystyväni vastaamaan kysymyksiin ja haastamaan heidän väitteensä, avaamaan heille uusia näkökulmia aiheeseen tai antamaan neuvoja. Mutta ei, kun puhutaan itsensä hinnoittelusta rakennusalalla, niin olen täysin avuton ja onneton keskustelija.
Kauhulla huomista odotellen... Toivottavasti joku muukin on joskus tuntenut samoin ja selvinnyt tilanteesta mallikkaasti!
Puhelimessa minulle naurettiin. En tiedä oliko se harmitonta ja asiaankuuluvaa tinkimisen pohjustelua, vaiko ihan todellista ihmettelyä pyyntöni älyttömyydestä. Sievästi sanottuna ketuttaa rankasti! Vihaan juuri tätä, kun joutuu hinnoittelemaan itsensä! Ei ollut kaukana että olisin puhelimessa itku kurkussa sanonut että pitäkää hommanne. Ja juuri nyt tuntuu että kun huomenna kuulen vastauksen pyyntöön, niin jos palkkatarjous on reilusti alle sen mitä pyysin, niin ettei palkkaryhmä edes nouse, hylkään koko paikan. Tunnen olevani niin heikoilla tämmöisessä tilanteessa pomoja vastaan että voisin vaikka vajota maan alle.
Jos keskustelisimme pomojen kanssa ihan muista asioista, vaikka siitä miltä tuntuu menettää toinen vanhempi kun on itse vielä nuori lapsi, tai miltä tuntuu lapsesta tuntuu menettää koti, tai kun joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa vanhempana, tai jostain muusta vakavasta aiheesta, niin uskoisin pystyväni vastaamaan kysymyksiin ja haastamaan heidän väitteensä, avaamaan heille uusia näkökulmia aiheeseen tai antamaan neuvoja. Mutta ei, kun puhutaan itsensä hinnoittelusta rakennusalalla, niin olen täysin avuton ja onneton keskustelija.
Kauhulla huomista odotellen... Toivottavasti joku muukin on joskus tuntenut samoin ja selvinnyt tilanteesta mallikkaasti!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.