Tunnen henkilökohtaisesti yli 40 ihmistä jotka ovat suorittaneet siviilipalveluksen 15...28 vuotta sitten. Siis vanhimmat ovat yli viidenkymmenen. Heidän lisäkseen olen erilaisissa rekrytointi- ja testaustoimeksiannoissa haastatellut työnhakijoita, joiden joukossa on ollut sivareita. Haluaisin kertoa havainnoistani:
Tämä joukko on hyvin heterogeeninen ja on vaikea löytää yhteisiä ominaisuuksia. Kuitenkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, heillä on kaksi yhteistä ominaisuutta: 1) he pitävät itseään keskitasoa älykkäämpinä, 2) he ovat erittäin katkeroituneita elämänsä varrella kohtaamastaan syrjinnästä. Tyypillinen katkeruuden aihe on että jokin tavallinen keskinkertainen ihminen on saanut jonkin työtehtävän johon hän itse olisi ollut oikea valinta.
Opinnot heiltä ovat sujuneet hyvin ja paperit ovat yleensä mainiot. Mutta vaikeudet ovat alkaneet työelämässä. Aihetta tai ei, realiteetti on että heidän on hyvin vaikea rakentaa niitä ihmissuhteita joita tarvitaan vastuullisten tehtävien hoitamisessa. Heistä on tullut eräänlaisia hantti-ihmisiä. Joukossa on toimittaja joka kirjoittaa satunnaisesti pikkulehtiin uneksien vakituisesta palkasta, on tohtori joka on jatkuvasti määräaikaisella työsopimuksella, on insinööri joka ei ole mukana siinä ydinryhmässä joita jatkokoulutetaan työnantajan ajalla ja rahalla.
Toki poikkeuksiakin on, mutta keskimäärin ottaen nämä vanhat sivarit ovat tyytymättömämpiä elämäänsä.
Toisin sanoen: Sivarit ovat joutuneet vilttiketjuun. Heillä ei ole sellaisia kavereita joilta saisi tukea esim. työnhakutilanteessa.
Tulkinta: Osalle henkilöistä sivari-valinta voi olla johdonmukainen seuraus luonteenpiirteistä, joiden muita ilmentymiä on ystävien vähyys ja besserwisseriys. Mutta osa henkilöistä on varmaankin pelkkää ajattelemattomuuttaan tai ystävien harhaanjohtamana mennyt sivariin.
On erittäin säälittävää jos tällaisen harha-askeeleen vuoksi joutuu 40 vuodeksi vilttiketjuun.
Työelämässä tarvittavia ihmissuhteita rakennetaan yhteisten kokemusten varaan. Eräs hyvä tapa aloittaa tarinointi on armeijajutut. Ryynääminen on yhteinen kokemus ajasta ja paikasta riippumatta.
Tämä joukko on hyvin heterogeeninen ja on vaikea löytää yhteisiä ominaisuuksia. Kuitenkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, heillä on kaksi yhteistä ominaisuutta: 1) he pitävät itseään keskitasoa älykkäämpinä, 2) he ovat erittäin katkeroituneita elämänsä varrella kohtaamastaan syrjinnästä. Tyypillinen katkeruuden aihe on että jokin tavallinen keskinkertainen ihminen on saanut jonkin työtehtävän johon hän itse olisi ollut oikea valinta.
Opinnot heiltä ovat sujuneet hyvin ja paperit ovat yleensä mainiot. Mutta vaikeudet ovat alkaneet työelämässä. Aihetta tai ei, realiteetti on että heidän on hyvin vaikea rakentaa niitä ihmissuhteita joita tarvitaan vastuullisten tehtävien hoitamisessa. Heistä on tullut eräänlaisia hantti-ihmisiä. Joukossa on toimittaja joka kirjoittaa satunnaisesti pikkulehtiin uneksien vakituisesta palkasta, on tohtori joka on jatkuvasti määräaikaisella työsopimuksella, on insinööri joka ei ole mukana siinä ydinryhmässä joita jatkokoulutetaan työnantajan ajalla ja rahalla.
Toki poikkeuksiakin on, mutta keskimäärin ottaen nämä vanhat sivarit ovat tyytymättömämpiä elämäänsä.
Toisin sanoen: Sivarit ovat joutuneet vilttiketjuun. Heillä ei ole sellaisia kavereita joilta saisi tukea esim. työnhakutilanteessa.
Tulkinta: Osalle henkilöistä sivari-valinta voi olla johdonmukainen seuraus luonteenpiirteistä, joiden muita ilmentymiä on ystävien vähyys ja besserwisseriys. Mutta osa henkilöistä on varmaankin pelkkää ajattelemattomuuttaan tai ystävien harhaanjohtamana mennyt sivariin.
On erittäin säälittävää jos tällaisen harha-askeeleen vuoksi joutuu 40 vuodeksi vilttiketjuun.
Työelämässä tarvittavia ihmissuhteita rakennetaan yhteisten kokemusten varaan. Eräs hyvä tapa aloittaa tarinointi on armeijajutut. Ryynääminen on yhteinen kokemus ajasta ja paikasta riippumatta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otantasi on aika suppea kun vuosittain kumminkin n.2800 miestä valitsee siviilipalveluksen, joten joukkoon mahtuu jos jonkinlaista viheltäjää. En ymmärrä kuinka sivarin suorittaminen voisi heikentää työnsaantimahdollisuuksia kun sen mukana saapi vuoden työkokemusta, tosin paikkoja oli 15 vuotta sitten paljon vähemmän. Henkilökohtaisesti jaksan, toistaiseksi ainakin, uskoa ihmisluonteen hyvyyteen ja terveen järjen käyttöön eli nykypäivänä kukaan ei olisi niin typerä että pitäisi ex-sivaria huonompana kuin miestä joka osaa runkata peiton alla muiden huomaamatta.
Tuo ajattelumalli, etten saanut työpaikkaa kun olen sivari, on kovin samanlainen kuin esim. se että hakkaa kännissä vaimonsa ja selittää kuinka selvinpäin on mukava ja rauhallinen, mutta humalassa joku/jokin saa yliotteen ja silloin ryskyy --> siirretään syy johonkin muuhun kuin itseen. Kai sillä saa paremman mielen itselleen, en tiedä. Tehokkaampaa itseanalyysia kehiin niin sillähän se hoituu, vastoinkäymisistä voi/kannattaa ottaa opikseen.
Väite kakkonen jossa sanoit että he pitävät itseään keskitasoa älykkäämpinä, eikö se toteudu tuolla myöhemmällä viestissä jossa kerrot kaikkien opiskelleen ahkerasti ja saaneen hyviä numeroita. Eikö se todista muka mitään älykkyydestä?
Ei sivari ole mikään harha-askel vaan moni joutuu sitä miettimään ihan tosissaan. Helpoin päätös on mennä armeijaan kun kaikki muutkin niin tekevät, eikä sitä tarvitse koskaan perustella kenellekkään. Siviilipalveluksen valitseminen vaatii henkistä kanttia aika paljon, eli puheet lusmuilijoista voi unohtaa.
Ystävien vähyys ja besserwisseys?? Eiköhän nuo ole aikalailla henkilöstä kiinni. Ikävää jos nuo ominaisuudet löytyvät kohdaltasi vain sivareista mutta omakohtaiset kokemukseni kertovat ko. ominaisuuksia löytyvän mistä tahansa yhteiskuntaluokasta, armeijasta sivareihin, miehistä naisiin. Älä yleistä.
Moniko on aloittanut työhaastattelun rupeamalla kertomaan armeijamuistojaan?
Älkää rakkaat kanssaihmiset jaksako aina olla niin mustavalkoisia
Kirjoituksestasi tulee sellainen näkemys, että sivarit ovat oman tiensä kulkijoita. Totta, että suomalaisittain löytyy sivareista paljon mm. taiteilijoita, mikä sinänsä voi alasta riippuen vaatia em. tien. Suurin osa suomalaisista miehistä on keskinkertaisia kulkijoita elämässään. Nuo kulkijat puolestaan ovat verrattavissa sopulilaumaan, joka joukkona ajattelematta sen kummemmin menee vielä tässä yhteiskunnassa armeijaan. Tuon lauman muodostamassa joukossa tyhmyys tiivistyy, minkä ulkopuolella sivareiden tie kulkee. Tästä syystä sivarit ovat keskinkertaisen enemmistön ulkopuolella ja heitä yhdistää siltä osin yhteinen asia, johon sisältyy yksilöllistä ajatusta.
Edellä mainittu sivareista ei ole este työelämään sijoittumisessa. Oman kokemukseni pohjalta olen nähnyt sen pelkästään myötävaikuttaneen työelämässä ja siihen sijoittumisessa.
Kiitos asiallisista vastauksista. Kertomukseni perustui (suppeisiin) havaintoihini ja siinä on aika vähän omaa tulkintaa mukana. Pointti on että kaikista ihmisistä osa on kyynisiä ja katkeria, ja osa tyytyväisiä elämäänsä. Entisissä sivareissa kyynisyyttä näkyy selvästi enemmän.
Jätin avoimeksi tulkinnan onko kyynisyys primääri ominaisuus vai seuraus valinnoista. Olen samaa mieltä että sivarit ovat selvästi keskitasoa älykkäämpiä. Lahjakkuuteen liitty aina riski joutua keskinkertaisuuksien syrjimäksi, riippumatta siitä onko sivari vai ei.
Jälkimmäinen kirjoittaja vastasi puolestani ensimmäisen kysymykseen. Miten muka sivarius heikentää työnsaantimahdollisuuksia ja ei kai kukaan ole niin typerä ...? Vastaus: Suurin osa ihmisistä on tyhmiä ja sivarit pysyttelevät vapaaehtoisesti ulkopuolisina. Valitettavasti huomattavan suuri osa työnantajista ja esimiehistä on tätä "tyhmää" porukkaa.
Sitten haluaisin kertoa muutamia käytännön asioita: Osa sivareista on menestynyt ihan hyvin ja he ovat tyytyväisiä. Tässä ryhmässä on mukana kaksi palvelualan pienyrittäjää, yksi ammattipoliitikko sekä yksi muusikko. Muusikon luokittelisin mielummin palveluyrittäjäksi kuin taiteilijaksi, sillä hän joutuu työssään nöyrtymään ja soittamaan yleisön suosikkeja eikä voi soitella omaa mielimusiikkiaan.
Nuorilla ihmisillä on yleensä naiiveja odotuksia työelämästä. Maailmankuva järkkyy ennemmin tai myöhemmin, tavallisesti n.25 vuotiaana kun maisterin paperit on taskussa, eikä maailma kutsukaan heitä avosylin tekemään koulutustaan vastaavaa työtä. Käsite "oman tien kulkija" -- luokittelen tämän käsitteen ehdottomasti osaksi tätä naiivia maailmankuvaa. Ainoastaan hyvin pienellä osalla väkeä on todellinen mahdollisuus työskennellä riippumatta toisten mielipiteistä. Jossain on aina rajapinta "tyhmien" kanssa: Minimissään, spesiaalialan yrittäjänä tai taitelijana, rajapintoja ovat tuotteen markkinointi ja rahoituksen hakeminen. Kuitenkin äärimmäisen harvoin tuote on niin simppeli että vältytään jatkuvalta kommunikaatiolta. Nykyaikana melko harva voi menestyä tekemällä patalappuja tai kärpäslätkiä. Tämän päivän menestystuotteiden takana on satapäisiä työryhmiä kymmeniltä eri spesiaalialoilta ja kommunikaation täytyy olla saumatonta.
Tunnustan että on tiettyjä ammatteja joissa sivarius ei välttämättä haittaa, kunhan muut ehdot, lahjakkuus ja nöyryys, täyttyvät. Poliitikon työssä sivarius voi olla ansio. Taiteilijan työssä sivarius ei kiinnosta maksajia. Mutta äärimmäisen harvalla on oikeasti mahdollisuus menestyä taiteilijana. Luokittelen taiteilija-haaveet myös osaksi naiivia maailmankuvaa.
Työelämän sosiaalisista suhteista on jauhettu monenlaisia tutkimuksia. Parhaimmista voi löytyä sama sama viisaus joka tunnetaan myös kansanperinteessä: tärkeimmät päätökset tehdään epävirallisissa puitteissa, esimerkiksi saunassa, kalareissulla tai kapakassa. Tällaisissa tilanteisssa on tärkeällä sijalla vapaamuotoinen tarinointi joilla ikään kuin rakennetaan keskusteluyhteys ennen vaikeita asioita. Olen kerran ollut saunaillassa jossa ilmapiiri kehittyi lupaavasti kunnes eräs paukautti että hän on sivari. Ilmapiiri hyytyi. Kukaan näistä tavallisista "typeryksistä" ei oikein tiennyt miten sivarin kanssa pitää jutella.
Lopuksi, kyllä sivareille yleensä aina jokin työpaikka järjestyy. Osa voi olla hyvinkin tyytyväisi työhönsä, sillä vaikka he eivät pääsekään kaikkein vastuullisimmille paikoille, niin ei se vastuu aina niin mukavaa olisikaan. Kysymys olikin oikeastaan siitä miten sivarit kokevat kohtaamansa syrjinnän.
Armeijan kävin juuri siksi, että se oli puoli pakko.
En ole saanut tältä yhteiskunnalta kun velvolli-
suuksia, enkä aio tätä yhteiskuntaa puolustaa.
Tappamista vastaan mulla ei ole mitään. Ongelma
vaan, että viholliseni on tämän maan kansalaisia.
Siviilipalvelus voi olla myös protesti.
Työelämän orjuutettavaksi alistuminenhan osoittaa
juuri sitä, että tarvitsee auktoriteetin, joka oh-
jaa ja kertoo miten pitää toimia, kun oma pää ei
toimi.
On inhottavaa, vastenmileistä ja masentavaa, että
on syntyny tänne vaan toisten leluksi ja hyväksi-
käytettäväksi. Jos myötäilee poliittisen eliitin,
"esimiesten" ja muiden hyväksikäyttäjien tavoit-
teita saa palkinnoksi prenikoita ja juhlavia sano-
ja. Jos vastustaa, saa poliisin kimppuunsa.
On olemassa taloudellista valtaa ja väkivaltaa.
Muut vallan esiintymismuodot on harhaa.
Tärkeimpiä päätöksiä ei myöskään tehdä missään
kokouksissa vaan sen ihmisen päässä, jolla on
rahat tai jonka hallussa on väkivaltakoneisto.
En tiedä kuinka tarkkailija voi puhua naiviudeta
mitään. Jos taas puhutaan osakeyhtiön tms. päätök-
senteosta, niin voihan sitä yrittää sopia kaverien
kesken asioita, mutta siinä äkkiä löytää itsensä
käräjiltä tai ainakin saa potkut. Poliittinen
eliitti on toistaseks saanu sikailla ihan miten
paljon vaan. Ilmeisesti ajat on onneksi kiristy-
mässä.
Sivarius saattaa osoittaa, että kyseessä on henkilö,
joka osaa ajatella omalla päällä ja jota ei voi
ohjailla ja uhkailla kovin helposti, koska nk.
kasvojen menettäminen ei vaikuta. Juuri tuo kasvojen
menettäminen ( joka tunnetaan aasialaisen kulttuurin
ongelmana ) estää ihmisiä toimimasta muulla tavalla
kuin mitä ihmiset olettaa olevan yleisesti hyväk-
syttyä. Jos ihmistä ei voi "kiristää" kasvojen menet-
tämisellä, ollaan monessa työyhteisössäkin ihmeis-
sään.
Tunnen useitakin ihmisiä, jotk avat protestina
suorittaneet armeijan ja samantien palauttaneet
sotilaspassin.
Tunnen myös useita armeijan käyneitä, upseereita
esim. oma isäni, jotka ylistää armeijan erin-
omaisuutta ja toimivuutta ja järkevyyttä. Ilmei-
sesti yrittävät todistella omaa kovuuttaan ja
erinomaisuuttaan, kun muka pitävät siitä että ih-
mistä alistetaan ja nöyryytetään. Kuitenkin nämä
ihmiset eivät sitten siviilipuolella pystykään
muuhun kun olemaan toisten orjia.
Kirjoitin johonkin toiseen vastaukseni hetki
sitten joukkueenjohtajasta (vänrikki ), joka
armeijassa irvaili hiihtotaidoistani ja sivii-
lissä kadulla vastaantullessa alkoi ensimmäiseksi
selittään, että laki suojelee sitä jotenkin erityi-
sesti jos mä hakkaan sen. Onko siis kyseessä roh-
koa ja karski sotilas ? Samanlaisia esimerkkejä
löytyy varmasti vaikka kuinka paljon. On surul-
lista, että niin paljon ihmisiä menee retkuun ja
juoksee yhteiskunnan arvottomien prenikoiden ja
arvonjakeluseremonioiden perässä.
Itselläni oli alokasjoukkueen johtajana kapteeni,
joka kehuo saaneen standardimäärän keskeyttäneitä,
kun yksi mies ampui itsensä ja kaksi jouduttiin
viemään sairaalaan. Myöhemmin vielä yksi ryhmän-
johtaja joutui ladattavaksi. Näin tämä yhteiskunta
yrittää kouluttaa "maanpuolustajia".
Laajensit keskustelun aihepiiriä moneen mielenkiintoiseen suuntaan. En aio kommentoida kaikkia. Olen kuitenkin monessa asiassa samaa mieltä kanssasi.
Kommentit:
Tuskin kukaan lähtee armeijaan siksi että haluaisi, vaan koska on pakko. Se on helpoin valinta. Suomessa armeija on vielä kohtuulisen helppo käydä. *)
Armeijat yleensä ovat organisaatioltaan sellaisia ettei yksilöllä tarvitse olla omaa puolustustahtoa, pelkkä pelko riittää driveriksi -- vihollisen pelko tai oman organisaation pelko. (Kasvojen menettäminen, tai sota-aikana jopa enemmän.)
Protestointi on yleensä kypsyyden ja lahjakkuuden merkki. Kuitenkin tällöin riskeeraa suhteensa omaan organisaatioon. Aiemmin käyty keskustelu oikeastaa koski tätä asiaa: voiko yksilö vähät välittää suhteistaan "organisaatioon". Käpykaartiin mahtuu muutamia ihmisiä, mutta jos käpykaarti kasvaa suureksi, se itsekin alkaa järjestäytyä "organisaatioksi". Katsokaa nyt vaikka etelä-amerikan historiaa. Yhteiskunnan väkivaltarakenteet näkevät tällaisen riskin. **)
Protestoinnilla, toisaalta, voi olla useita strategioita: se voi olla puhdasta anarkismia, tai se voi olla aktiivista vaikutuskanavien hakemista. Tämän päivän vaikutusvaltaiset ihmiset ovat olleen nuorina potentiaalisia anarkisteja, urputtajia, purnaajia, tilaisuuden tullen vaikka valmimiita suoraan toimintaan. Osa heistä on ollut mukana taistolaispuuhastelussa, mutta osa on valinnut sen helpoimman tien -- armeijan. Myöhemmin he ovat sopivasti juonimalla, luovimalla, ja pitämällä suunsa sopivasti kiinni saaneet otteen "organisaatiosta". Nyt, riippuen henkilön luonteesta, he voivat tehdä paljon hyvää tai pahaa.
Työelämässä orjuuttamisesta ja hyväksikäytöstä ei halua keskustella, koska se ei ole mitenkään primääri aihe, vaan lähinnä seuraus ihmisten ominaisuuksista ja toisten ihmisten tavasta kokea asioita. Valitettavasti työelämässä on mukana jopa sellaisia jotka saavat nautintoa toisten kiusaamisesta ***). Myös on ihmisiä jotka kokevat joutuvansa kiusanteon kohteeksi kun heitä neuvotaan tai heidän käsityksiään oikaistaan. Vaikka pää toimisi moitteettomasti, niin kaikkea ei voi itse tietää ja joutuu nöyränä kuuntelemaan ja tottelemaan.
Prenikat ovat käytännössä rahaa.
*)
Suomen armeija on (toistaiseksi) suuntautunut ulkopuolisen uhkan torjumiseen toisin kuin monessa muussa maassa joissa ulkopuolinen uhka on vain virallinen motiivi, ja joukkojen koulutus tähtää maan sisäiseen rauhoittamiseen. (Tietenkin suomessa on ihan oma väkivaltakoneistonsa sisäistä rauhoittamista varten.) Kansallisuusrakenne suomen armeijassa on suhteellisen homogeeninen, eli ainakin enemmistökansallisuuden edustaja ei joudu kokemaan rasistista simputusta. Simputuksen tärkeimmät syyt ovat muualla ***). Näistä syistä suomen armeijaa ei voi pitää kovinkaan pahana paikkana. Toisin sanoen: maailmassa on armeijoita joissa asiat ovat paljon pahemmin. Erään ajattelumallin mukaan on mahdollista että tuollainen "tehokkaampi" armeija voi syrjäyttää meidän pehmo-armeijan, jonka jälkeen siviilipalvelus ei olisi enää realistinen vaihtoehto.
**)
Supo ja kytevä valpo pitävät tilastoja. Kaikki mainstreamistä poikkeava on tarkkailussa -- aiheellisesti, kuten tunnetut terrorikytkökset ja huumekauppiaat -- tai aiheettomasti kuten kettutytöt ja sivarit. Tunnettu uhka on että jos joku taistelukuntoinen ei palvele meidän organisaatiota, hän palvelee jotain muuta organisaatiota.
***)
Valitettava juttu, mutta kokemuksesi eivät ole ainutlaatuisia. Jostain kumman syystä armeijaan on kertynyt huomattava joukko häiriytyneitä kouluttajia. Armeijassa niitä on suhteellisesti ottaen paljon enemmän kuin työelämässä. Erään selitysmallin mukaan tämä on väistämätöntä, mutta itse en usko sitä. Asiaan on yritetty vaikuttaa lainsäädännöllä, mutta työ on kesken. Mielestäni aktiivisten nuorten pitäisi olla mukana tukemassa sellaisia uudistuksia joilla vaikutetaan varusmiespalvelun laatuun. Suurin osa sivareistakin voisi olla tukemassa tätä. Tietenkään kaikki sivarit eivät voi olla mukana, sillä jos he eivät kerta kaikkiaan välitä muista kuin omasta lähipiiristään, niin pysyköön piilossa.
Kiitokset mielenkiintoisesta kirjoituksesta.
Havaintosi ovat samansuuntaisia kuin omanikin. Työelämään sijoittumisesta ym. en tosin ole päässyt vielä tarkkailemaan ystäväpiirini nuorehkon iän (20-25) vuoksi. Jonkinlainen narsismi tuntemiani sivareita usein kieltämättä leimaa. Kenties yhteiskuntamme on toistaiseksi niin armeija-myönteinen, että sivariin menijän on kompensoitava kohtaamansa syrjintä oman egon kasvattamisella. Kovin suurta katkeruutta joukossa ei ainakaan vielä esiinny, vaikka onhan totta, että idealistinen ihminen tuntee helpommin tyytymättömyyttä vallitsevaan todellisuudentilaan, ja tällaisten luonteenpiirteiden yhdistyminen em. narsistisiin ominaisuuksiin voi helposti johtaa katkeraan maailmankuvaan.
Sitten erimielisyyksiin:
Sosiaalisten taitojen puutteeseen en ole kyllä siviilipalvelusmiehissä mitenkään erityisesti törmännyt. Usein tuntemani sivarit ovat mielellään paljon esillä ja äänessä ainakin omassa kaveriporukassaan. Luulisi jopa, että epäsosiaalisen ihmisen on armeijassa helpompi upota harmaaseen massaan kuin yksilökeskeisessä siviilipalveluksessa. Toisaalta itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi jo ennen kutsuntoja tunteva nuori tulee helposti valinneeksi sivarin.
Mitä havaintojesi tulkintaan tulee, minun on vaikea uskoa, että tuntemiesi sivareiden sosiaalinen taidottomuus johtuu siitä, ettei heillä ole armeijajuttuja kerrottavanaan. Minun korviani alkaa punoittamaan, jos aikuinen mies kertoo loppusodassa tapahtuneesta kömmähdyksestä kymmeniä vuosia myöhemmin kuin elämänsä hulvattomimmasta kohokohdasta. Veikkankin sivariuden olevan useimmissa tapauksissa pikemminkin seurausta epäsosiaalisuudesta kuin syy siihen. En myöskään näin ollen usko, että ne, joille sivari kenties on ollut väärä valinta, (Millä tavalla tämä muuten ilmee? Vaikea uskoa, että jollekulle heräisi vanhemmalla iällä militantti patrioottinen vakaumus.) joutuisivat kärsimään valinnastaan kovin raskaita seurauksia. Valtaosalle tuntemistani ihmisistä - olivat he sitten sivareita tai varusmiehiä, asepalveluksen suorittaminen on kuitenkin aika pieni osa elämää.