Kristuksen kanssa

"Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat."

Jos minulla on vaikkapa polkupyörä, ja joku varastaa sen, OMISTAAKO tuo varas nyt sitten sen polkupyörän?

Monella kristityllä on täysin vääristynyt käsitys siitä, kuka omistaa ja kenet. Heidän mukaansa Perkele OMISTAA ne ihmiset, jotka eivät vielä usko Kristukseen. Tämä on täysin järjetön ja Raamatun vastainen ajatus. Apt. 10:36 mukaan Jeesus Kristus on KAIKEN Herra. Jumala on hänet Herraksi korottanut, ei kukaan ihminen.

Kukaan ei koskaan sano kenellekään suomalaiselle: "Haluatko ottaa Sauli Niinistön vastaan henkilökohtaisena presidenttinäsi?" Mutta Jeesuksesta Kristuksesta on täysin vaivattomasti tehty tuollainen pöljä karikatyyrihahmo.

Jeesus Kristus on luomakunnan Herra, ja kerran on jokainen ihminen tunnustava tämän tosiasian omaksi autuudekseen.

Mitä Paavali kirjoittaa Jumalan armolahjasta, Jeesuksesta Kristuksesta?

Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä.
Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut.

Missä kohtaa Paavali mainitsee synnintunnon edellytyksenä Jumalan armon saamiselle? Millä tavoin ilmaukset heikko, jumalaton, syntinen ja Jumalan vihollinen ilmaisevat synnintuntoa ja katumusta? Kun ihminen on VIELÄ "HEIKKO, JUMALATON, SYNTINEN JA JUMALAN VIHOLLINEN", onko hän silloin JO "kääntynyt katumuksessa ja synnintunnossa" Jumalan puoleen? Ovatko JUMALATTOMUUS JA JUMALAN VIHOLLISUUS synonyymejä katumiselle ja synnintunnolle? Tarkoittavatko nuo neljä ilmausta suurin piirtein SAMAA?

Sisällissodan aikana Kajaanissa valkoiset olivat teloittamaisillaan kiinni otettujen punaisten joukosta kolme henkilöä. Koska tuomitut olivat perheellisiä miehiä, astui punaisten rivistä esiin kolme poikamiestä, jotka ilmoittivat, että he voivat asettua tuomittujen tilalle, koska nämä olivat perheelisiä miehiä. Valkoisten upseeri suostui ehdotukseen, ja poikamiehet ammuttiin. Kun nyt nämä kolme poikamiestä ammuttiin, kolme perheellistä miestä säästyivät kuolemantuomiolta. Voisi kai sanoa, että tuo poikamieskolmikko kuoli "oikeaan aikaan" noiden kolmen perheellisen edestä.

Paavali kirjoittaa:

Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä.
Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.

Eli: kuoliko Kristus edestämme siinä vaiheessa, kun osasimme oikealla tavalla katua syntisyyttämme ja pahuuttamme ja pyytää Jumalalta syntejämme anteeksi? Vai tulimmeko me "oikeaan aikaan" tapahtuneen kuoleman ansiosta SOVITETUIKSI peräti siinä vaiheessa, kun me EMME olisi voineet vähempää piitata koko Jumalasta ja synti- ja syntisyyskysymyksestä? Mitä kirjoittaa Paavali?

Jos me SILLOIN, kun vielä olimme Jumalan VIHOLLISIA, tulimme SOVITETUIKSI hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta...

Kun kolme poikamiestä kaatui kuolleena maahan, valkoisten upseeri olisi osoittanut joko täydellistä ymmärtämättömyyttä tai patologista sikamaisuutta poikamiehille antamaansa lupausta kohtaan, jos hän olisi mennyt teloituksen jälkeen asettamaan henkensä säästäneille perheellisille miehille VIELÄ LISÄEHTOJA, jotta nämä voisivat säilyttää henkensä.

Jos jopa kammottavan sekasortoisena ja kuohuvana vuonna 1918 valkoisten upseeri kykeni pitämään kolmelle VIHOLLISELLE antamansa lupauksen, kuinka kukaaan kykenee tekemäään Raamatun tulkinnallaan Jumalasta niin irvokkaan mielipuolen sekopään, että hän pitää OMAN POIKANSA KUOLEMAA paljon halvempiarvoisena kuin valkoinen upseeri piti kolmen vihollisensa kuolemaa?

Sanotaanko Raamatussa, että Jeesus TARJOAA maailmalle vapahdusta vai että Hän ON maailman Vapahtaja? Ja sanotaanko Raamatussa, että Jumalan Karitsa TARJOAA ihmisille synnin poistamista vai että Hän OTTI POIS maailman synnin? Ja sanotaanko Raamatussa, että Jumala TARJOAA maailmalle sovitusta Kristuksessa vai että Hän SOVITTI maailman itsensä kanssa Kristuksessa?

Juuri tällaisesta Kirjaimen palvonnasta, jossa ylösnoussut Kristus alistetaan oman (uskonnollisen yhteisön) raamatuntulkinnan alle, Jeesus tuli meidät vapauttamaan. Tämä on yhdenlaista magiikkaa, jossa Jumalan asemaan korotettu Raamattu muodostuu ikään kuin loitsukirjaksi, jota lukemalla ammennetaan omaan elämään "suuntaa ja voimaa". Tismalleen samalla tavalla antaumukselliset muslimit ammentavat voimaa ja suuntaa elämälleen Koraanista, juutalaiset Toorasta ja sen selitysteoksista ja hindut Bhagavad Gitasta.

Erityisen kiero on väite: "Jeesus toteuttaa Herruuttaan juuri sanansa kautta." Pohtikaamme hetki sen sisältöä. Jos ylösnoussut Kristus on todellisuus, silloin Hän ei toteuta Herrauttaan minkään "kautta", vaan Hän on universumin Herra ja sillä siisti. Jeesus Kristus ei ei ole alisteinen jollekin "kanavalle", jonka "kautta" Hänen herrautensa voi ainoastaan "toteutua".
Hakekaamme vertauskuva fyysisestä todellisuudesta. Ottakaamme mikä hyvänsä luotettava luonnontieteellinen tietoteos, alan ammattilaisille tai amatööreille suunnattu, ja pohtikaamme, kuinka tuo teos suhtautuu todellisuuteen, jota se kuvaa - esimerkiksi teos, jossa kerrotaan Suomen metsistä.
Kukaan täysjärkinen ihminen ei väittäisi, että Suomen metsät "toteutuvat" tai "toteuttavat metsyytensä" tuon metsistä kertovan kirjan "kautta". Ja tällaisen mielipuolisuuden Päivi Räsänen nimenomaaan Jeeesuksesta Kristuksesta esittää. Ainoastaan sellainen ihminen, joka EI usko suomalaisten metsien OBJEKTIIVISEEN olemassaoloon, voisi väittää, että Suomen metsät "toteutuvat" tai "toteuttavat metsyytensä" metsistä kertovan kirjan "kautta", koska tuolle ihmiselle nuo metsät ovat olemassa ainoastaan kyseisen kirjan sivuilla ja siten "toteutuvat" tai "toteuttavat metsyytensä" ainoastaan kirjaa luettaessa. Toinen tulkintavaihtoehto on se, että kyseisen metsäkirjan lukija ajattelee metsien toki olevan olemassa mutta että ne toteuttavat metsyyttään maagisesti jotenkin "enemmän" aina silloin, kun joku selailee metsäkirjaa.
On pääteltävä, että Räsänen joko ei usko Kristuksen nousseen ylös tai jos uskoo, ylösnousseen Kristuksen olemassaolo ja herraus on hänen mielestään jollakin kummallisella tavalla suhteellinen tai suhdanteiden alainen todellisuus - siten, että sen "toteutumista" voi edistää Raamattua lukemalla. Mutta tällainen usko on taikauskoa eikä yhtikäs mitään muuta.

Monet ns. kristilliset suuntaukset perustuvat yhteen ja samaan mielettömyyteen - harhakuvitelmaan, että Isä, Poika ja Pyhä Henki OLISIVAT JOTAKIN VAILLA. Ikään kuin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen täydellisen harmonisessa keskinäisessä yhteydessä ja ykseydessä olisi jonkinlainen särö tai puute, jota varten ihminen luotiin ja jota ihmisten nyt sitten tulisi osata kristinuskonharjoittamisellaan ja "teoillaan" jotenkin tilkitä, korjata tai täyttää. Ikään kuin Jumala olisi jonkinlainen jättiläismäinen pikkuvauva, jota ihmisten tulee "hyvillä teoillaan" ja "lainkuuliaisuudellaan" ruokkia, tai identiteettiongelmainen teini, jonka itsetuntoa ihmisten tulee "hengellisyydellään" tukea ja paikata, tai änkyrä vanhapiikaopettaja, jonka hyvästä tuulesta oppilas-uskovat ovat "kuuliaisuudellaan" vastuussa. Kun funtsaa asiaa tästä näkökulmasta ja pohtii SITTEN, millainen ihmisten asenne tai tulkinta "pilkkaa" Jumalaa ja mikä ei, avautuu hieman uudenlaisia näköaloja.

Uskoisitko KENENKÄÄN välttyvän tuholta, jos Raamatussa lukisi:


"Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman tuhoamaan maailman."

"Sillä siksi me vaikeroimme ja masennumme, että olemme menettäneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten tuhoaja, varsinkin niiden, jotka eivät usko."

"Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niin kuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen itseään kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan pelastuu, vaan että kaikki joutuvat kadotukseen."

"Sillä Jumalan pyhyys on ilmestynyt kadotukseksi kaikille ihmisille. Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen vanhurskauden teko koitui kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi, yhden ihmisen lankeemus on koituva kaikille ihmisille kadotukseksi."

"Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan pelastamaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa tuhoutuisi."


Miksiköhän sitten sama logiikka ei toimi OIKEIN päin käännettynä?

Armon halpana pitäminen on esimerkiksi sitä, että kuvittelee tietoista synnintekoa välttämällä pysyttävänsä Jumalan armon kohdallaan.
Jumala antoi rakkaan Poikansa syntyä tähän maailmaan ja kärsiä vastustusta vihollistensa eli oman aikansa uskonnollisten moralistien taholta ja tulla opetuslastensa hylkäämäksi ja kärsiä KOKO MAAILMAN SYNNIN VUOKSI - EROTTELEMATTA "TIETOISIA" JA "VÄHEMMÄN TIETOISIA" ja "TAHALLISIA" ja "TAHATTOMIA" SYNTEJÄ TOISISTAAN.
Armon halpana pitäminen on sitä, että ryhtyy Jumalan tuomariksi ja Jeesuksen uhrin tuomariksi väittämällä, että on olemasssa tietyn tyyppisiä syntejä, joita Jeesuksen uhri ei kata. Eli on muka olemassa syntejä, joita Jumalan Karitsa EI OTTANUT MAAILMASTA POIS, toisin kuin Johannes Kastaja ilmoitti Jeesuksen nähdessään. Voiko olla julkeampaa ja irvokkaampaa käsitystä Jumalan armosta? Voiko olla iljettävämpää tapaa asettua Jeesuksen uhrin yläpuolelle? Arvioida sitä ja todeta se halvaksi - niin halvaksi, että se kykenee sovittamaan ainoastaan tietyn tyyppiset synnit: sellaiset, joita me kadumme, sekä sellaiset, joita emme tee jatkuvasti "tietoisesti". Muita syntejä Jeesuksen uhri ei sitten katakaan.
Jos joskus on maailmanhistoriassa Jeesuksen uhria pidetty halpana niin tänä aikana, jolloin julistetaan tällaista armoa, jonka uskotaan olevan Jumalan silmissä niin halpaa, että se kykenee peittämään ainoastaan "vilpittömästi katuvien" uskovien synnit sekä synnit, joita ei tehdä jatkuvasti "tietoisesti".

Itsensä täydelliseksi julistaminen ja itsensä epätäydelliseksi julistaminen tapahtuvat molemmat ihmisestä itsestä käsin. Ihminen, joka on siis vain ihminen, lausuu molemmat "tuomiot" itsensä yli. Kyse onkin siitä, millä perusteella "tuomio" julistetaan. Epätäydelliseksi julistaminen tapahtuu käsittääkseni aina niin, että ihminen katsoo itseensä, itseään ja elämäänsä, sisäistä ja ulkoista, ja toteaa: "Ei kovin hyvältä näytä", ja lausuu epätäydellisyys-tuomionsa itsensä yli. Mutta tällöin ihminen vertaa itseään johonkin ihanteeseen, joka EI OLE HÄN ITSE. Ihminen on erillinen "minä", ja ihanne, johon hän itseään vertaa, on erillinen Jokin - vaikkapa Mooseksen laki tai Kristuksen esimerkki. Jos "tuomion" on tapahduttava näin - tällaisten ehtojen vallitessa - varmasti kaikki joutuvat antamaan itsestään lausunnon "epätäydellinen".
Mutta Kristuksessa on toisin. Kristuksessa arviota ei suoriteta niin. Kristuksessa ei ole eikä vallitse edellä mainitun kaltaista "erillisyyttä" (siten että Kristus olisi minusta erillinen ja minä Kristuksesta erillinen). Kristuksessa vallitsee YKSEYS. Tästä ja nimenomaan tästä kertovat Viiniköynnös- ja Kristuksen ruumis -vertaukset. Tätä tuntuu ihmisten olevan vaikea käsittää. Viiniköynnöksen oksa ei ole köynnöksestä millään tavoin erillinen eikä ole koskaan ollutkaan; se on yhtä ja samaa orgaanista Ykseyttä, Köynnöstä. Samoin on ruumiinjäsenten kanssa; jos käteni osaisi ajatella ja ajattelisi, ettei se ole osa minua, ei se siltikään olisi minusta erillinen vaan minun käteni - siis MINUA. Samoin on meidän laitamme Kristuksessa; me emme ole Hänestä erillisiä vaan YHTÄ Hänen kanssaan. Ja tässä ykseydessä me olemme tietenkin täydellisiä, koska ei ole olemassa Täydellistä Viiniköynnöstä ilman oksiaan eikä Täydellistä Ihmistä ilman ruumista. TÄMÄ täydellisyys on meidän osamme, ei omasta ansiostamme, vaan Kristuksen ristin ansiosta. Ja TÄMÄ täydellisyys on ja pysyy, koska tämä YKSEYS on ja pysyy. Heti kun me alamme arvioida itseämme jotenkin "erillisinä", me olemme jo leikanneet ajatuksissamme itsemme irti tästä YKSEYDESTÄ, joka on ja pysyy ja joka on totta niin kuin Kristus itse on totta.
Siksi epätäydellisyys-tuomio on omalla laillaan totuus, mutta tuomiona se on vanhentunut; sen ehdot eivät ole enää voimassa, koska syytekirjelmä naulittiin jo ristille ja meidät itsemme erillisinä itseinä lakkautettiin ristillä. Ja kyseinen vanhentunut tuomio perustuu siis siihen harhakuvitelmaan, että me muka olemme edelleen olemuksemme juuria myöten Kristuksesta erillisiä, kun näin ei ole.
Ja koska Jeesuksen Kristuksen veri kiertää kaiken aikaa ruumiissaan, se huuhtelee meitä kaiken aikaa puhdistaen meitä jatkuvasti meidän synneistämme. Joten siksikään meidän ei tarvitse arvioida itseämme vajavaisuuksiemme ja syntiemme perusteella, koska ne häipyvät jatkuvalla syötöllä olemattomiin.

***

Syvälle on juurtunut sellainen virheellinen ajatus, että meidät määritellään ja meitä arvioidaan (ja meidän on sopivaa määritellä ja arvioida itseämme) ajatustemme, ajattelumme, tunteidemme, asenteidemme, laiminlyöntiemme, lankeemustemme ja ties minkä meissä ilmenevän perusteella. Tämä ajatus on Mooseksen lain siamilainen kaksonen, eräänlainen moderni uusitestamentillinen "laki". Tämä on täysin yleisinhimillinen ilmiö. Sanoohan Paavalikin, että "pakanat ovat itse itselleen laki". Mutta koska meidät on kuoletettu pois niin laista, itsestämme kuin itsemme omistamisestakin, emme enää elä me, vaan Kristus meissä. Tällöin on niin, että jo ensimmäinen itsetuomiota hamuava ajatuksen aihiokin on eräänlainen kangastus - kangastus erillisestä (ja samalla vähintäänkin jossakin määrin autonomisesta) itsestä, joka kuvittelee voivansa ryhtyä tuomitsemaan itseään erillisesti ja erillisenä. Ilmaus "itsessämme me olemme vain..." on eräs tämän kangastuksen ilmenemismuoto.

Jeesuksessa Kristuksessa meillä ei ole itseä. Me olemme toki olemassa, koska oksatonta Viiniköynnöstä ei ole olemassa, mutta erillistä itseä meillä ei ole. ("Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa.")
Tästä kai kaikki maailman uskonnot haaveilevat: vapautusta itsestä. Ja juuri tämän vapautuksen Kristus soi meille ristillä ja ylösnousemuksessa - tekemättä hitustakaan väkivaltaa meidän sielullemme tai ruumiillemme. Me olemme täydellisen eheitä itsejä sielullisesti ja ruumiillisesti ja täydellisen itsettömiä hengellisesti. Tätä on evankeliumi.

Facebookissa muuan amerikkalainen kristitty päivitti juuri seuraavan tekstin seinälleen: "Experience > theory". Kyseinen kaveri on sen verran välkky, että ajattelin hänen harjoittavan itseironiaa; hänhän esittää tuossa teoreeman, jossa hän halveksii teoretisointia. Mutta noin kuitenkin moni kristitty ajattelee: "Koska minun KOKEMUKSENI on tällainen kuin se on, se kumoaa kaiken sellaisen 'teoreettisen' olemattomiin, mikä ei ole minun kokemukseni kanssa linjassa." Kuvittelemme, että meillä voi olla jokin absoluuttisen totuudellinen, "paljas", välitön kokemus itsestämme, itseämme koskien. Kuvittelemme kokevamme itsemme jotenkin absoluuttisen läpinäkyvän ja -kuultavan TODESTI. (Etenkin ja AINA silloin, kun on kyse heikkouksistamme, synneistämme ja syntisyydestämme.) Mistäköhän tällainen horjumaton luottamus minä-kokemuksen objektiivisuuteen oikein on tullut? Se kun ei ole todellisuudessa objektiivinen lainkaan vaan subjektiivinen. Joka tapauksessa Jeesuksessa Kristuksessa "teoria" eli Logos tuli lihaksi eli ihmiskunnan historian ainoan totuudellisen ihmisen kokemukseksi, ja tuon ihmisen KOKEMUS oli se, että Hän vei meidät mukananaan ristille, kuoli meidän kuolemamme ja heräsi henkiin meidän uutena elämänämme ja minuutenamme. Tuo on Hänen teeskentelemätön ja aito kokemuksensa. Ja objektiivisen näkökulman tuolle kokemukselle antaa Isä, jonka oikealle puolelle Jeesus täydellisen sovituksen suorittaneena sai luvan istua. Jos Jeesuksen subjektiivinen kokemus oli ja on edelleen se, että hän kuoletti itsessään meidän vanhan ihmisemme "kerta kaikkiaan" ja herätti meidät itsessään henkiin, ja jos hän sai tälle subjektiiviselle kokemukselleen objektiivisen vahvistuksen Isältä, voisimmeko me ihan pikku hetkeksi hellittää siitä sinänsä ihanan katkeransuloisesta subjektiivisesta kokemuksestamme, jonka mukaan me olemme "rikkinäisiä, vajavaisia, syntisiä, heikkoja ja emme-missään-nimessä-kuolleita-itsellemme"? Voisimmeko jopa uskaltaa ajatella, että Jeesuksen subjektiivisen kokemuksen valossa minun subjektiivisen "kokemukseni" saa jäädä omaan arvoonsa? Että jos kerran Jeesus sisällytti ja YHDISTI minut ristillä ITSEENSÄ, silloin Hänen subjektiivinen kokemuksensa ratkaisee kysymyksen minun minästäni ja olemuksestani eikä suinkaaan minun häilyvä subjektiivinen kokemukseni, joka sanoo tiistaina tätä ja torstaina tuota? Voisinko kenties antaa Jeesuksen olla myös minun minä-kokemukseni Herra (koska Hän on sen OBJEKTIIVINEN kokija)?
---
Hetkenä, jolloin uskova näkee itsensä ristillä Jeesukseen peruuttamattomasti yhdistetyksi, lakkautetuksi ja Jeesuksen ylösnousemuksessa henkiin heränneeksi, hän tajuaa, että Jeesus Kristus muodostaa hänen (ydin)minuutensa ja elämänsä. Tuolla samalla hetkellä (tai pienellä viiveellä) hän automaattisesti suo Kristukselle minä-kokemuksensa tulkinnan herrauden, koska se nyt vain seuraa edellä sanotusta loogisella Logos-välttämättömyydellä.
Kristus kun muodostaa meidän minuutemme samalla tavoin kuin vaikkapa Maan vetovoima muodostaa meidän "ponnistusvoimamme". Kristitty, joka mieltää itsensä Kristuksesta erilliseksi, on kuin lentopalloilija, joka sanoo Newtonia ja Einsteinia siteeraavalle fyysikolle: "Älä tule puhumaan minulle tuommoista potaskaa! Kun minä ponnistan verkolla, minä en NÄE enkä KOE mitään noista jonninjoutavista symboleista, joista sinä puhut!" Kristitty, joka kuvittelee itsensä Kristuksesta erilliseksi, pistemäiseksi "minäksi", on ja elää tällaisessa ymmärtämättömyytensä synnyttämässä ja ylläpitämässä solipsismissa. Ja kaiken aikaa hän perustelee näkökantansa KOKEMUKSELLAAN, joka on hänelle se Vihoviimeinen Totuus - paljon, paljon enemmän ja aidompi asia kuin kaiken maailman "höpsöteoriat" jostakin Kristus-ykseydestä - ("sehän on buddhalaisuutta tuo tuommoinen").
Näin kristitty on onnistunut muodostamaan dilemman, jota edes Kaikkivaltias Jumala ei kykene korjaamaan, koska Jumala ei kykene lähtemään mukaan valheeseen.

Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

Monet pilkkovat armon ja totuuden toisistaan erillisiksi tehden samalla Jeesuksesta skitsofreenikon. Armo ja totuus saavat täyttymyksensä ja sisältönsä Yhdessä Persoonassa, Jeesuksessa Kristuksessa. Tällöin on mielipuolista pilkkoa noita kahta toisistaan erilleen - ikään kuin Jeesus olisi yhtäältä armollinen mutta sitten taas toisaalta totuudellinen. Ikään kuin Hänen tulisi hillitä omaa armollisuuttaan omalla totuudellisuudellaan. (Eli Hänen armollisuutensa olisi Hänessä se vähemmän totuudellinen puoli.)
Joh. 1:17 ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että kaikki armottomuus on aina valhetta ja että kaikki armollisuus on aina totta. Armollisuus ei ole koskaan valhetta eikä armottomuus koskaan totta.
Jeesuksessa Kristuksessa ei tullut "totuutta totuuden päälle", vaan armoa armon päälle.