tuhat on liian vähän

se aina.
Ei kosketa, ei kiinosta ketään.Oma lauma turvassa on helppoa kääntää selkä ja sulkea silmät.

En kiukustu, vaikka käteni puristuvat nyrkkiin.
En kiroa, vaikka sanat karkaavat huuliltani.
En itke, vaikka kyyneleet etsivät uomia kasvoiltani.
En kadu, että toivon kaikkea tasapuolisesti kaikille.

Lähetän pienen ajatuksen tuulen mukaan, tiedän pienen käden jossain ojentuvan, surullisiin silmiin nousee hetkeksi rauha.Kuiskaan hiljaa..välitän..ja sydämien sykkeessä kohisee elämän virta.

jos jokin katastrofi tapahtuu ja mukana on pohjoismaalaisia niin kaikki tuntuu paljon läheisemmältä, ja jos ovat vielä suomalaisia niin silloin tuntee olevansa kuin sukua näiden uhrien kanssa?
Kuitenkin kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä- ovat he sitten mistä maailmankolkasta tahansa.
Miksi emme osaa surra niitä jotka menehtyivät esimerkiksi pari päivää sitten tapahtuneessa maanjäristyksessä?
Jos joukossa olisi ollut suomalaisia olisi tilanne aivan toinen.
Se on vähän kuin että "pois näkyvistä-pois sydämestä"
Jopas minä nyt syvällisiä ajttelen- taidan lähteä tässä viemään matot pihalle ja petivaatteet tuulettumaan - saan rakkaan poikani ja miniäni tänään (miniä on yhtä rakas) viikonlopuksi vierailulle. Sen kunniaksi täytyy siivota, vaikka paheisiini kuuluukin se "hengen velttous", jonka jokin ihme testi näytti.
En kuitenkaan pysty olemaan pois koko päivää linjoilta - olen näet nykyään nettiriippuvainen!!!!!