Ensimmäisessä avioliitossa elävä ja eron jälkeisessä tilanteessa oleva

Ajattelisi että molemmat ovat samalla lähtöviivalla ja ymmärtäisivät toisiaan.

Todellisuudessa kumpikaan ymmärrä.
Avioero luo etäisyyden.
Voi puhua AIVAN ERILAISESTA maailman kuvasta hänellä, joka elää ensimmäisessä avioliitossa ja hänellä, joka erosi puolisostaan ja elää jossakin suhteen muodossa.
Tietenkin 'ei jossakin' suhteen muodossa, mutta toisessa, koska jokainen suhteen muoto on EROTTAVA tekijä. Jokainen vaihe itsessään ei muistuta mitään muuta suhteen astetta. Kyseessä on kehityskertomus, eikä staattinen tila.

Avioeron kokeneen maailmaan kuva eroaa avioliitossa elävästä.
Heitä ei voi verrata toisiinsa, eikä voi vaatia, että he ymmärtävät toisiaan.
Ei voi tehdä niin, että jompikumpi vastaa toisen asioista, koska hän ei ymmärrä toisen asioista mitään, jopa tilanteessa, jossa henkilö eli yhdessä liitossa ja erosi sen jälkeen, eli hänellä teoriassa on tietoa siitä, minkälaista on elää yhdessä avioliitossa. Todellisuudessa hän ei kanna enää sitä tietoa, mutta on taipuvainen viemään ensimmäinen suhteen pidemmälle sinne toisen suhteen paikkeille ja sanomaan päälle, että "ero ei ole maailman loppu, se ei haita ketään".

Näin tapahtuu Suomessa käräjäoikeudessa, joka ANTAA OMIA 'SYNTIÄÄN' MUILLE ja väittävät oikeudenmukaisuuden tapahtuneen.
Se tarkoittaa, että Suomen oikeuslaitos LUO RIKOKSIA.

Toisia ei voi johtaa.

Myös kasvatuksessa tapahtuu vastaavaa, että LAPSIA HYVÄKSIKÄYTETÄÄN heidän osaltaan, jolla on jo trauma ja he antavat sen vieraille lapsille ja vielä pakottavat heitä siihen, koska ovat vakuuttuneita, että näin on oikein.

Mielestäni eletään TÄYSIN HUONOSSA, VÄÄRÄSSÄ YHTEISKUNNASSA.