Varhain aamulla 29.3 näin erikoisen unisarjan, josta voi päätellä kuolemanpelon olevan vielä
melko pinnassa.
Lähdin, kuten korvessa asuneen on joskus tapana, metsään tarpeilleni.
Etsin sopivaa kivikkoa, etten näin pilaisi luonnonelävän mahdollista ruokamätästä.
Sivusilmällä näin noin 10 m päässä Sananjalkojen heiluvan.
Pieni elävä n.50cm korkuinen poika katseli yllättyneenä minua.
Kun näki, ettei kannattanut enää paeta, jähmettyi hetkeksi paikalleen.
Vaikka pelkäsin. että täällä korvessa keskellä ei mitään voi elää ihmisolento, terveeltä
vaikuttava vintiö, menin lähemmäksi.
Pojan takana muutaman metrin päässä seisoi pystykorvanoloinen, hiukan harmaaturkkinen
koira.
Se paljasti kulmahampaansa ja murisi uhkaavasti.
Heräsin painajaishuutooni, jonka täytyi
kuulua läpi talon.
Unen aihe taustaa.
Uni oli napannut pojan muutamaa päivää aikaisemmin näkemästäni englantilaissarjasta,
jossa kuvattiin Charlesin ja monen vaikean lapsen kasvatusvaikeuksista.
Koira oli samoin pihallamme juoksentelevan irtolaisen näköinen.
Sotaneuroosia muistuttava rintamapainajaissarja katkesi ehkä runsaat kymmenen vuotta sitten.
Jouduin aina venäläisen partion piirittämäksi ja
teloittamaksi.
Lopulta "venäläiset" eivät enää uhanneet vaan tarjosivat mahorkkaansa ja teetään.
Kun talvisota alkoi, olin alle 2v, mutta jostain syystä sotavuosina sain vaikean
pelkoneuroosin.
Tämä johtui vakavasta häiriintyneisyydestäni.
Mässäilin 7v verisissä fantasioissani, joissa
halkaisin kirveellä luokkatovereideni päitä.
Minkäänlaista asiantuntijan apua köyhissä oloissa kasvavalle kakaralle ei ollut.
Sisarussarjan keskimmäisenä kasvaminen oli kai se lieventävä tekijä, jonka ansiosta olen
voinut pysytellä laitoksien ulko puolella - rimaa hipoen.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei. Luitko jo tuon aiemman viestini?
Minun mielestani kuolemaa ei kannata pelata, koska siina ei ole mitaan pelattavaa...minun mielestani palaamme siina vaiheessa sinne, missa olimme ennen syntymaamme.
Se on RAKKAUDEN tila...siella ei ole pelkoa eika ahdistusta eika fyysisia kipuja.:)
Siella myos voimme tunnistaa ne sielut, joiden kanssa olemme "samalla aaltopituudella"...kuten rakkaat, aikaisemmin kuolleet ystavamme ja sukulaisemme...
Sen verran viela, etta ala tunne syyllisyytta negatiivisista tunteistasi, vaikka ne vaikuttaisivatkin aika "agressiivisilta"...
Ne ovat ihan ymmarrettavia, ottaen huomioon, etta olet joutunut kokemaan sotavuodet...
Joskus on ihan "oikein", etta vihaa...se pitaa vain pystya tyostamaan pois itsestaan.