Oli kyse mielestä tai kehosta

Ei kai ihminen mene lääkäriin jos ei tunne olevansa sairas.
Näin ainakin fyysisellä puolella, psyykkiset asiat voivat olla eri juttunsa.

Diagnoosi ei ole riippuvainen ihmisen omasta subjektiivisestä sairaudentunnosta. Diagnoosi tehdään, jos sille tarvetta on, olipa kohde siitä mitä mieltä tahansa. Tosin sairaudentunnottomuudella saattaa saada lisämaustetta diagnoosiin, ainakin psyyken sektorilla.

Sairaudentunto tai sairaudentunnottomuus ei korreloi sen kanssa, onko lääkkeitä otettava tai hoitoon osallistuttava. Sairaus diagnoosin pohjalla ja oireilu määrittää sen, onko pakkohoidon tarvetta.

Eli jos olet ihan pihalla ja vaaraksi itselle tai muille - näinä aikoina liene lähinnä muille - niin joudut pakkohoitoon. Muissa tapauksissa saat vapaasti kieltäytyä hoidosta. Lukipa tiedoissasi mitä tahansa.

Niin, eli toi aloitus oli psyykkisestä puolesta.
Se sotki vähän ajatuksiani kun en tajunnut pointtia heti.

Oon itse sitä mieltä että mielenterveysasioissa on väärin käyttää sanaa " sairaudentunto "
Mielen ongelmat eivät todellakaan tunnu vaikka samoin kuin kipu.

Psyykkisistä ongelmista kärsivän ei ole myöskään pakko ajatella olevansa jotenkin poikkeava, erilainen kuin ns. terveet.
On hölmöä jos tai kun oletetaan että ihmisen pitäisi jatkuvasti kokea olevansa jotenkin sairas.
Vielä kun ne psyyken ongelmat eivät edes näy ulos päin, paitsi jos on niin vahva lääkitys että " silmät seisoo päässä ".

Kyllä ne niitä diagnooseja tekevät ihan ilman uhriutumistakin.
Mutta kun se diagnoosi tulee niin ei siinäkään vaiheessa ole pakko uhriutua.