Kognitiivinen psykoterapia

Eteenpäin minne?

Jos ongelmat vaikka paikallisessa kulttuurissa niin toiseen maahan kenties.

Ympäristöä ei voi sulkea pois paitsi rahalla eli ostamalla itsensä vapaaksi.

Anonyymi kirjoitti:

Eteenpäin minne?

Jos ongelmat vaikka paikallisessa kulttuurissa niin toiseen maahan kenties.

Ympäristöä ei voi sulkea pois paitsi rahalla eli ostamalla itsensä vapaaksi.

Lue lisää

Jotakuinkin näin.

Lukuisat suomalaiset muuttavat vuosittain ulkomaille paremman elämän perässä.

Eli sekin on ihan käypä vaihtoehto.

Sillävälin minä en millään saanut mitään kautta psykoterapiaan rahallista tukea, vaikka psykiatrit ja muut laittoi todella tarkkoja lausuntoja siitä, että todellakin tarvitsen. Enkä ollut silloin asiasta erimieltä, koska tiesin, että muutamat kerrat kun kunnallisella olin päässyt käymään olivat minua auttaneet, tarvitsin vain pitävämmän hoitosuhteen. Eikä sellaista, että arvotaan milloin minulle löytyy vapaa aika.

Anonyymi kirjoitti:

Sillävälin minä en millään saanut mitään kautta psykoterapiaan rahallista tukea, vaikka psykiatrit ja muut laittoi todella tarkkoja lausuntoja siitä, että todellakin tarvitsen. Enkä ollut silloin asiasta erimieltä, koska tiesin, että muutamat kerrat kun kunnallisella olin päässyt käymään olivat minua auttaneet, tarvitsin vain pitävämmän hoitosuhteen. Eikä sellaista, että arvotaan milloin minulle löytyy vapaa aika.

Lue lisää

Harmin paikka. Pääsitkö kuitenkin joka kerta samalle terapeutille? Sellaisesta nyt ei ainakaan tule mitään, jos on joka kerta eri terapeutti. Ei siinä pääse millään hoitosuhdetta syntymään.

Toivon että pääset kunnolliseen terapiaan ja saat sieltä avun.

t. "F33.30"

Anonyymi kirjoitti:

Sillävälin minä en millään saanut mitään kautta psykoterapiaan rahallista tukea, vaikka psykiatrit ja muut laittoi todella tarkkoja lausuntoja siitä, että todellakin tarvitsen. Enkä ollut silloin asiasta erimieltä, koska tiesin, että muutamat kerrat kun kunnallisella olin päässyt käymään olivat minua auttaneet, tarvitsin vain pitävämmän hoitosuhteen. Eikä sellaista, että arvotaan milloin minulle löytyy vapaa aika.

Lue lisää

Ihmisten epäreilu asema on vieläkin todella iso ongelma suomessakin. "Terapiatakuu" taitaa olla kuuminta hottia mielenterveys yhdistysten agendalla, mutta milloin se toteutuu, on kai sitten eri asia.

Noissa lyhytterapioissa ei synny eikä ole tarkoituskaan syntyä kiintymyssuhdetta terapeutin kanssa. Tavoitteet ovat erilaiset lyhyessä terapiassa - esim. tsemppaaminen, positiivinen ajattelu, jne. Niissä ei varsinaisesti oikeastaan käsitellä mitään todellisia ongelmia, opetetaan vain uusi, positiivisempi ja hedelmällisempi suhtautumistapa asioihin. Jos syntyy tämän lyhyen ajan puitteissa kuitenkin hyvä kontakti terapeutin kanssa, ja jos hän on empaattinen, ja jos olette sillä tavalla samalla aaltopituudella että hänen tarjoamansa "kikat" toimivat sinulla, niin tulos voi olla ihan hyvä - ottaen huomioon tavoitteet.

Lyhyissäkin terapioissa henkilökohtainen vuorovaikutus on tärkein. Se, että asiakas tuntee, että välitetään. Vaikka vain sen "pätkän" ajan. Ja että saa siitä kontaktista jotain evästä, joka kantaa pitemmälle.

On ihan selvä - eikö ole - että ei se kaikille riitä. Miten ihmeessä voisi riittää, jos ihmistä on esim. hylätty läheisten taholta hänen koko lapsuutensa, mahdollisesti pahoinpidelty tai hyväksikäytetty, tai jos hän kärsii pitkäkestoisen koulukiusaamisen vaikutuksista... Silloin kantsisi hakea jotain muuta kuin lyhyttä terapiaa, oli suuntaus sitten kognitiivinen, pskodynaaminen tai joku muu (lyhytterapioissakin on montaa suuntausta).

Kiintymyssuhteen ongelmia on melkein jokaisella terapiaan hakeutuvalla, ne ovat muiden ongelmien taustalla. Niiden ratkaiseminen edellyttää pitempää kuin puolen vuoden terapiasuhdetta. Kelan kuntoutusterapiassa tämä on mahdollista, kun se voi kestää jopa 2-3 vuotta. Kannattaa kuunnella itseään, kun hakeutuu terapiaan, ja miettiä tästä näkökulmasta.Jotkut tietävät heti, että tarvitsevat pitempää. Joillekin taas sitoutuminen voi olla juuri hylkäämiskokemuksista johtuen niin vaikeaa, että haluavat ainakin ensin lyhyeen. Voi olla monta reittiä toipumiseeen. Ensin yksi terapiajakso, katsoo miten menee, auttaako, ja miten omat tarpeet ovat sinä aikana ehkä muuttuneet. Sitten voi hakea uutta. Ihminen kehittyy ja muuttuu jatkuvasti, ja hänen elämänsä siinä ympärilläkin muuttuu. Psykiatria on tosi huono ottamaan huomioon näitä muutoksia. Ihmisiä ei nähdä kasvavina ja kokonaisvaltaisina olentoina. Lykätään johonkin diagnoosikategoriaan ja se on sitten siinä. Hoidot sen mukaan. Ja monille vielä niin, että jos joku hoito ei auta, niin sitten katsotaan että ei mikään auta. Tämä on höpöhöpöä tietenkin, mutta kun se tulee lääkärin tai terapeutin suusta, moni voi lannistua.

Anonyymi kirjoitti:

Noissa lyhytterapioissa ei synny eikä ole tarkoituskaan syntyä kiintymyssuhdetta terapeutin kanssa. Tavoitteet ovat erilaiset lyhyessä terapiassa - esim. tsemppaaminen, positiivinen ajattelu, jne. Niissä ei varsinaisesti oikeastaan käsitellä mitään todellisia ongelmia, opetetaan vain uusi, positiivisempi ja hedelmällisempi suhtautumistapa asioihin. Jos syntyy tämän lyhyen ajan puitteissa kuitenkin hyvä kontakti terapeutin kanssa, ja jos hän on empaattinen, ja jos olette sillä tavalla samalla aaltopituudella että hänen tarjoamansa "kikat" toimivat sinulla, niin tulos voi olla ihan hyvä - ottaen huomioon tavoitteet.

Lyhyissäkin terapioissa henkilökohtainen vuorovaikutus on tärkein. Se, että asiakas tuntee, että välitetään. Vaikka vain sen "pätkän" ajan. Ja että saa siitä kontaktista jotain evästä, joka kantaa pitemmälle.

On ihan selvä - eikö ole - että ei se kaikille riitä. Miten ihmeessä voisi riittää, jos ihmistä on esim. hylätty läheisten taholta hänen koko lapsuutensa, mahdollisesti pahoinpidelty tai hyväksikäytetty, tai jos hän kärsii pitkäkestoisen koulukiusaamisen vaikutuksista... Silloin kantsisi hakea jotain muuta kuin lyhyttä terapiaa, oli suuntaus sitten kognitiivinen, pskodynaaminen tai joku muu (lyhytterapioissakin on montaa suuntausta).

Kiintymyssuhteen ongelmia on melkein jokaisella terapiaan hakeutuvalla, ne ovat muiden ongelmien taustalla. Niiden ratkaiseminen edellyttää pitempää kuin puolen vuoden terapiasuhdetta. Kelan kuntoutusterapiassa tämä on mahdollista, kun se voi kestää jopa 2-3 vuotta. Kannattaa kuunnella itseään, kun hakeutuu terapiaan, ja miettiä tästä näkökulmasta.Jotkut tietävät heti, että tarvitsevat pitempää. Joillekin taas sitoutuminen voi olla juuri hylkäämiskokemuksista johtuen niin vaikeaa, että haluavat ainakin ensin lyhyeen. Voi olla monta reittiä toipumiseeen. Ensin yksi terapiajakso, katsoo miten menee, auttaako, ja miten omat tarpeet ovat sinä aikana ehkä muuttuneet. Sitten voi hakea uutta. Ihminen kehittyy ja muuttuu jatkuvasti, ja hänen elämänsä siinä ympärilläkin muuttuu. Psykiatria on tosi huono ottamaan huomioon näitä muutoksia. Ihmisiä ei nähdä kasvavina ja kokonaisvaltaisina olentoina. Lykätään johonkin diagnoosikategoriaan ja se on sitten siinä. Hoidot sen mukaan. Ja monille vielä niin, että jos joku hoito ei auta, niin sitten katsotaan että ei mikään auta. Tämä on höpöhöpöä tietenkin, mutta kun se tulee lääkärin tai terapeutin suusta, moni voi lannistua.

Lue lisää

Mitä nämä ”kikat” ovat konkreettisesti 3 vuoden jaksolla?

Anonyymi kirjoitti:

Mitä nämä ”kikat” ovat konkreettisesti 3 vuoden jaksolla?

Jos kyse on 3 vuoden pituisesta kognitiivisesta terapiasta, niin todennäköisesti se ei niinkään perustu sellaisiin, miten sen nyt sanoisi, heppoisiin ratkaisumalleihin kuin niissä lyhyt- ja ratkaisukeskeisissä terapioissa, joissa on kognitiivinen suuntaus pohjana. Eri suuntauksia ja menetelmiä on paljon, sekä lyhyissä että pitkissä terapioissa, joten on vaikeahkoa sanoa mitä on odotettavissa tietämättä tarkemmin. Viittasin tuolla kikka-sanalla pääosin lyhyempiin terapioihin. Kolmen vuoden kognitiivinen terapia on todennäköisesti aika keskustelevaa ja vapaamuotoistakin, eikä se välttämättä käytännössä hirveästi eroa esim. psykodynaamisesta suuntauksesta, vaikka niitä pidetään usein toistensa vastakohtana. "Kikkana" voi pitää, jos haluaa, esim. kotitehtäviä, joita jotkut kognitiiviset terapeutit käyttävät.

Terapeutit toteuttavat menetelmiään hyvin omalla tyylillään ja useimmat käyttävät muidenkin suuntausten hyviä puolia hyödykseen. Kognitiivisessa voi siten olla psykodynaamisen terapian elementtejä, ja päinvastoin. Jos terapeutilla on lisäksi esim. traumaterapiakoulutus, hän voi hyödyntää sitäkin.

Kognitiivisessahan on ideana se, että lähestytään asioita enemmän järkiperäisesti ja ajattelumallien tarkastelun näkökulmasta, kun psykodynaamisessa lähtökohtaisesti asiakas kertoo vapaammin ajatuksistaan (tämäkään erottelu ei käytännössä aina päde). Psykodynaamisessa kiinnitetään enemmän huomiota tunteensiirtoon (transferenssiin) ja siihen, mitä aiempia ihmissuhteita asiakas käy läpi suhteessa terapeuttiinsa. Ja kuinka hän voi kartuttaa itsetuntemustaan ja voimaantua tässä prosessissa. Myös kognitiivisessa on terapiasuhde tärkeä, ja tunteensiirto otetaan yleensä huomioon, vaikka termit voivat olla vähän eri. - Minusta psykodynaamisen suunnan yksi hyvä puoli on se että terapeuteille opetetaan koulutuksessa paljon enemmän katsomaan ns. peiliin, mm. miettimään omaa vastatransferenssiaan, siis miten he suhtautuvat asiakkaaseensa. Heiltä edellytetään myös pitempää omaa terapiaa kuin muissa suuntauksissa. Se lisää asiakkaan turvallisuutta. Ihannetapauksessa ainakin... Asiakkaana kannattaa aina olla kriittinen, terapeutit ovat ihmisiä ja erehtyväisiä, ja heillä on koulutuksensakin jälkeenkin omat ongelmansa, kuten kaikilla ihmisillä.

"Onko tässä suunnassa jotain ”Sarasvuo” tyylistä messias itkupotku riskiä että potilas koitetaan aivopestä tuottavaksi vaikka systeemissä ja ympäristössä olisi vikaa ihan oikeasti tai jopa maassa?"
Minun mielestäni tämä on yleisin riski lyhyissä ja ratkaisukeskeisissä terapioissa. Toisaalta, jos terapeutti osaa hommansa hyvin, hän voi tehdä sen niinkin, että mahdollistaa asiakkaalle aidosti positiivisen tavan suhtautua omiin ongelmiin ja ponnistaa eteenpäin - jatkamaan siitä vaikka jollain syvällisemmällä ja pitkäkestoisemmalla terapialla, oli se sitten psykodynaaminen, traumaterapia tai joku muu kognitiivinen. Ratkaisukeskeisyydessä, jos se toteutetaan oikein, voidaan kääntää ihmisen näkökulma negatiivisesta positiiviseen esimerkiksi siten, että autetaan näkemään, että syy ongelmiin ei ole itsessä vaan laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa: yhteiskunnallisissa oloissa ja ihmissuhdeverkostoissa, mahdollisesti traumoissa ja kaltoinkohtelussa joissakin elämänvaiheissa. Ja terapeutti voi vilauttaa asiakkaalle näkemystä hänestä itsestään heikon mielenterveysongelmaisen sijaan vahvana selviytyjänä, aktiivisena taistelijana ja työntekijänä - työntekijänä siis silloinkin kun ei kykene palkkatöihin, kokonaisvaltaisesti kamppailevana, haasteissakin ympäristölleen ainutlaatuista panosta tuottavana.

Tällä tavoin mielestäni pitäisi kaikkien terapeuttien toimia, suuntauksesta riippumatta. Itse olen käynyt pitkässä psykodynaamisessa terapiassa. En ehkä menisi lyhyeen tai ratkaisukeskeiseen, koska pelkään "Sarasvuo-vaikutusta", siis näennäistä positiivisuutta ja tunteiden tukahduttamista.

Minulle pitempi terapia on tarpeen, ja olen kokeillut useamman terapeutin kanssa, ja todennut, että heidän kanssaan syntyi hyvin erilaisia yhteistyökuvioita ja luottamuksen löytäminen edellyttää todella melko saumatonta synkkaamista. Ei toki täydellistä, ei mikään ole täydellistä, mutta sellaista oloa että tämä tyyppi voisi terapian ulkopuolella olla minulle hyvä kaveri tai ystävä. Tästä lähtökohdasta neuvon oman kokemukseni perusteella muitakin valitsemaan terapeuttia itselleen, ei pidä tyytyä yhtään vähempään. Terapia on ennen kaikkea ihmissuhde, vasta sitten on tekniikoilla käyttöä. Ja terapeutin ammattitaito on sitä, että hän kykenee ylläpitämään turvallista ihmissuhdetta asiakkaan kanssa, jolla saattaa traumakokemustensa johdosta olla suuria vaikeuksia luottaa ja käsitellä ongelmiaan toisen kanssa.

Monet pätevät terapeutit ottavat vastaan kuntoutusterapia-asiakkaita. Kelan kuntoutuspsykoterapia on vähävaraiselle ja toimeentulotuenkin varassa elävälle mahdollisuus päästä pitkään terapiaan ja päästä valitsemaan itselleen sopiva terapeutti. Toimeentulotuki kattaa terapian omavastuun. Jos julkinen puoli ei anna lähetettä vaan niuhottaa esim. jostain diagnooseista, tai haluaa lykätä sellaisen suunnan terapiaan jota ei itse halua tai koe sopivaksi, voi mennä yksityisen kautta. Muutama kerta psykiatrilla riittää terapialausunnon kirjoittamiseen, se ei ole loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Yksityinen maksaa enemmän mutta käyntejä ei tarvitse olla monta, kunhan kolmen kuukauden hoitosuhde on.

Viisas ihminen ei voi sammuttaa aivojaan ja lakata huolehtimasta vaikkapa maan tavan katalista toimista.

Siksi tuntuu erikoiselta psyykata pois joitain tärkeitä osia ihmisyydestä.

Työterveyshuolto ajattelee vain rahaa ka tuottavuutta. Eikös jonkun pitäisi ajatella ihmisiä?

Our lives matter?

Anonyymi kirjoitti:

Viisas ihminen ei voi sammuttaa aivojaan ja lakata huolehtimasta vaikkapa maan tavan katalista toimista.

Siksi tuntuu erikoiselta psyykata pois joitain tärkeitä osia ihmisyydestä.

Työterveyshuolto ajattelee vain rahaa ka tuottavuutta. Eikös jonkun pitäisi ajatella ihmisiä?

Our lives matter?

Lue lisää

Olen saanut yleensä hyvää hoitoa työterveyshuollossa ja kunnallisella puolella pienempiin vaivoihini. Työterveyshuollossa painaa tietysti maksajan eli työnantajan etu, joka voi joskus olla ristiriidassa työntekijän edun kanssa.

Huoliajattelua sivuten voisi todeta, että 2020-luvun ihanneihminen raataa jatkuvasti oravanpyörässä suurpääoman eteen, tottelee, ei valita koskaan mistään eikä koskaan kyseenalaista mitään. Ja mikä tärkeintä: kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa! Netistä katsellaan vain kissavideoita.

Jos kaikki jäisivätkin kotiin työttömiksi istuksimaan ja tekemään tietoisuustaitoharjoituksia? Silloin olisi myös hyvin aikaa käydä terapioissa ja pelailla pillereiden kanssa. No leikki sikseen.

t. "vaikeasti masentunut"

Menee, nyt taas off topiciksi, mutta jäin miettimään, että millainen mahtaisi olla SSRI-lääkkeiden vieroitusoireyhtymän käypähoito suositus. Tai siis mitä se sinun mielestä konkreettisesti olisi pitänyt olla?

Anonyymi kirjoitti:

Menee, nyt taas off topiciksi, mutta jäin miettimään, että millainen mahtaisi olla SSRI-lääkkeiden vieroitusoireyhtymän käypähoito suositus. Tai siis mitä se sinun mielestä konkreettisesti olisi pitänyt olla?

Lue lisää

Työterveyshuollon lääkekokeilut saattoivat viedä osastolle jo kerran.

Ja johtaa väärään diagnoosiin.

Vaikea sanoa.

Rasti ruutuun ja nappi huuleen.

Ainoa mikä on varmaan on se ettei tuottavaksi koneeksi ole enää paluuta.

eli edelliseen kommenttiin vielä lisäys, tuntuu että pää sekoaa enkä oikein luota enää kehenkään

" Jostain syystä mulla ei kuulemma ole oikeuksia saada musta kirjattuja diagnooseja itselleni kantaan." Tämä on laitonta, mikä oli perustelu? Voit valittaa.

Ei ihme jos tuntuu että pää sekoaa tuollaisesta. Voimia:)

Anonyymi kirjoitti:

" Jostain syystä mulla ei kuulemma ole oikeuksia saada musta kirjattuja diagnooseja itselleni kantaan." Tämä on laitonta, mikä oli perustelu? Voit valittaa.

Ei ihme jos tuntuu että pää sekoaa tuollaisesta. Voimia:)

Lue lisää

"tuntuu että pää sekoaa enkä oikein luota enää kehenkään"

Ja, tämä vaikuttaa olevan aika yleinen kokemus niiden keskuudessa, jotka ovat pitkään pyörineet mielenterveysjärjestelmän rattaissa, syystä tai toisesta, vaikka olisivat jossain välissä apua saaneetkin... :( Mikähän siinä systeemissä oikein mättää? (heh, retorinen kysymys, onhan se aika selvä kun kattoo järjestelmän perusperiaatteita ja mille se rakentuu. Pillereille ja diagnoosistigmalla lannistamiselle, vähän empatiaa päälle...)

Yleensä se on niin päin, että eläkettä tai kuntoutustukea ei saa ilman lääkkeitä. Käykö ihminen terapiassa ei niinkään kiinnosta Kelaa, kunhan lääkkeet on käytössä. Tämä on sairasta.

Moni joutuu ostamaan lääkkeet saadakseen jatkoa psyykkisistä syistä johtuvalle sairauslomallekin. Ei niitä silti kannata syödä.

Tuota tuota, mitähän tähän nyt sanoisin. Jokaisen tarinahan on hyvin yksilöllinen, sitä on vaikea sanoa miten paljon joku yksittäinen asia vaikuttaa eläkepäätöksiin.

Työkyvyttömyys eläkkeelle ei pääse sen takia että se olisi helpompaa tai mukavampaa, vaan sen takia että on työkyvytön.

Sen verran on tässä skenessä tullut pyörittyä, että olen nähnyt tapauksia molempiin suuntiin. Ihmiset jotka toivovat pääsevänsä eläkkeelle, eivät pääse, tai prosessi on julmetun pitkä, ja toisessa vaakakupissa on ihmiset, jotka haluaisivat töihin, mutta heille paukastaankin eläke.

Sit on tietysti tämä yhteiskuntaa puhuttava "työpakoilu", ja miten se sotkeutuu MT oireisiin, mutta ehkä se on taas oma keskustelunsa.

Anonyymi kirjoitti:

Tuota tuota, mitähän tähän nyt sanoisin. Jokaisen tarinahan on hyvin yksilöllinen, sitä on vaikea sanoa miten paljon joku yksittäinen asia vaikuttaa eläkepäätöksiin.

Työkyvyttömyys eläkkeelle ei pääse sen takia että se olisi helpompaa tai mukavampaa, vaan sen takia että on työkyvytön.

Sen verran on tässä skenessä tullut pyörittyä, että olen nähnyt tapauksia molempiin suuntiin. Ihmiset jotka toivovat pääsevänsä eläkkeelle, eivät pääse, tai prosessi on julmetun pitkä, ja toisessa vaakakupissa on ihmiset, jotka haluaisivat töihin, mutta heille paukastaankin eläke.

Sit on tietysti tämä yhteiskuntaa puhuttava "työpakoilu", ja miten se sotkeutuu MT oireisiin, mutta ehkä se on taas oma keskustelunsa.

Lue lisää

" toisessa vaakakupissa on ihmiset, jotka haluaisivat töihin, mutta heille paukastaankin eläke."
Nämä taitavat olla pääasiassa nuoria skitsofreniadiagnoosin saaneita ihmisiä. Se on h*tin surullista. Kun tosiasiassa he kykenisivät mainiosti tulevaisuudessa töihin, jos saisivat oikeaa hoitoa. Esim. Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä on käytössä Avoimen dialogin hoitomalli, jonka ansiosta psykoosit siellä hyvin harvoin pitkittyvät skitsofreniaksi. Hoitomalli on kehitetty Keroputaan sairaalassa, sitä on käytetty jo 30 vuotta, ja tutkimusten mukaan se on maailman tehokkain. Mikä näkyy myös psykoosidiagnoosin jossain vaiheessa elämässään saaneiden ihmisten työllisyysluvuissa, jotka ovat hyvät ja eräinä seurantavuosina ovat olleet jopa paremmat kuin paikallisen väestön keskimäärin.

Samoin vakavan depression diagnoosin saaneiden kohdalla luovutetaan usein liian helposti. Toisaalta heitä, kuten esim. ahdistuneisuusdiagnoosilla työkyvyttöminä olevia, saatetaan roikottaa loputtomiin erilaisissa sos.terv.järjestelmän pakkopalveluissa kuten kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa ei paljoa piitata heidän itsemääräämisoikeudestaan eri asioissa, mm. terveystietojen jakamisen suhteen, ja joissa heitä saatetaan holhota ja painostaa mihin tahansa heille sopimattomaankin koulutukseen tai puuhasteluun tarkoituksena vain tiputtaa heidät pois eläkeputkesta tai työttömyystilastoista. On ihmisiä, joille erilaiset nöyryyttävät "tukitoimet" ovat olleet viimeinen niitti masennukseen.

"Mikä suunta on fiksu jos on skitsoaffek tyylistä tai 2 suuntaista?"
Se on todella yksilöllistä. Nuo diagnoosit eivät kerro juuri mitään ihmisen todellisista ongelmista, vaikka psykiatriassa ajatellaankin diagnoosien olevan kaiken "avain." Olennaista on ihmisen yksilöllinen elämänhistoria ja tilanne, hänen toiveensa ja tarpeensa. Niin uskomattomalta kuin tämä ehkä kuulostaakin nykyisessä mielenterveyspuheen/psykiatrisen jargonin läpäisemässä kulttuurissa, johon kuuluu terapiakulttuurikin. - Tarvitaan kokenut terapeutti, jolla on oma pää kunnossa ja hoidettu, terapeutti joka kehittää itseään jatkuvasti eikä pidä itseään kaikkitietävänä. Joka osaa kohdata toisen ihmisen sellaisena kuin hän on ja kuunnella häntä. Terapia on mahdollista aina sovittaa kuhunkin yksilöön, menetelmästä huolimatta. Toki menetelmilläkin on väliä, joku toimintamalli sopii tietylle henkilölle paremmin kuin joku toinen, tietyssä elämäntilanteessa. Diagnoosin perustella ei voi kuitenkaan ennustaa, mikä sopii kenellekin. Jos terapeutti on kovasti jämähtänyt "menetelmälinsseihinsä" hän yrittää ajaa asiakasta sen putken läpi eikä kuuntele. Sellaisia terapeutteja on kaikissa suuntauksissa.