Jos aika vielä pahenee ja uskovainen haluaa matkustaa ulkomaille työtä tekemään. Voiko hän jättää sairaan ja apua tarvitsevan isänsä sairasvuoteelle ja jättää isänsä toisten huolenpidon alaiseksi, vaikka isä rukoilee että älä jätä minua.? Me emme ole helluntailaisia jotka sanovat että työ on tärkeintä ja muut autavat isääni ja koska hän ei ole uudesti kastettu on tärkeämpi tehdä Jumalan valtakunnan työtä. Meillä on käsky pitää huolta lähimmäisistämme ja kyllä tämä ei uskossa oleva isä on lähimmäinen luterilaiselle uskovaiselle niin pitäisi uudestisyntyneen helluntailaisen ymmärtää että isänsä on lähimmäinen jota ei saa jättää yksin.
Kristityn velvollisuus hädän aikana.
Anonyymi
9<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Helluntailainen ei ole mikään kristitty vaan lahkolainen. Kyllä he jättäisivät vainon aikana uskottomat perheenjäsenet ja itse pötkisivät pakoon rahatukku kainalossa sen kun kintuista pääsisi.
ja sinä olet sitten oikeauskoinen?
ja sinä olet sitten oikeauskoinen?
Kristityn velvollisuuksiin ei kuulu tehdä tänne turhia aloituksia tai sellaisia kommentoda !
Antakaa hyvät ihmiset ihmeessä sairaiden ja vanhusten kuolla ihan rauhassa häiritsemättä heitä. Tiedetään että perseaukiisilla hätä on vainajan rahoista.
Uskovaiset käyttää sanaa perseaukinen, minua eräs elämän ahdistama kutsui persaukiseksi.
Alkoi itkeä että on itse köyhä ja jos katsoo asioita niin ei se kaveri mikään köyhä ole.
Suojatöitä ulkomaille voi jeesuksen vittu kuka ne maksaa.
Riippuu nyt varmaan tilanteesta. Heitteille ei saa ketään jättää, mutta onhan kullakin oikeus omaan, itsenäiseen elämäänsä.
Omaan, esim. sairauteensa vedoten ei toista ihmistä saa sitoa. Me kaikki kuolemme kerran ja kunkin meidän on itse kestettävä oma kuolevaisuutemme, tarraamatta toiseen, joka jonkun kuolemanpeloista johtuen joutuisi jäämään tähän sidotuksi, lohduttamaan aikuista, jolla on ollut pitkä elämä aikaa selvittää omat kuolemanpelkonsa.
Tällainen on itsekyyttä ja tällaisia ihmisiä, takertujia on paljon, kuka mistäkin, omista, ajallaan hoitamattomista asioistaan johtuen alkavat anastaa toisen elämää omaksi hyödykseen, sysäävät itse hoitamattomia ongelmiaan muiden harteille.
Itse oletan kerran kuolevani aivan yksin. Olen tähän varautunut, eikä se pelota. Kuolleelle on aivan sama, löydetäänkö hänet 5 minuuttia, vai 5 kuukautta kuolemansa jälkeen.
Miten joku jaksaa tehdä näitä lapsellisia "mun lafkani on parempi kuin sun lafkasi" -aloituksia edelleen? Kasvaisitte joskus aikuisiksi, vai onko se liikaa vaadittu?