Rakastin ennen kevättä. Nyt puristaa ja ahdistaa taas. Menetin äitini 2 vuotta sitten, keväällä.
Surutyöni jäi kaiken jalkoihin: isän asioiden järjestämisen, vanhempieni kodin purkamisen jalkoihin. Siihen kevääseen ja kesään kasautui paljon, liian paljon. En tuntenut saavani tukea vaan oli yllättävää että jouduin olemaan se joka tuki äidin ystäviä: kuuntelin heidän surujaan, heidän vuosikymmenten takaisia surujaan. Ymmärsin olla vihainen noista asioista vasta myöhemmin ja ymmärsin ottaa opikseni.
En tulevaisuudessa vähättele kenenkään surua, en tuo omia menetyksiäni esille, jokaisen suru on surevalle se suurin-sillä hetkellä.
Jouduin työntämään oman tuskani taka-alalle kuunnellessani muiden sairauskertomuksia, korvasärkyjä, toisten vanhempien sairauksia.
Miksi ei osata olla vain hiljaa ja sanoa ne tärkeimmät sanat:otan osaa.
Miksi muut kuvittelevat että heidän surunsa on kauheampaa kestettävää kuin minun suruni.
Ja kuten "sukulaispappikin" sanoi: "kuule kyllä muillakin tässä on vaikeaa, et sinä ole ainut jolla on ollut vaikeaa"-----sellaistako tuen antamista pappiskoulutuksessa annetaan.
Sukulaisten ensimmäinen huoli oli se, että ei kai vaan entistä kotitaloa myydä, ei kai uunia pureta (äidin veli esitti näitä kommenttejaan). Puutarhan kuntoa tultiin tarkistamaan, pesemättömät ikkunat saivat huomiota osakseen.
Kaikki jotka tietävät kuolemaa seuraavan paperisodan ja kun isäni ei pystynyt auttamaan asiassa, niin...liika on liikaa. Ehkä teen sen surutyön nyt pois, tänä keväänä. Tuntuu vaan että niskoillani on nyt liian paljon, enkä jaksa puolustautua.
Surutyöni jäi kaiken jalkoihin: isän asioiden järjestämisen, vanhempieni kodin purkamisen jalkoihin. Siihen kevääseen ja kesään kasautui paljon, liian paljon. En tuntenut saavani tukea vaan oli yllättävää että jouduin olemaan se joka tuki äidin ystäviä: kuuntelin heidän surujaan, heidän vuosikymmenten takaisia surujaan. Ymmärsin olla vihainen noista asioista vasta myöhemmin ja ymmärsin ottaa opikseni.
En tulevaisuudessa vähättele kenenkään surua, en tuo omia menetyksiäni esille, jokaisen suru on surevalle se suurin-sillä hetkellä.
Jouduin työntämään oman tuskani taka-alalle kuunnellessani muiden sairauskertomuksia, korvasärkyjä, toisten vanhempien sairauksia.
Miksi ei osata olla vain hiljaa ja sanoa ne tärkeimmät sanat:otan osaa.
Miksi muut kuvittelevat että heidän surunsa on kauheampaa kestettävää kuin minun suruni.
Ja kuten "sukulaispappikin" sanoi: "kuule kyllä muillakin tässä on vaikeaa, et sinä ole ainut jolla on ollut vaikeaa"-----sellaistako tuen antamista pappiskoulutuksessa annetaan.
Sukulaisten ensimmäinen huoli oli se, että ei kai vaan entistä kotitaloa myydä, ei kai uunia pureta (äidin veli esitti näitä kommenttejaan). Puutarhan kuntoa tultiin tarkistamaan, pesemättömät ikkunat saivat huomiota osakseen.
Kaikki jotka tietävät kuolemaa seuraavan paperisodan ja kun isäni ei pystynyt auttamaan asiassa, niin...liika on liikaa. Ehkä teen sen surutyön nyt pois, tänä keväänä. Tuntuu vaan että niskoillani on nyt liian paljon, enkä jaksa puolustautua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tiedän miltä sinusta tuntuu.itselläni melkein samanlainen tarina.äidin kuolemasta vähän yli vuosi,ja toivon että pääsen vihdoin myös käsittelemään sitä....voimia sinulle.
Samanlaisia ajatuksia ja tuntoja läpikäyn oman äitini kuoleman johdosta. Kuten äitini sanoi kyseinen tilanne karsii jyvät akanoista ja yllätyksiä tulee.
Näin on käynnytkin; huomaan taas kerran kanssasisarien/-veljien moukkamaisuuden ja toisaaltaan ne "jyvät", joista ei olisi kuuna päivänä uskonut hyväsydämmisyyttä ja myötäelämisen kykyä.
Mone yksinäiset iäkkäät tutut, joille viestin vein jäi huoli heidän pärjäämisestään ja monesti pitää soitella perään tarkistaakseen, että ovat vielä elävien kirjoissa.
Lämpöisiä halauksia
Osuit naulan kantaan sanoissasi, kuten nämä muutkin kaksi viestiä. Näin se on monen kohdalla, että myös ystävyyssuhteet näkyvät, ketkä ovat aidosti kiinnostuneita. Niitä on kuitenkin kovin vähän. Monilla on vain paljon muuta sählättävää siinä. Paperisota on aikamoinen, miten vanha ihminen pystyy niitä lomakkeita täyttämään kun tuntuu ettei tässä itsekkään tajua vaikka kynä pysyykin hyvin kädessä.