Petroskoin lähettämissä radiolähetyksissä suomalaisia houkuteltiin tulemaan rajan yli, sillä vuonna 1928 aloitettu ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vaatisi runsaasti ammattimaista työvoimaa.
Viljo Wahlsten päätti silloin viedä perheensä Neuvostoliittoon, vaikka Kirsti-puoliso vastustikin.
Pian oltiin Neuvostoliiton aluevesillä. Isä rauhoitteli lapsia, ettei tarvitse pelätä: Neuvostoliitto ottaisi suomalaistyöläiset avosylin vastaan.
Vastaanotto oli kuitenkin sellainen, että perhe olisi heti kääntynyt takaisin, jos olisi voinut. Koko ryhmää epäiltiin Suomen lähettämiksi vakoilijoiksi.
– Meidät pidätettiin heti, ja vietimme ensimmäiset kolme kuukautta vankilassa Leningradissa, Eila kertoo.
Näin Viljo Wahlsten kirjoitti koti-Suomeen sukulaisilleen Tsheljabinskista:
"Meille luvattiin maksaa täällä hyvin, mutta nyt kun muutimme tänne, onkin juttu kokonaan toinen. Nämä venäläiset ovat valehtelemisessa mestareita, ellei ole pakkoa pysyä lupauksessaan ja jos siitä heille etua on, rikkovat ne sen aina."
Joulukuussa 1937 Tsheljabinskin alueelle tuli lopulta erikoiskäsky vangita Suomesta tulleet loikkarit "suomalaisten vakoilu- ja tihutyötoiminnan murskaamiseksi".
Neuvostoviranomaisilla oli jopa kiintiöt siitä, kuinka monta vakoilijaa, tihutyöntekijää ja kansanvihollista heidän olisi missäkin ajassa vangittava ja teloitettava. Sillä ei ollut merkitystä, että tosiasiassa suurin osa syytteistä oli täysin tekaistuja.
Vuonna 1958 Nikita Hrushtshevin suojasään aikana Eila uskalsi vaatia ensimmäisen kerran neuvostoviranomaisilta tietoa vanhempiensa kohtalosta.
Hän saikin vastaukseksi käsin kirjoitetun lapun, jonka mukaan äiti oli kuollut vankeudessa vatsatautiin huhtikuussa 1944 ja isä keuhkotautiin maaliskuussa 1946.
Eila jatkoi kuitenkin totuuden selvittämistä. Vihdoin vuonna 1992, Neuvostoliiton jo hajottua, hän pääsi Kalmukiassa paikallisen KGB:n vastaanotolle. Kaksi miestä kertoi tuolloin tyynesti, että vanhemmat oli tosiasiassa teloitettu.
Eri arvioiden mukaan Suomesta lähti 1930-luvun pulavuosina peräti 15 000-20 000 henkilöä etsimään itselleen parempaa elämää itärajan takaa. Luvut käyvät ilmi Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan vuonna 1997 julkaisemasta kirjasta Meillä ei kotia täällä. Teos on uraauurtava selvitys suomalaisten loikkareiden kohtalosta Neuvostoliitossa.
Kaikille loikkareille kävi tavalla tai toisella huonosti. Elämä ei ollutkaan sitä kommunistista onnelaa, johon ihmiset hairahtuivat uskomaan neuvostopropagandan houkuttelemina.
Papereista käy ilmi, että Viljo Wahlsten teloitettiin 10. maaliskuuta 1938 kello 21. Hänen vaimonsa Kirsti puolestaan 13. maaliskuuta kello 15.
Teloitus suoritettiin ampumalla Tsheljabinskissa, mutta tarkkaa paikkaa tai joukkohaudan sijaintia ei tiedetä.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006230931.html
Viljo Wahlsten päätti silloin viedä perheensä Neuvostoliittoon, vaikka Kirsti-puoliso vastustikin.
Pian oltiin Neuvostoliiton aluevesillä. Isä rauhoitteli lapsia, ettei tarvitse pelätä: Neuvostoliitto ottaisi suomalaistyöläiset avosylin vastaan.
Vastaanotto oli kuitenkin sellainen, että perhe olisi heti kääntynyt takaisin, jos olisi voinut. Koko ryhmää epäiltiin Suomen lähettämiksi vakoilijoiksi.
– Meidät pidätettiin heti, ja vietimme ensimmäiset kolme kuukautta vankilassa Leningradissa, Eila kertoo.
Näin Viljo Wahlsten kirjoitti koti-Suomeen sukulaisilleen Tsheljabinskista:
"Meille luvattiin maksaa täällä hyvin, mutta nyt kun muutimme tänne, onkin juttu kokonaan toinen. Nämä venäläiset ovat valehtelemisessa mestareita, ellei ole pakkoa pysyä lupauksessaan ja jos siitä heille etua on, rikkovat ne sen aina."
Joulukuussa 1937 Tsheljabinskin alueelle tuli lopulta erikoiskäsky vangita Suomesta tulleet loikkarit "suomalaisten vakoilu- ja tihutyötoiminnan murskaamiseksi".
Neuvostoviranomaisilla oli jopa kiintiöt siitä, kuinka monta vakoilijaa, tihutyöntekijää ja kansanvihollista heidän olisi missäkin ajassa vangittava ja teloitettava. Sillä ei ollut merkitystä, että tosiasiassa suurin osa syytteistä oli täysin tekaistuja.
Vuonna 1958 Nikita Hrushtshevin suojasään aikana Eila uskalsi vaatia ensimmäisen kerran neuvostoviranomaisilta tietoa vanhempiensa kohtalosta.
Hän saikin vastaukseksi käsin kirjoitetun lapun, jonka mukaan äiti oli kuollut vankeudessa vatsatautiin huhtikuussa 1944 ja isä keuhkotautiin maaliskuussa 1946.
Eila jatkoi kuitenkin totuuden selvittämistä. Vihdoin vuonna 1992, Neuvostoliiton jo hajottua, hän pääsi Kalmukiassa paikallisen KGB:n vastaanotolle. Kaksi miestä kertoi tuolloin tyynesti, että vanhemmat oli tosiasiassa teloitettu.
Eri arvioiden mukaan Suomesta lähti 1930-luvun pulavuosina peräti 15 000-20 000 henkilöä etsimään itselleen parempaa elämää itärajan takaa. Luvut käyvät ilmi Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan vuonna 1997 julkaisemasta kirjasta Meillä ei kotia täällä. Teos on uraauurtava selvitys suomalaisten loikkareiden kohtalosta Neuvostoliitossa.
Kaikille loikkareille kävi tavalla tai toisella huonosti. Elämä ei ollutkaan sitä kommunistista onnelaa, johon ihmiset hairahtuivat uskomaan neuvostopropagandan houkuttelemina.
Papereista käy ilmi, että Viljo Wahlsten teloitettiin 10. maaliskuuta 1938 kello 21. Hänen vaimonsa Kirsti puolestaan 13. maaliskuuta kello 15.
Teloitus suoritettiin ampumalla Tsheljabinskissa, mutta tarkkaa paikkaa tai joukkohaudan sijaintia ei tiedetä.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006230931.html
Vastaukset 5
Vanhimmat
ikävintä on että vieläkin melkoinen joukko suomalaisia uskoo neuvostopropagandaan.
PöheveIi yksinään uskoo propagandaa 😂😂😂
Näin on.
Propaganda on ikuista, olkoon sen levittäjä kuka tahansa.
Ja aina se löytää kohteensa.
Jalostunut nykypropaganda esittää terroristit uhreiksi ja nuoret miehet suomalaislapsiksi.
Totuus paljastuu taaskin vasta kun se on liian myöhäistä.
Onks sulla sivupersoonahäiriö?
Suomen Kansallisarkisto on aloittanut viime syyskuussa viisivuotisen tutkimusprojektin, jossa selvitetään Neuvosto-Venäjällä/Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kohtaloita vuosina 1917-1964.
https://yle.fi/uutiset/3-11505539