Farhia Abdi joutui odottamaan 5 vuotta kahdeksaa lastaan Suomeen

"Kun Farhia Abdi saapui Suomeen, hän oli joutunut jättämään taakseen paitsi kotimaansa myös kahdeksan lastaan".

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/farhia-abdi-joutui-odottamaan-viisi-vuotta-kahdeksaa-lastaan-suomeen?shared=443694-b45cec8e-1

Farhian on vaikea kuvailla sitä, millaista oli elää erillään omista lapsista. Hän painaa hetkeksi sormet silmilleen. Ympärillä kilisevät kahvikupit ja ihmiset naputtavat läppäreitään.

Vihdoin, yli vuoden kuluttua, Farhia sai Facebookin välityksellä tiedon, että hänen lapsensa olivat serkun kanssa Damaskoksessa. Tuska helpotti hieman, pelko ja ikävä eivät.

– Silloin ei ollut videopuheluita. Puhuin lasten kanssa näkemättä rakkaita kasvoja. Puhelut olivat kalliita, joten ehdin vain kysyä jokaiselta, mitä sinulle kuuluu. En voinut koskettaa enkä halata.

Lapset itkivät puhelimessa ikäväänsä. Kun Farhia näki kaupungilla äidin silittävän lastaan, hänen silmiinsä nousivat kyyneleet.

Kaksi kertaa Farhia ja hänen poikansa saivat kielteisen turvapaikkapäätöksen. Vasta kolmannella kerralla päätös oli myönteinen. Sen jälkeen Farhia pystyi aloittamaan perheen­yhdistämisprosessin.

Odotus oli pitkä, mutta luovuttaminen ei käynyt Farhian mielessä.

– Monet lähtivät, mutta minä olin päättänyt jäädä. Suomi tuntui minun paikaltani. Tilanne ei ollut sellainen, että kaikki ovet olisivat sulkeutuneet. Loin kontakteja, sain apua ja töitä. Poikani integroitui nopeasti, oppi kielen ja kävi koulua.

Sitten koitti se päivä, kun Farhia sai postia ulkomaalaisvirastosta. Hänen alaikäisille lapsilleen oli myönnetty oleskeluluvat, ja Farhia saisi heidät luokseen. Yksi lapsista oli ehtinyt aikuistua, ja hän asuu nykyään Male­siassa.

– En uskonut lukemaani. Soitin ystävälleni, joka osasi suomea erittäin hyvin, ja pyysin häntä tulemaan luokseni lukemaan kirjeen. Ilo oli liian suuri kestettäväksi. En kyennyt kunnolla kantamaan sitä.

Kahden viikon kuluttua Farhia näki 8–17-vuotiaat lapsensa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Oli syyskuu 2013. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun äiti ja lapset olivat viimeksi koskettaneet toi­siaan.

Kun lapset kävelivät tulo­aulaan, Farhiasta lähti huuto.

– En pystynyt kontrolloimaan itseäni. Sekoitin lasten nimetkin. Pussasin, pussasin, halasin.

Yöllä, kun lapset nukkuivat, Farhia kulki lapsen luota toisen luo.

– Katselin heidän kasvojaan vuorotellen. Oletko se todella sinä, rakas? Kiitin jumalaa.