Katsotko, että omaat nimen omaan Luterilaisen identiteetin ja maailmankuvan, vai kuulutko Luterilaiseen kirkkoon kenties vain tavan vuoksi ja se on kirkko siinä missä muutkin?
Jos katsot, että juuri Luterilaisuus on osa omaa identiteettiäsi, niin mikä siinä on sinulle kaikkein merkityksellisintä ja miten se vaikuttaa elämänkatsomukseesi ja siihen miten elät? Vai katsotko, että olisit juurikin se sama ihminen myös ilman uskontoa ja tekisit juurikin niitä asioita, mitä muutenkin teet?
Jos katsot, että juuri Luterilaisuus on osa omaa identiteettiäsi, niin mikä siinä on sinulle kaikkein merkityksellisintä ja miten se vaikuttaa elämänkatsomukseesi ja siihen miten elät? Vai katsotko, että olisit juurikin se sama ihminen myös ilman uskontoa ja tekisit juurikin niitä asioita, mitä muutenkin teet?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Luterilaiset ovat luterilaisia sen vuoksi että Kustaa Vaasa oli ahne paskiainen, joka tahtoi päästä käsiksi kirkon omaisuuteen. Aluksi sitä että hän maksoi velat sodista Saksan Hansakauppiaille. Ja sen jälkeen siksi että oli kiva olla varakas kunkku.
Hän määräsi että kaikki kirkon ylimääräinen omaisuus tuli luovuttaa valtiolle. Esim kirkon peltikatot käskettiin kääriä pois koska katolle riitti päre. Metalli tarvittiin ijan muihin tarpeisiin. Kuten nyt vaikka niistä valettiin tykinkuulia.
https://www.youtube.com/watch?v=FEvYdDrkScM&t=677s
Kustaa Vaasa on Ruotsin Kansakunnan Viisas Isä. Hänen ansiostaan kirjoitamme suomen kieltä.
Uskomme mukaisesti maallinen Ruhtinas määrää, että Avioliitto toimitetaan niin tai näin, Luterilainen Kirkko elää sen tahdon mukaisesti.
Suurin osa Suomalaisista on saamattomia ja siksi kuuluvat kirkkoon.
Heillä ei ole omia mielipiteitä vaan aina äänestävät demareita muiden mukana.
Suomalaiset ovat piilottelevia metsäkansan edustajia ja nyt korona aikana siitä on etua.
En suoraan sanottuna ole kiinnostunut siitä, mitä muut ateistit ajattelevat Luterilaisuudesta. Varmastikaan kukaan ei koe luterilaisuuden merkitystä itselleen tärkeäksi Kustaa Vaasan takia.
Lopettakaamme lapsellinen räksytys ja antakaamme luterilaisille puheenvuoro siitä, miten tärkeäksi he itselleen uskontonsa kokevat. Yritän aidosti ymmärtää, miten ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Tiedän toki useita luterilaisia, mutta monet heistä ovat sitä vain tavan vuoksi.
Valhe paljastuu, joten et saa vastausta.
Kelpaako entinen luterilainen?
Olin luterilainen pietisti alle parikymppisestä nelikymppiseksi. Vielä uskossa ollessani olin nimen omaan luterilainen. Uskonoppiini olivat vaikuttaneet jossain määrin kaikkien herätysliikkeiden "suurimmat" oppi-isät Lestadiuksesta ja Hedbergistä Urho Muromaan ja Paavo Ruotsalaiseen. Lutteria itseään luin melko paljon. Sidottu ratkaisuvalta tuli luetuksi ja pieni kirjanen "Pöytäpuheita" useita kertoja. Näin luterilaisen kirkon herätysliikkeineen edustavan lähinnä puhdasta uskonkäsitystä. Toki näin liberaaliteologian harhaan menneenä ja joidenkin piirien ylilyönnit samalla tavoin, mutta toiseen suuntaan harhaisina.
Jossain vaiheessa jouduin älylliseen ristiriitaan uskoni suhteen lähinnä joidenkin fundamentalististen oppien takia, joita pietistisessä luterilaisuudessakin on. Se pakotti minut tarkastelemaan koko uskoani. Pitkään ajattelin, että jos pystyn lausumaan luterilaisen uskontunnustuksen siihen vakaasti uskoen, se riittäisi. Mutta sitten kun en enää uskonut, erosin kirkosta, enkä ole enää uskonnon kanssa missään tekemisissä.
Kielsit ateisteja kirjoittamasta, mutta vaikka ateisti nyt olenkin, pitkähkö aika aktiivisena luterilaisena on vielä muistissa.
Sana on tietenkin vapaa. Mieluummin kuuntelen ihmisten omia näkemyksiä itsestään kuin sitä missä muut (tässä ateistit) kertovat omia selityksiä toisten käsityksistä.
Eipä taida kukaan luterilainen uskaltautua kertomaan omista ajatuksistaan. Kenties siinä ei ole mitään kerrottavaa. Uskonto ei ole kai useimmille luterilaisille merkityksellistä tavallisessa arjessa. Olen ollut huomaavinaan, että hartaimmat uskovaiset (muutamia äänekkäitä saarnaajia lukuunottamatta) usein pohtivat näkemyksiään vain uskonnollisissa piireissä, missä he ovat ympäröityinä samaa-ajattelevien kanssa.
Ap. kertoisitko oman kantasi luterilaisuuteen.
Ap??? Oliko kysymys minulle?
Minä synnyin luterilaisuuden keskelle. Omat vanhempani, hoitopaikat, päiväkodit ja koulut käyttivät minua kirkossa kerran tai pari vuodessa ja lisäksi tulivat kaikki rituaalit kuten ristiäiset, häät ja hautajaiset seremonioineen.
Minulle luterilaisuuden seremoniat olivat ihmisiä yhdistävä tapa, joka toi elämään tietynlaista rakennetta. En kuitenkaan kokenut, että olisin koskaan kokenut luterilaisuudessa mitään syvempää. Kirkon seremonia tuntui pikemminkin itseään toistavalta, missä samat värssyt lueteltiin ilman, että niiden sisältöä mietittiin. Papin puhe oli ainut puhutteleva asia, muttei senkään taso useinkaan ollut kovin korkeatasoista. Parhaimmillaan käsiteltiin jotain ajankohtaista huolta kuten vaikkapa yksinäisyyttä.
Minulle tärkeintä oli sukulaisten tapaaminen ja se, että elämän iloihin, suruihin ja muille oli olemassa selvä muodollinen ohjelma, jonka kirkko tarjosi palveluna jäsenilleen. Jumala oli minulle aina tuntemattomalta tuntuva asia, vaikka oli kausi jolloin harrastin iltarukouksia pyhäkoulunvetäjien kehoituksesta. Useimmat uskoivat, että jokin sellainen mystinen Korkeampi voima on, mutta käytännössä kukaan ei tuntunut uskovan kirkon opetukseen pappia, pyhäkoulun vetäjiä, muutamaa eläkeläistä ja muutamia uskonnon omaksi identiteetikseen ottaman nuoren lisäksi. Suurimmalle osalle luterilaisuus tuntui olevan sellaista peruskauraa, mikä ei ollut omalle elämälle merkityksellistä. Niin sanotuissa herätysliikkeissä tuntuu olevan enemmän ihmisiä, jotka kokevat uskonnon tärkeäksi. Luterilaisuus ei taida oikein puhutella ihmisiä....
Katson, että kirkolle on ollut haitaksi se, että koulut pitävät sitä osana vuosittaista rutiinia, jolloin kirkkoon viedään porukka, josta tuskin puolet edes uskoo kirkon opetuksiin ja useimmille kyse on vain teatterista. Minäkin mumisin mukana uskontunnustukset ties vaikka kuinka monta kertaa, vaikka koin koko homman vain runonlausuntana. Jossain vaiheessa teini-ikää lopetin sen ja olin vain hiljaa arvokkaasti muita kunnioittaen. Parikymppisenä totesin, että parempi olla rehellinen itselle ja erosin kirkosta, vaikka äitini kovasti kannusti pysymään kirkossa ihan vaan tavan vuoksi.
Minulla on vain kristityn identiteetti. Olen käynyt useissa eri kirkkokunnissa mielenkiinnosta ja joskus myös käytännön syistä. Maailmalla asuessa tuli käytyä usein englanninkielisissä kansainvälisissä seurakunnissa, jotka ovat kirkko- tai tunnustuskuntiin sitoutumattomia. En ole koskaan edes ajatellut kirkko- tai seurakuntaa identiteettikysymyksenä.
Elän vielä melko luterilaisen kristillisesti, tosin en enää kijaimellisesti usko aivan kaikkeen mitä Raamattu sanoo (kymmeneen käskyyn tietenkin uskon) enkä tunnista itseäni täysin kristityksi. Uskon yhä Jumalaan tai jumalan kaltaiseen henkeen mutta minua kiinnostaa myös ns. pakanuus. Olen uskontojen ja tieteen väliltä elon totuutta etsivä deisti.
En ole eronnut kirkosta sen vuoksi että se oli tärkeä kasvatusalusta ja tukipilari lapsuudessani. Sen vuoksi jäsenyyden pois heittäminen ei ole tuntunut täysin oikealta.
Hmm. kysymykseksi oli jotenkin johdatteleva.
Juu, kasvoin kodissa, jossa uskonto ei ollut isossa roolissa, mutta yksi mummoni oli uskova. Hänen uskonsa oli ahdasmielistä luterilaisuutta, jota aloin kyseenalaistaa todella rankasti 12 v eteenpäin. Hänen oppinsa oli oikeastaan syy, miksi hylkäsin niin kirkon kuin Jumalan.
Sitten oli pitkä tie, jossa kuitenkin uskonto eri muodoissaan oli jatkuvasti jollain tapaa läsnä. Eli paljon opin vuosikymmenien aikana.
Kun sitten sain uskon, oli jo rohkeutta katsella aivan uusin silmin tätä kokonaisuutta. Askel askeleelta näkemys varmistui. Sitten aloin etsiä sitä hengellistä kotia, missä voisin käydä jne. Se ei ollut kovin helppoa.
Kun liityin ev. lut. kirkkoon, siihen oli oikeastaan kaksi syytä. Kirkko oli muuttunut paljon parempaan päin, avoimemmaksi ja enemmän siihen suuntaan, miten käsitin mm. Jeesuksen opit. Toinen syy oli, ettei minulta vaadittu mitään erityisiä tekoja.
Kiitos avoimista vastauksista. Äänestin ylös kaikkia yllä olevia!
Jokaisella ihmisellä on oma polkunsa ja on mielenkiintoista lukea ihmisten tarinoita.
Olen kuullut, että aika monella lapsuuden uskomus jää jotenkin nukkumaan, josta se sitten vanhempana pullahtaa uudelleen esiin syvemmässä muodossa.
Niin, en tiedä onko se lapsuuden uskomus, vai mikä, mutta näin olen havainnut monella muullakin tapahtuneen.
Olen kasvanut seurakunnassa, jota ei sellaisena ja sennimisenä enää ole. Siellä opetettiin luterilaisuutta suurin piirtein niin, että jos tulee konflikti järjen (tieteen) ja uskon välillä, järki (tiede) voittaa. Usko kattaa niitä asioita, mihin järki ei ota kantaa. Ja annettiin ymmärtää, että uskon sanoma on myönteinen, ja se tukee ja kannattelee pientä ihmistä.
Tällainen luterilaisuus tuntuu jo kadonneen. Seurakuntaelämän tilalla on kalsea byrokratia hallintorakennuksissa. Ainoa sieltä kuuluva viesti on, että rahaa on liian vähän. Jäljellä on voimistuva järjen ja uskon välinen kina, missä vain pyhien kirjoitusten innokaskaan lukeminen ei tietenkään tuo mitään järkevää lopputulosta, ja se entinen, positiivinen kristillinen pienen ihmisen tuki loistaa poissaolollaan.
En ole eronnut kirkosta vieläkään, koska se kuitenkin osaa järjestää ihan kohtuuhyvät hautajaiset.
”Ja annettiin ymmärtää, että uskon sanoma on myönteinen, ja se tukee ja kannattelee pientä ihmistä.”
”…se entinen, positiivinen kristillinen pienen ihmisen tuki loistaa poissaolollaan.”
Mielenkiintoista sillä oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Nuorena kuuli juuri sitä nuivaa luterilaisuutta, missä melkein kaikki ilo oli syntiä. Erityisesti ylpeyden synti oli se, jota piti varoa. Ei siis saanut olla koskaan ylpeä mistään tekemästään.
Kun sitten tutustui noin 10 vuotta sitten seurakuntaan ja pappeihin jne. olin myönteisesti yllättänyt. Juuri tuo myönteisyys sekä pienen ihmisen tuki oli jo aivan toista.
Nuoruuteni luterilaisessa seurakunnassa ei muistaakseni ollut mitään syntilistoja. Olisi pidetty lähinnä koomisena, jos joku pappi olisi alkanut selostaa, että tanssiminen, pukeutuminen tai muu vastaava on "syntiä". 1970-luku oli aika edistyksellistä aikaa siellä, kuten muutenkin yhteiskunnassa. Naispappeutta pidettiin aivan selvänä asiana.
Luterilaisuudesta etsittiin positiivisia asioita. Yhteisöllisyyttä, jakamista, rakkautta, toivoa, anteeksiantoa. Tieteen ja kehityksen torjuminen ei varmasti ollut kristillistä toimintaa. Jeesusta pidettiin aikansa radikaalina, eikä todellakaan minään machohahmona vaan rakkauden edistäjänä.
Siihen aikaan homous oli ehkä juuri lakannut olemasta laitonta, mutta ainakin kehotuskielto oli voimassa. Varsinaisesti seksuaalisista suuntauksista ei siis oikein voinut puhua, eikä todellista tietoa homoudesta tai kansainvälisiä esikuvia edes ollut olemassa samalla tavalla kuin tänään. Nykymaailman näkökulmasta olisi ollut täysin selvä, että avioliittolakia sovelletaan myös luterilaisessa kirkossa, kuten laki on kirjoitettu ja säädetty.
No, täytyy sanoa, että ei ole tainnut ehkä olla aivan tavallinen aikansa luterilainen seurakunta.
”1970-luku oli aika edistyksellistä aikaa siellä, kuten muutenkin yhteiskunnassa. Naispappeutta pidettiin aivan selvänä asiana.”
Silloisella paikkakunnalla seurakunnat puolestaan elivät vielä vahvasti menneessä. Itse erosin 70 luvun lopulla kirkosta juuri näiden asioiden vuoksi, toki eniten vaikutta se, etten ollut enää teisti.
Kokemukseni tästä 1970-luvun seurakunnasta rajoittui toki lähinnä siihen yhteen rippileiriin. Opettajat olivat nuoria ja innokkaita.
Muistanhan minä, kuinka jotkut uskonnon edustajat puhuivat naisista ja kuinka he puolustivat homokieltolakia. Muistan, miten puhuttiin päivähoidosta, au-äideistä ja au-lapsista. Me rippileiriläiset oletimme, että maailma vielä muuttuisi järkevämmäksi, ja niinhän se on muuttunutkin. Oletimme myös, että luterilaisuudelle olisi paikka siinä paremmassakin maailmassa.
1970-luku oli radikaalia aikaa. Oli kouludemokratia, joka jo on unohdettu. Oli naisten vapautuminen ja vapaat ehkäisyvälineet. Oli jopa unisex-muoti, joka sekin on unohdettu. Tanskassa tehtiin sukupuolenkorjausleikkauksia. Poliitikot puhuivat sosialismista ilmeisen tosissaan. Oli tajuttu, että globaali ekokatastrofi on mahdollinen. Maailmassa oli laajoja myrkkyskandaaleja. Oli tajuttu, että teollinen maailma ei voi perustua pelkän fossiilisen öljyn varaan. Ydinsodan uhka oli todellinen.
Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin luterilaisuus on menettänyt asemiaan. Seurakuntia on lopetettu. Joissakin vielä jäljellä olevissa rakennuksissa tehdään kalliita remontteja homevaurioiden takia. Lapset menevät sekulaareihin harrastuksiin. Aikuiset käyvät ehkä joulukirkossa ja hautajaisissa.
On jotenkin surullista, jos vanha visio luterilaisuudesta järjen kanssa yhteensopivana uskontona himmenee.