Miten haluaisit kuolla ?

missään nimessä ei saa katua mtn mitä on tehnyt. minä haluaisin kuolla hymyillen mielipuolisesti ja pistoolin piippu ohimolla ja pistooli omassa kädessä. tietenkin sitten vasta kun olen ehtinyt elää tarpeeksi kauan, sanotaanko 120-vuotiaaksi :D

Uskon eläväni ja palvelevani häntä siihen saakka, kun Jeesus tulee. Elämme siis viimeistä sukupoleveva, vaikka emme tarkasti voi sanoa vuotta, jolloin Jeesus tulee. Tärkeintä on valvoa. Eli tietää itse tilansa, onko jo uskossa Jeesukseen? Onko taivaspaikka jo petattu?

Täysin tietoisessa ja kirkkassa tietoisuudentilassa, buddhalaisessa meditaatiossa. Kovat kivut eivät sitten olisi välttämättömiä, kiitos.

että nopeesti, ei mitään sairauksia joissa riutuu, jos sais tietää sairastavansa jotain parantumatonta niin henki pois vaan heti

Haluan kuolla vanhana. En halua joutua vanhainkotiin enkä tulla niin kipeäksi että joudun puuduttamaan itseni lääkkeillä. Sitten haluan mennä vaan johonkin rauhaan kuolemaan vähän niinkuin intiaanit :)

Haluaisin että minut murhattaisiin (?). Sitä ennen olisin tietysti pelastanut parin tyypin hengen :)

järkevä
Odotan Jeesuksen tuloa,hän vie pois tahtomallaan tavalla,nukkua täältä maailmasta pois paras olisi.

Kivuttomasti, ilman tuskia. Ystävien ympäröimänä ja järjissäni.
Henk.m. puolella kaikki edellämenneet vastassa ja tervetulo juhlat joissa myös Jeesus on. Kysyisin Moosekselta, oliko se tuli ja pilvi joka erämaassa johdatti Toisen planeetan oppaita.
Myös saisin selville suoritettiinko pyramiideissä vihkimyksiä kuten uskon?
maagikko

Kunhan kuolen se on tärkeintä!

Taloyhteisössä iäkäs vanhus, vielä suhteellisen terve kaatui yöllä. Paikalla oli omaisia. Vietiin sairaalaan ja oli tajuissaan mutta ilmeisesti sai sisäisiä verenvuoja kun sitten tajunta sumeni ja muutti pois. Oli entinyt keskusella vielä paikalle saapuneita lapsiaankin. Oli luottamus Jumlaan.
Mielestäni hyvä elämä ja kuolema. Eli loppuun saakka kotonaan, ei tarvinnut riutua ja maata laitoksissa. Ja ikääkin oli noin 90 vuotta.

Itse haluaisin kuolla syöpään. Olen aina ajatellut kuolevani syöpään. Rakastan lapsia ja nautin sisareni lapsista, mutta omia en silti halua. En kestä ihmisten menetyksiä ja siksi haluaisinkin kuolla perheestäni ensimmäisenä, ja syöpään. En voisi edes kuvitella muuta tapaa kuolla ja luultavasti pettyisinkin jos syöpä ei ole se miksi kuolen. Haluan "kitua" pitkään ja käydä viimeiset keskustelut läheisteni kanssa. Ja ikää saisi olla alle 39.

Mä haluan kuolla omalla kämpällä ja ihan rauhassa, hyvän elämän eläneenä. Tietenkin ilman kipuja. Ja jos kipuja on niin sitten sairaanhoitajilta saaduilla kipuja lievittävillä lääkkeillä.

Ei kai siinä muuta.

Ja se, mitä kuoleman jälkeen tulee - se pitää itse huolen itsestään ja siitä mitä minun omasta tietoisuudestani on tarkoitus jäljelle jäädä.

On hyvä odottaa jotain hyvää, kun on hyvä omatunto.

Haluan kuolla näin: Minut on kahlittu alasti kosteaan kellariin rautaisilla kahleilla. Minulla on kylmä, maha on kipeä ja minulla on oksennustauti. En ole nukkunut kahteen vuorokauteen. Huoneeseen kävelee karskin näköinen mustapartainen mies, joka vetää perässään kolisevaa kärryä, jossa on puukkoja, sahoja, viiloja, puhalluslamppuja, neuloja ynnä muita esineitä. Mies karjaisee: ”Nyt sinulle opetetaan mitä on TUSKA!”. Mitään toivoa pakenemisesta tai pelastumisesta ei ole. Kolmen päivän kidutuksen jälkeen olen kuollut sydämen pettäessä.

Kyllä haluaisin lähdön lyhyellä varoajalla. Kun on uskossa ja ei ole tietoista kismaa lähimmäisten kanssa ja elää päivittäin Jeesuksen kanssa, niin ei ole mitään hättä kuolla yllättäen. Uskon, että Taivaallinen Isä ei nappaa tuosta noin vain lastaan heittääkseen hänet helvettiin.
Tietenkin olisi kiva saada siivota kämppä ja järjestellä ajallisia juttuja kuntoon, jottei jäisi sisarten vaivaksi selvittää jälkipyykit.

Rakkaimpani sylissä ystävien ympäröimänä. Sitten vaan, nukkuisin pois.

Joko tehokkaalla käsiaseella itseään ampuen, tai syanidikapselilla.

Harmi kun kumpaakaan ei ole...

Haluaisin kuolla yksin, saattamatta ketään siihen mielenterveyden horjuttamaan helvettiin jonka se silminnäkijä joutuisi kokemaan, kun tajuaisi elämän minusta hävinneen.

Ehkä hukkumalla siten, että ystäväni tietäisivät suurinpiirtein missä kuolin, tai ihan vaan nukahtamalla yksin tyyni ilme kasvoillani.

Kuolemaan on vaikea uskoa, ei niin aito ja selkeä elämä voi vain kadota, johonkin sen on päädyttävä. Olenko ainoa ajatukseni kanssa?

mä pelkään kuolemista välillä pelkään etten herää aamulla enään mä mietin koko aika miten mulle tulee käymään ja myös silloin jos mut nukutetaan niin mietin että miltä tuntuu olla poissa mutta silti pelkään ihan älyttömästi että herääkö enään koskaan . mutta jos Haluaisin kuolla tahtoisin kuolla nukkuessa koska se ois kaikista parempi tapa

Samalla tavoin kuin isäni isän isä eli et tietää lähdön olevan lähellä ja ehtii hyvästellä kaikki läheiset ja itseäkin valmistella ajatukseen, mutta että en joudu kärsimään. Isäni isän isällä (eli hänen isoisällään) oli loppuaikoina 90luvun puolivälistä asti sydänongelmia mutta lääkäreiden mukaan ne ei vielä johtaisi hänen kuolemaansa, hän kuitenkin tiesi jotenkin ettei lähtöön ole kauaa.

Lähtö kävi vuoden -99 talvella minun ollessa hänen luonaan auttamassa tavallisissa hommissa koulun jälkeen, hän makasi sängyllä niin kuin tavallista mutta ennen kuin hän ehti vetää peiton kunnolla päälle näin hänen jalkojen olevan turvoksissa ja hän vaikutti todella väsyneeltä ja hengästyneeltä aloin soittaa apua mutta hän kielsi ja sanoi ettei halua kuolla sairaalassa vaan kotona, vanhempieni tiukasti antamien ohjeiden takia kuitenkin soitin toisesta huoneesta mutta isoisoisän toive kuitenkin toteutui sillä hän ehti nukahtaa pois ennen avun tuloa. Hän oli jo kauan toivonut pääsevänsä noin 50vuotta aiemmin menehtyneen vaimonsa seuraksi ja toivottavasti se toive toteutui.

Ei meistä kukaan kuole koskaan.
Vain ruumiimme, tomumajanme, kehomme kuolee ja muuttuu mullaksi
Kuolemaa ei ole.