onko altruismia?

asia astetta pidemmälle vietynä. esitetään hypoteesi, että edessämme seisoo perheenisä tai -äiti, joka on ateisti. hänellä ei ole toiveita siis taivaspaikasta. hänen lapsensa joutuu vedenvaraan. mitä isä tai äiti tekee? hän hyppää veteen ja riippuen siitä, miten kylmää vesi on, millainen pohja vedessä jne. jne. voi olla epävarmaa, että tuleeko heistä kumpikaan vedestä elävänä. oletetaan, että lapsi tulee vedestä elävänä, isä tai äiti ei. onko tämä käytös altruistista. uskoisin, että yhtäältä on ja, mitään palkkiota isä tai äiti ei ainakaan tästä toiminnasta saa. mutta on selvää, että isä tai äiti elää sen hetken tunteella, ei järjellä. tunteella, sydämestä tehdyt valinnat ja sydämestä annettu apu on sellaista, jolle ei välttämättä ihminen odota vastinetta. se apu, minkä ihminen voi toisella antaa voi olla pientä, mutta ratkaisevaa. aina ei ole mahdollisuus seurata, miten ihminen jatkossa toimii, joten siitä ei voi olla mitenkään varma elääkö toinen enää. siten minkäänlaista palkkiota tai hyvän olon tunnetta edes siitä tule. itse olen auttanut ihmisiä ja voinut pikemmin pahoin sen avun jälkeen kuin hyvin. jos joku toista egon pönkittämiseksi auttaa, niin silloin puhutaan jonkinlaisesta muusta käytöksestä kuin altruistisesta.

sanoisin siis, että altruismia on olemassa. se vain riippuu aika paljon tilanteesta, eri tekijöistä, siitä kuinka paljon ihminen elää tunteella ja millä tavalla ihminen voi toisen puolesta 'uhrautua' tai, miten voi auttaa. jokaiselle ihmiselle 'ilo' ei merkitse niin paljoa kuin toisille. joukossamme saattaa olla paljon esim. alkoholistiperheiden lapsia, jotka auttavat, koska ovat auttaneet 3-vuotiaasta. heille ei ole olemassa välttämättä muuta tapaa. se, mikä tekee asiasta heidän kohdallaan vaikeamman on se, että he tarvitsevat itse apua myös ja läheisriippuvainen ripustautuu toisiin ihmisiin, jolloin itseasiassa se avuntarve kiertää. sanoisin, että itse kuulun niihin, jotka eivät etsi joka hetki iloa. riittää, että olen iloinen ja onnellinen itsessäni. riittää, että saan päivän 'viihdepaketin' vaikka elokuvasta tai parin tunnin internetissä kökkimisestä. tekeekö se minusta häiriintyneen, hoidontarpeessa olevan, neuroottisen ja itseäni vihaavan ihmisen? uskoakseni ei. ja kyllä, olen itse alkoholistiperheen lapsi.

ja totta, että rakkaudessa on iloa, mutta millainen rakkaus? missä määrin sitä rakkautta on oltava? kenelle siinä rakkaudessa uhrautuu? kuinka neuroottista se rakkaus on? mihin ihminen rakastaessaan peilaa? mistä toivoo olevansa osallisena rakkaudessa? ... rakkaus on iloinen asia vain niille, jotka eivät kyseenalaista missään vaiheessa ja siksi elävät täysin 100% tunteesta. lähinnä sellaisia ihmisiä taitavat olla pahasti vammaiset... tai ihmiset, joilla ei ole koulutusta, huolta yhteiskunnan mukana pysymisestä.

Tommi kirjoitti:

asia astetta pidemmälle vietynä. esitetään hypoteesi, että edessämme seisoo perheenisä tai -äiti, joka on ateisti. hänellä ei ole toiveita siis taivaspaikasta. hänen lapsensa joutuu vedenvaraan. mitä isä tai äiti tekee? hän hyppää veteen ja riippuen siitä, miten kylmää vesi on, millainen pohja vedessä jne. jne. voi olla epävarmaa, että tuleeko heistä kumpikaan vedestä elävänä. oletetaan, että lapsi tulee vedestä elävänä, isä tai äiti ei. onko tämä käytös altruistista. uskoisin, että yhtäältä on ja, mitään palkkiota isä tai äiti ei ainakaan tästä toiminnasta saa. mutta on selvää, että isä tai äiti elää sen hetken tunteella, ei järjellä. tunteella, sydämestä tehdyt valinnat ja sydämestä annettu apu on sellaista, jolle ei välttämättä ihminen odota vastinetta. se apu, minkä ihminen voi toisella antaa voi olla pientä, mutta ratkaisevaa. aina ei ole mahdollisuus seurata, miten ihminen jatkossa toimii, joten siitä ei voi olla mitenkään varma elääkö toinen enää. siten minkäänlaista palkkiota tai hyvän olon tunnetta edes siitä tule. itse olen auttanut ihmisiä ja voinut pikemmin pahoin sen avun jälkeen kuin hyvin. jos joku toista egon pönkittämiseksi auttaa, niin silloin puhutaan jonkinlaisesta muusta käytöksestä kuin altruistisesta.

sanoisin siis, että altruismia on olemassa. se vain riippuu aika paljon tilanteesta, eri tekijöistä, siitä kuinka paljon ihminen elää tunteella ja millä tavalla ihminen voi toisen puolesta 'uhrautua' tai, miten voi auttaa. jokaiselle ihmiselle 'ilo' ei merkitse niin paljoa kuin toisille. joukossamme saattaa olla paljon esim. alkoholistiperheiden lapsia, jotka auttavat, koska ovat auttaneet 3-vuotiaasta. heille ei ole olemassa välttämättä muuta tapaa. se, mikä tekee asiasta heidän kohdallaan vaikeamman on se, että he tarvitsevat itse apua myös ja läheisriippuvainen ripustautuu toisiin ihmisiin, jolloin itseasiassa se avuntarve kiertää. sanoisin, että itse kuulun niihin, jotka eivät etsi joka hetki iloa. riittää, että olen iloinen ja onnellinen itsessäni. riittää, että saan päivän 'viihdepaketin' vaikka elokuvasta tai parin tunnin internetissä kökkimisestä. tekeekö se minusta häiriintyneen, hoidontarpeessa olevan, neuroottisen ja itseäni vihaavan ihmisen? uskoakseni ei. ja kyllä, olen itse alkoholistiperheen lapsi.

ja totta, että rakkaudessa on iloa, mutta millainen rakkaus? missä määrin sitä rakkautta on oltava? kenelle siinä rakkaudessa uhrautuu? kuinka neuroottista se rakkaus on? mihin ihminen rakastaessaan peilaa? mistä toivoo olevansa osallisena rakkaudessa? ... rakkaus on iloinen asia vain niille, jotka eivät kyseenalaista missään vaiheessa ja siksi elävät täysin 100% tunteesta. lähinnä sellaisia ihmisiä taitavat olla pahasti vammaiset... tai ihmiset, joilla ei ole koulutusta, huolta yhteiskunnan mukana pysymisestä.

Erittäin kiinnostavia näkökohtia.

On ihan totta, että lastaan veden varasta pelastava vahempi ei ajattele edes senkaltaista palkkiota kuin mielihyvää. Hän ei ehdi ajatella sellaista vaan toimii vaistonvaraisesti. Toisaalta sitä voi verrata siihen että lintuemo houkuttelee ketun pois poikasten luota teeskentelemällä haavoittunutta - ja ehkä tulee itse syödyksi. Toisaalta sitä ei voi verrata siihen, koska lintuemo toimii TÄYSIN vaistonvaraisesti, sillä ei ole vaihtoehtoa. Ihmisisä tai -äiti sen sijaan valitsee, meneekö veteen vai ei. Joku isä tai äiti saattaa jättää menemättäkin ja valitsee sen vaihtoehdon että jää kirkumaan rannalle ja huutamaan apua. Kukapa voisi etukäteen tietää miten menettelisi ennen kuin on joutunut selliaseen tilanteeseen. Tietysti itse mielelläni toivoisin olevani sellainen äiti joka menee sinne veteen, mutta en voi vannoa että varmasti tekisin niin. Se kuitenkin on varmaa, että jos jäisin rannalle huutamaan, halveksisin itseäni lopun ikääni.

Outi kirjoitti:

Erittäin kiinnostavia näkökohtia.

On ihan totta, että lastaan veden varasta pelastava vahempi ei ajattele edes senkaltaista palkkiota kuin mielihyvää. Hän ei ehdi ajatella sellaista vaan toimii vaistonvaraisesti. Toisaalta sitä voi verrata siihen että lintuemo houkuttelee ketun pois poikasten luota teeskentelemällä haavoittunutta - ja ehkä tulee itse syödyksi. Toisaalta sitä ei voi verrata siihen, koska lintuemo toimii TÄYSIN vaistonvaraisesti, sillä ei ole vaihtoehtoa. Ihmisisä tai -äiti sen sijaan valitsee, meneekö veteen vai ei. Joku isä tai äiti saattaa jättää menemättäkin ja valitsee sen vaihtoehdon että jää kirkumaan rannalle ja huutamaan apua. Kukapa voisi etukäteen tietää miten menettelisi ennen kuin on joutunut selliaseen tilanteeseen. Tietysti itse mielelläni toivoisin olevani sellainen äiti joka menee sinne veteen, mutta en voi vannoa että varmasti tekisin niin. Se kuitenkin on varmaa, että jos jäisin rannalle huutamaan, halveksisin itseäni lopun ikääni.

kuten sanoin, altruismi vaatii toimintaa tunteiden varassa eli ehkä sitä voisi pitää ihmisten kohdalla sitä vaistojen varassa tapahtuvaa. ihmiset tietysti kasvavat eri tavalla ja siksi reagoivat myös tunteilla eri tavoin tilanteissa. itse en tiedä kumpaan kastiin kuuluisin, vaikka aikalailla tunteilla elän. esimerkki oli kuitenkin kärjistetystä päästä ja sen tarkoitus oli vain antaa viite siihen, mitä altruismi on ja olisiko mahdollista, että maailmassa olisi altruistisia ihmisiä.