Vapusten keräys

Sodan syyt
Ensimmäiseen maailmansotaan oli monia syitä. Niitä olivat sotateknologian kehitys, kilpailu siirtomaista, taloudellinen kilpailu ja valtioiden yhteensovittamattomat intressit. Luultavasti tärkein käänne kohti sotaa oli vuosien 1870–1871 Ranskan–Preussin sota, jonka yhteydessä Saksa yhdistyi ja jossa syntyi sovittelematon ristiriita Saksan ja nöyryyttävän tappion kärsineen Ranskan välille. Vuosina 1870–1890 Euroopan voimatasapaino säilyi, kun Saksan keisarikunnan kansleri Otto von Bismarck onnistui diplomatiallaan pitämään Ranskan eristettynä.[3]

Pian Bismarckin eron jälkeen vuonna 1890 alkoi tapahtumasarja, jossa varovasti rakennettu tasapaino Euroopan mantereella järkkyi. Bismarckin erottua keisari Vilhelm II johti Saksan ulkopolitiikan aggressiivisempaan suuntaan. Saksan ja Venäjän keisarikunnan suhteiden viilentyminen ja Venäjän ja Ranskan lähentyminen ajoi Saksan hakemaan läheisempää suhdetta Itävalta-Unkariin. Bismarckilaisen diplomatian kulmakivi, Ranskan eristäminen, murtui 1892 Ranskan solmiessa Venäjän kanssa sotilasliiton, jonka mukaan ne auttaisivat toisiaan Saksan hyökätessä. Itävalta-Unkarin imperiumi oli hajaantumassa Kaakkois-Euroopan kansojen nationalististen pyrkimysten edessä. Räjähdysherkkä tilanne Balkanilla kehittyi vaarallisempaan suuntaan Turkin vaikutuksen hiipuessa, Venäjän kiinnostuttua alueesta ja julistautuessa eteläslaavien suojelijaksi, sekä Serbian ja Itävallan suhteiden tulehtuessa.[3]

Ison-Britannian ja Saksan suhteet olivat aluksi varsin hyvät – ei vähiten siksi, että Britannian kuningatar Viktorian vanhin tytär oli nainut Saksan kruununprinssi Fredrikin, joka nousi keisariksi 1888. Fredrik kuoli syöpään hallittuaan vain kolme kuukautta. Hänen impulsiivinen poikansa Vilhelm II pyrki tekemään Saksasta maailmanvallan, mikä johti kilpailuun Britannian kanssa siirtomaista ja merentakaisista markkinoista. Merkittävin tekijä Saksan ja Britannian suhteiden heikkenemisessä oli kuitenkin Saksan suunnitelma haastaa brittien laivastoylivoima. Suunnitelman hahmotteli amiraali Alfred von Tirpitz 1900-luvun vaihteessa. Saksalaiset myös tukivat Britanniaa vastaan taistelleita Etelä-Afrikan buureja buurisodassa 1899–1902.[3]

Britannia päätti lopettaa kilpailemisen Yhdysvaltain kasvavaa laivastovoimaa vastaan, koska Yhdysvaltain laivasto ei ollut sen suora uhkaaja, ja solmi sopimuksen Japanin kanssa, mikä mahdollisti sotalaivojen siirtämisen kaukoidästä Eurooppaan. Vähän myöhemmin Britannia lähestyi vanhaa vihollistaan Ranskaa. Vuonna 1907 Britannia lähestyi myös Venäjää, kun Venäjän uhka Intiaa kohtaan oli kadonnut hävittyyn Venäjän–Japanin sotaan. Vaikka Venäjän ja Ranskan kanssa ei solmittu sitovaa puolustussopimusta, näytti hyvin mahdolliselta, että Britannia liittyisi mantereella käytyyn sotaan, sillä sen intresseissä ei ollut antaa Saksan miehittää Englannin kanaalin satamia.[3]

Suurvaltadiplomatia, laivastokilpailu ja vastakkaiset liittoumat eivät olleet ainoita asioita, jotka tekivät Euroopan ilmapiiristä räjähdysherkän. Kansan parantunut koulutustaso ja lukutaidon yleistyminen oli mahdollistaneet vaikutusvaltaisen sanomalehdistön, joka käsitteli ulkopolitiikkaa häpeämättömän puolueellisesti. Kansalliskiihkoa ja aggressiivista imperialismia ruokkivat myös muodikkaat ajatukset ”kansallisesta tehokkuudesta” ja sosiaalidarwinismista. Ne korostivat vahvimpien selviämistä ja uskomusta, että sota oli välttämättömyys, jotta kansakunta ei rappeutuisi. Useimmat poliitikot ja sotilaat uskoivat lisäksi virheellisesti, että sodasta tulisi lyhyt. Valtiomiehet olivat yleisesti halukkaita ratkaisemaan kansainväliset kiistat mieluummin sodalla kuin diplomatialla.[3]

Useiden kansakuntien motiivit hakea konflikteja ja yhteinen epäonnistuminen suursodan estämisessä eivät kuitenkaan sinänsä poista Saksan merkittävää vastuuta sodasta. Vaikka tähän päivään asti on kiistelty, missä määrin Saksa tietoisesti suunnitteli sodan etukäteen, harva kiistää sitä, että Saksa oli sodan alullepanija. Preussilaiselle aristokratialle, upseeriluokalle ja teollisuudelle sota oli keino rajoittaa sosiaalidemokraattisen puolueen kasvavaa vaikutusvaltaa. Suurvaltapoliittisesti sota oli Saksalle keino ennaltaehkäistä Venäjän armeijan nykyaikaistaminen, jonka oli tarkoitus valmistua 1916/17, sekä saada Saksan kansainvälinen vaikutusvalta vastaamaan sen nopeaa taloudellista kehitystä.[3] Toisaalta uudemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota myös siihen, että yleisessä tietoisuudessa sitkeästi nykyaikaan saakka säilynyt tapa pitää Saksaa yksiselitteisesti syypäänä sotaan ei saa vahvistusta historiallisista lähteistä. Saksaa yksin syyllisenä pitävän katsomustavan nähdään saaneen alkunsa paitsi