Kysyy uskoa hylätä miksi-kysymykset

Kau­an sit­ten näim­me sa­mas­sa hau­ta­ki­ves­sä kah­den nuo­re­na kuol­leen lap­sen ni­met ja sa­man kuo­lin­päi­vän. Ki­ven ylä­nurk­kaa ko­ris­ti­vat len­tä­vät pik­ku­lin­nut. Lap­set ute­li­vat: ”Isä, mik­si tuos­sa on lin­nun kuva?”

Sain muo­toil­tua lii­ku­tuk­se­ni sa­noik­si: ”Näyt­tää sil­tä kuin näi­den nuor­ten van­hem­mat sai­vat voi­maa aja­tel­la, et­tä nuor­ten sie­lut ovat pääs­seet va­paik­si tä­män elä­män ra­joi­tuk­sis­ta.”

Voi vain aa­vis­tel­la, kuin­ka mo­nen hau­dan ää­rel­lä on ky­sel­ty uu­vut­ta­via mik­si-ky­sy­myk­siä. Mon­ta­ko ker­taa ja mil­lä mie­lel­lä on pää­dyt­ty ”en ym­mär­rä” -to­te­a­muk­seen?

It­se kiin­nos­tun Ju­ma­lan aja­tuk­sis­ta sil­loin, kun omat aja­tuk­se­ni ei­vät to­teu­du. Jou­dun tur­vau­tu­maan sii­hen, et­tä Ju­ma­la tie­tää, mitä ja mik­si on ta­pah­tu­nut. Oli­ko tämä Ju­ma­lan tah­to ja ha­lu­an­ko edes tyy­tyä sii­hen? Miel­tä kal­va­via ovat ky­sy­myk­set, mik­si hän tah­toi näin: On­ko mi­nus­sa jo­ta­kin vi­kaa? Mik­si toi­sil­le on suo­tu toi­sin?

Job jou­tui ai­ka­naan täl­lais­ten ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Mik­si hän, hurs­kas mies, me­net­ti omai­suu­ten­sa, lap­sen­sa ja ter­vey­ten­sä? Oli­ko Ju­ma­la oi­ke­a­mie­li­nen? Kes­kus­te­lus­sa ys­tä­vien­sä kans­sa Job et­si vas­taus­ta ky­sy­myk­seen, oli­ko hän hurs­kas ja saat­toi­ko hän sik­si odot­taa tie­tyn­lais­ta ajal­lis­ta siu­naus­ta. Elä­män­sä ai­ka­na Job oli tuu­dit­tau­tu­nut aja­tuk­seen, et­tä hy­vil­le ih­mi­sil­le ta­pah­tuu hy­viä asi­oi­ta.

An­si­on­sa mu­kaan saa­mi­nen nou­si esil­le myös Uu­den tes­ta­men­tin kir­joi­tuk­sis­sa, kun ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta: ”Rab­bi, kuka on teh­nyt sen syn­nin, jon­ka vuok­si hän on syn­ty­nyt so­ke­a­na? Hän it­se­kö vai hä­nen van­hem­pan­sa?” (Joh. 9:2.)

Niin Raa­ma­tun ai­ka­na kuin nyt­kin ih­mi­sa­ja­tus läh­tee sii­tä, et­tä paha saa palk­kan­sa ja oi­kein te­ke­viä suo­jel­laan. Näin ta­pah­tuu ai­na­kin pe­ri­aat­tees­sa esi­mer­kik­si kou­luis­sa ja lain­sää­dän­nös­sä.

Ei siis ih­me, et­tä täl­lai­nen aja­tus hii­pii mie­leen sil­loin­kin, kun ajat­te­lee suh­det­ta Ju­ma­laan.

On­han Ju­ma­la sa­no­nut: ”Sil­lä minä, Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, olen kii­vas Ju­ma­la. Ai­na kol­man­teen ja nel­jän­teen pol­veen minä pa­nen lap­set vas­taa­maan isien­sä pa­hois­ta te­ois­ta, vaa­din ti­lil­le ne, jot­ka vi­haa­vat mi­nua. Mut­ta pol­ves­ta pol­veen minä osoi­tan ar­mo­ni niil­le tu­han­sil­le, jot­ka ra­kas­ta­vat mi­nua ja nou­dat­ta­vat mi­nun käs­ky­jä­ni.” (2. Moos 20: 5–6.)

Mitä siis on Ju­ma­lan siu­naa­va aja­tus? Vii­sas Sa­lo­mo kir­joit­ti: ”En­nen muu­ta var­je­le sitä, mikä on sy­dä­mes­sä­si – – siel­lä on koko elä­mä­si läh­de” (Sa­nanl. 4:23). Ih­mi­nen ei voi hal­li­ta mo­ni­a­kaan asi­oi­ta elä­mäs­sään. Se, min­kä voi ja mis­tä on an­net­tu vas­tuu, on oma sy­dän.

Ju­ma­lan lu­paa­ma siu­naus kos­kee sy­dä­men ti­laa, sie­lun pe­las­tus­ta. Siu­naus­ta on us­kon lah­ja, hyvä oma­tun­to ja ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Apos­to­li Paa­va­li sa­noo Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta: ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole syö­mis­tä ei­kä juo­mis­ta, vaan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jot­ka Pyhä Hen­ki an­taa” (Room. 14:17).

Tätä Her­ra tah­toi kir­kas­taa Jo­bil­le, kun hän ot­ti su­re­van Jo­bin pu­hut­te­luun ja ky­syi: "Mis­sä sinä olit sil­loin kun minä las­kin maan pe­rus­tuk­set? Ker­ro, mi­ten se ta­pah­tui, jos osaat! Kuka mää­rä­si maan mi­tat? Tie­dät­kö sen?” (Job 38:4–5.)

Job nöyr­tyi Kaik­ki­val­ti­aan pu­hut­te­lus­sa ja to­te­si lo­pul­ta: ”Olen pu­hu­nut mi­tään ym­mär­tä­mät­tä asi­ois­ta, joi­ta en kä­si­tä – – ne ovat mi­nul­le lii­an ih­meel­li­siä” (Job 42:3).

Lä­hes­kään kaik­ki asi­at ei­vät ole ih­mis­ten hal­lin­nas­sa. Ky­syy us­koa hy­lä­tä mik­si-ky­sy­myk­set ja pää­tyä luot­ta­vai­ses­ti pää­tel­mään, et­tei ku­kaan voi tun­tea Ju­ma­lan aja­tuk­sia.

Teks­ti: Mat­ti Kont­ka­nen