On pakko.
Lapseni. Sinä, jonka hampaiden puhkeamista ja koliikkivaivoja valvoin yökaudet.
Näen maailmasi, ystäväsi ja heidän tapansa elää. Näen selkeästi sinun ja heidän asenteensa maailmaan ja elämään.
Minulta loppuivat sanat. Hetkeksi ajatuksetkin.
Oikeasti. Nukunko vai elänkö, onko tämä oikeasti totta vai painajaista.
- äiskä täällä taas hei
Lapseni. Sinä, jonka hampaiden puhkeamista ja koliikkivaivoja valvoin yökaudet.
Näen maailmasi, ystäväsi ja heidän tapansa elää. Näen selkeästi sinun ja heidän asenteensa maailmaan ja elämään.
Minulta loppuivat sanat. Hetkeksi ajatuksetkin.
Oikeasti. Nukunko vai elänkö, onko tämä oikeasti totta vai painajaista.
- äiskä täällä taas hei
Vastaukset 36
Vanhimmat
Valitettavan usein käy niin että toisen elämäntavoille ei oikein saa tehtyä mitään.
Liiallinen ymmärtäminen ei ole hyvästä, koska jokainen päivä on liian kauan. Liian tiukka kontrolli voi karkottaa kokonaan pois ulottuvilta.
Ihminen ei voi ikinä tässä ajassa ymmärtää liikaa, tietää kyllä voi liikaa.
Lisäksi, jos ihminen on jo aikuinen ei häntä saa edes yrittää kontrolloida. Ihmisen kontrollointi on perkeleestä.
Jeesus on Vapahtaja, joka rikkoo lukot, solmut, siteet eli perkeleen kontrollin. Niin, jopa uskovainen ihminen astuessaan harhaan ja uskoessaan valheen, voi sortua kontrolloimaan toisia ihmisiä.
Ne muutamat harvat ystävät, joille olen kertonut tilanteesta, ovat alkaneet karttelemaan minua. Kuin olisin joku spitaalinen tai koronapositiivinen.
En ole, olen huumeita käyttävän aikuisen lapsen äiti.
Hyvin surullinen sellainen
-äiskä täällä taas hei
Eilinen on mennyttä, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra!
Tällaisia asioita on toisten vaikea ymmärtää, joten ihan kaikille niistä ei uskalla puhua.
Jotkut ovat päätyneet huonoon seuraan ja kokeilusta seurasi riippuvuus. Näillä on olemassa toivoa, kunhan saavat vieroituksen ja pääsevät eroon ainetta tarjoavista.
Toiset taas ovat sitä huonoa seuraa, aineita toisille välittäviä, jotka voivat olla tyytyväisiä elämäntavassaan, vaikka läheisten tai ulkopuolisten silmissä he kaipaisivat vain pelastajaa.
Minulla on (tai käytännössä oli) lähipiirissä henkilö joka on tyytyväinen elämäntapaansa, ja ystäväpiiriinsä. Tämä siitä huolimatta että hänen lapsensa huostaanotettiin, ja hänen puolisonsa kuoli 40-50 vuoden ikäisenä. Käyttäjä halusi sen elämäntavan mitä hän elää, vaikka sitä on vaikea uskoa. Hän on oma itsensä, eikä ole pyytänyt apua, tai ilmoittanut haluavansa muutosta.
"Tällaisia asioita on toisten vaikea ymmärtää, joten ihan kaikille niistä ei uskalla puhua."
Kaikille ei ole pakko kertoa.
Kavereita on maailma pullolla vaan oikeita ystäviä, joille puhua luottamuksella on harvassa.
Terveydenhuolto on ottanut itselleen terapian/psykiatrian muodossa luottamuksellisen ystävän viran. Se ei ole hyvä asia.
Ystävät tosiaankin erottuvat joukosta ja kaverit jäävät. Olen käynyt läheisten tukiryhmässäkin kerran, mutta ahdistuin siellä entistä enemmän. Siellä oli juttua tyyliin "eihän tuo vielä mitään, jatkossa varmasti käy tällä tavalla, on vaan ajan kysymys..." Ja eteeni maalattiin kaikki mahdolliset kauhukuvat sormien katkomisista lähtien
Ahdistuin niin, etten pystynyt viikkoon nukkumaan. En ikinä enää mene huumeidenkäyttäjien läheisten ryhmätapaamiseen, apua siitä ei ole.
ap, äiskä
Joskus oikeasti toivon, että voisin elää normaalia elämää. Tunnen ihan järjetöntä kateutta, kun luen ystävieni facebook-päivityksiä, kuinka he ovat ylpeitä lapsiensa valmistumisesta ammattiin, työpaikoista, lapsenlapsista. Lapsenlapsien ensimmäisistä askelista, äitienpäivälahjaksi saaduista piirustuksista mummolle.
Minä en saa mitään noista.
Elämäni on ahdistusta, huolta, unettomia öitä, pelkoa.
Mitä pahaa olen tehnyt, että sain tällaisen elämän, kertokaa???
-äiskä täällä taas hei
Olen tilannut Päivän sanat meiliin. Vaikka en kuulu kirkkoon. Tänään tuli tämmöinen. Ehkä pitäisi
Päivän Sana 26. heinäkuuta 2020
Heitä työsi Herran haltuun, niin sinun hankkeesi menestyvät.
Sananl. 16:3
-äiskä täällä taas hei
”Lähetin lapseni matkaan
kuin laivan merelle.
Ompelin purjeet, ja neuvoin
parhaan taitoni mukaan,
mutta tuulille en voinut mitään.”
Voimia kovasti. Sinä et voi olla enempää tai vähempää kuin lapsesi tukena. Hän on nyt kyydissä, jossa itse ei ohjata alusta. Valitettavasti.. Mutta aina on toivoa: 16-vuotiaana aloitin kovat huumeet, kävin kovan koulun ja nyt päälle 30 vee, on työ ja perhe ja talot ja kaikkea muuta tylsää, mitä normaaliin elämään kuuluu. Aina on toivoa, niin pitkään kuin henki pihisee.
Minua ahdistaa niin katsoa vierestä, kun toinen tuhlaa elämänsä. En ehkä kestä tätä enää kauan.
Olen oikeasti harkinnut itsemurhaa. Ainoa lapseni, minulle kaikkein rakkain ihminen maailmassa. Ei hän enää välitä minusta, millään mitä teen, tunnen tai sanon ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Olen niin lähellä luovuttamista, etten ole ikinä ollut. Onneksi kiireinen työ pitää pään jotenkuten kasassa.
-äiskä täällä taas hei
Samaan maailmaan minutkin juuri vedetty. Matto vedettiin jalkojen alta. En tiedä miten jaksan. Lapseni lipuu pois en kohta tunne häntä
Minäkin tein äitinä parhaani. En tiedä miten olen voinut näin pahasti epäonnistua että nuoreni valitsi tämän tien. Olen tehnyt kaikkeni ollakseni hyvä äiti mutta ei riittänyt. Lomatkin ohi ja töihin pitäisi jaksaa vaikka kauhea taakka on rinnuksilla. Huoli jäytää sisintä ja tuntuu ettei millään ole enää väliä.
Minulla on ensijärkytyksestä jo 6 vuotta. Tieto tuli niin yllättäen, en olisi voinut kuvitellakaan mitään vastaavaa enkä osannut aavistaa.
Sen jälkeen on siirtynyt kovempiin aineisiin. Ja tehnyt järjettömiä pikavippejä. Menettänyt työpaikkoja, sekoillut ihmissuhteissaan. Olen niin väsynyt huolehtimaan ja murehtimaan.
Yritän pienestä palkastani auttaa taloudellisesti, ettei koti menisi ja saisi ruokaakin lapsi.
En osaa olla auttamatta. Toivon, että asiat jossain vaiheessa kääntyisivät parempaan suuntaan. Ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtuu
ap.
Sama täällä. Olen miettinyt, oliko alun perin kyseessä kapina kodin konservatiivisyyttä ja tylsyyttä vastaan. Elämä sellaista perustavallista. Ehkä liiankin kontrolloitu lapsuus. Tavallinen keskiluokkainen keskituloinen koti, me vanhemmat ihan perustavallisia. Ei ääriajattelua, ei mitään erityisen kummallista tai normaalista poikkeavaa, alkoholinkäyttö normaalia. Huumeiden vaaroista olen muistanut varoittaa jo ihan alakouluiästä alkaen, niitä kun koulumaailmassa liikkui jo siinä vaiheessa.
En ole koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota narkkareihin enkä tiennyt tai tuntenut ainuttakaan huumeidenkäyttäjää. Lapseni oli ensimmäinen, jonka tajusin käyttävän huumeita.
Olen nyt kuusi vuotta miettinyt, missä kasvatukseni meni pieleen ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Tilanteen koko ajan pahentuessa alkaa lapsen aivojen tuhoontumisen lisäksi omakin pääni hajota ja tosiaankin itsetuhoiset ajatukset hiipivät mieleeni, ihan väistämättä. Synkkämielisyyteen minulla ei sinänsä ole taipumuksia.
Mitä tein väärin ja miksi juuri minun lapseni?
-äiskä tässä taas hei
Et ole yksin ajatustesi kanssa. Samaa kamppailua käyn ja tunnen syyllisyyttä. Joskus tuntuu että kuolema voisi vain helpottaa tätä tuskaa. Minun pitäisi jaksaa tehdä vielä töitä ja hymyillä siellä kuin kaikki olisi hyvin, vaikka sydän huutaa tuskaa.
Voimia sinulle lähetän sinulle voimahalauksen, et ole yksin.
Kiitos. Tiedän, että meitä on monta. Jokainen yksinään mietimme, mitä tein väärin. Tunnemme epäonnistumisen tuskaa.
Me elämme vielä. Ehkä lapsemmekin lopulta tajuavat elämän merkityksen.
Ei tästä voi selvitä, jollei usko parempaan ja toivo muutosta
ap
Laitoin linkin tähän viestiketjuun lapselleni meilinä.
Todennäköisesti hän ei edes avaa linkkiä. Tai jos avaa , ei välitä.
Huumeet ovat ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat. Äidistä ei niin väliä, vaikkei häntä enää olisikaan
- äiskä täällä taas hei ja terveiset jälkikasvulle
Ei ne tajua eikä välitä. Huumeet ovat kaikkein tärkeimmät.
Jos äitiä ei enää olisi, huomaisivat asian 15 vuoden kuluttua jos silloinkaan.
Huumeiden tullessa kuvioon ei äitiä ja järkevää ajattelua ole enää olemassakaan
ap äiskä täällä taas hei
Syyllisyys on pahinta. Että teki kaiken väärin. Epäonnistui äitinä.
Lopputulos tässä, Totaalinen epäonnistuminen
Tänäänkin mietin, mitä olisi oma elämäni ilman murheita sinusta.
Jos voisin sen kaiken rahan, mitä käytän auttamiseesi , käyttää oikeisiin asioihin.
Ostaa sinulle uudet verhot kotiin tai huonekaluja. Auttaa uuden hienon tietokoneen tai polkupyörän ostossa, tukea opiskelussa, heittää muutaman satasen lahjaksi, että voisit käydä jossain kesälomareissulla. Tiedätkö, sellaisia ihan normaaleja asioita, joita muut äidit tekevät.
Eivät maksa pikavippejä tai erääntyneitä laskuja.
Kyllähän minä nytkin autan, mutta on niin paha mieli kaikesta.
Kaikkein eniten maailmassa toivon, että raitistuisit. Enemmän kuin mitään muuta
kyllä se tunne voi tulla mutta aika tyhjä olisin ollut jos ei olis ollut lapsia, perhettä...isoja ja pieniä huolia ja ennenkaikkea elämää....ja ei ole puuttunut tunnetta ja se on rakkaus.
Rakkaus lapseen on se kantava voima, joka vie läpi vaikeuksien. Pohjaton äidinrakkaus, se ei lopu ikinä. Kauhuskenaarioissa näen oman vanhuuteni ja väkivallan pelon. Että oma lapseni olisi niin pahasti huumekoukussa, että kohtelisi minua kaltoin. Veisi rahani ja olisi väkivaltainen.
Tiedättekö, ne kaikki unettomien öiden painajaiset, kun pimeässä yksin valvoessaan ajattelee, että se kaikki pahin sattuu juuri meille.
Vielä en luovuta. Myönnän, että lähellä on ollut
-äiskä täällä taas hei
Ei näitä äitien kommentteja kukaan lue. Kyselevät vaan toisiltaan ohjeita, miten parhaiten saisi päänsä sekaisin
- äiskä täällä taas hei
*kyynisen pessimistisenä*
Ai niin, nostan tätä ketjua.
Sata vuotta tai tarvittaeessa lisää.
Kohti ääretöntä ja sen yli.
Meillä EI luovuteta. Ei ikinä.
- äiskä täällä taas hei
Pääset pois sieltä, jotka haluat. Voit valita loppuelämäsi
Minun lapseni on minun lapseni, vaikka on aikuinen. Äidinrakkaus on ikuista.
Minä en pääse mihinkään. Ymmärrät asian siinä vaiheessa, kun itselläsi on lapsia.
Sanotaan, että mitään ei voida. Mutta ei kysytä, miksi ei voida? Ja pitäisikö jotakin voida? Ja tehdäänkö johtopäätelmille mitään?
Kukaan ei tee millekään mitään. Kaikki mitä teet, on kiinni omasta päätöksestäsi. Sinun pääsi sisään ei kukaan muu pääse. Apua ei voi antaa, ellei sitä halua vastaanottaa.
Jotenkin sitä vaan toivoo, että lopulta järjen ääni voittaisi. Saisit normaalin elämän ja minäkin sen ansaitsemani turvallisen, normaalin vanhuuden.
Toivon myös, ettei säännöllinen huumeidenkäyttö tuhoaisi liikaa aivosolujasi ja vielä tässäkin vaiheessa, monen käyttövuoden jälkeen pystyisit omin avuin ja omalla tahdonvoimallasi tekemään itsenäisen, lopullisen päätöksen raittiista elämästä.
- äiskä ap
Ei tässä näin pitänyt käydä. Ajattelin, että kun kasvat aikuiseksi, voin onnellisena seurata opiskelujasi, elämääsi. Itsenäistymistäsi. Perheen perustamista. Kutoa lapsenlapsille sukkia ja ostaa legopaketteja jouluksi.
Seurata sivusta ja tukea hieman tarvittaessa.
Haaveenani oli joskus onnellinen ja rauhallinen vanhuus
äiskä täällä taas kirjoittelee
Nostetaanpa tätä taas
Tuki on tärkeää, mutta jos tilanne on todella huono niin rahaa ei kannata antaa, kuin joskus harvoin. Sitten kun/jos tilanne alkaa olla parempi niin enemmän kannattaa tukea.
Ei ketään halua koukussa ja jos ihmettelee että miksi sitten käyttää, niin kuvittele että jos sinulle tulee karkki tai muu himo, niin kuinka vaikeaa se on olla ostamatta sitä herkkua. Se on vaikeaa. Makeaa tai muuta haluaa vaikka tietää ettei se tee hyvää
kyllä se kuule sillein on että omasta halusta se ensimmäinen suuskaisu siitä aineesta sinne nenään otetaan ei kukaan pakota kärsiköönsä omissa turkissaan ja katsokoon peiliin ne jotka sanoo että pakotettiin ...
Omantunnon ääni painaa lähetä-nappia ja nostaa tämä viestin taas päälimmäiseksi.
Äitienpäivä lähestyy, lapset. Muistakaa äitiä.
Nostetaanpa tätä taas.