ITSEMURHAA HAUTOVAT,ETTEKÖ TAJUA

jatkoa.KYLLÄ SE KUOLEMA SITTEN TULEE.

Mies matkusti meksikoon päättämään päivänsä, vietti viikon huorien ja kokaiinin merkeissä, päätti jatkaa elämistä.

Minun tytär yritti vuosia sitten itsemurhaa. Sairaalassa onneksi tuli järkiinsä. Hän oli koulukiusattu yms. Nykyään hän on ammattiin opiskellut,töissä oleva kaunis ihminen! Hän pääsi masennuksesta. Olen kiitollinen,että hän elää!!

No jos haluaa tehdä itsemurhan koronahysteriasta eroon päästäkseen se pitää tehdä nyt eikä viidestoista päivä.

Ihmettelen aina samaa ruikutusta netissä. Uskon että oikeasti tyypit, jotka haluavat oman käden päästä poistua elävien kirjoista, t e k e v ä t oman ratkaisunsa, eivät kerjä itsesääliä netissä.

Minä olen se yksittäis tapaus tulevissa tilastoissa jotka on tehnyt itsemurhan alle 30v ikäisenä. En valita tai hae huomiota.
Olin nuorena aika positiivinen vaikka ongelmia oli silloin kotona, riitelyy, juomista riitelyy,(lapsuudesta asti) sellaista tyypillistä menoa mitä vähän kouluttautuneet, kunnan luukussa asuvat vanhemmat nyt ovat.
17 ikäsenä iski kamala masennus se kaikki kurjuus ja kokemus mitä on saannut kokea kun sen yks päivä tajuaa mistä sekopäisestä joukossa sitä on elännyt niin kun sen vasta kunnolla hahmotin niin masennuin aivan täysin siitä lähtien lähti liikkeelle että haluan todella kuolla. En ole tähän asti varsinaisesti mitään ilon päivää nähnnyt. Jokainen solu minussa huutaa vain kuolemaa, vaikka päällepäin se ei näy. Itsemurha proserssi voi kestää vuosia ennen varsinaista tekoa kuten omassa tapauksessani, tulen sen tekemään en nyt en viikon päästä tai puolenvuoden päästä mutta lähi tulevaisuudessa sen kummiskin teen.

Tajutaan kyllä. Mutta kipu voi olla niin sietämätöntä, ettei enää tunne jaksavansa. Ammottava tyhjyys sisällä.

Teen koko aika. Juon, kusen asioita entisestään, sairastelen, olen taakkana, varmaan kohta paskon housuunikin, heristän jokaiselle nyrkkiä naama norsunvitulla, jne.

Tuosta alotukseta huokuu se ymmärtämättömyys yksittäisen ihmisen tuskaa kohtaan. Eikä sitä ymmärrystä olekkaan jos ei toisen saappaissa ole elänyt. Tällaiset aloitukset on melko säälittäviä vaikka niissä ikäänkuin hyvä tarkoitus oiskin.

Lopetan elämäni joskus sitten kun mun pinna palaa lopullisesti mikä liittyy mun vammaani. Vammani takia, mä en koskaan voi olla normaali muiden joukossa. Kukaan ei selvästi välitä minusta aidosti, ihmisten mulkoilu käy hermoilleni joten mulkoilen takaisin ja syrjiminen ottaa päähän.