Sota oli Suomelle vaikeaa aikaa paitsi rintamilla, myös ruokapöydässä. Vaikka Suomi miellettiinkin ennen sotia maatalousyhteiskunnaksi, niin silti osa elintarvikkeista tuotiin ulkomailta. Hyvät satovuodet 1930-luvun lopulla kääntyvät nopeasti puutteeksi toisen maailmansodan sytyttyä.
Ruisviljan tuotannossa paras vuosi oli 1938, jolloin sato kattoi lähes koko tarpeen, ja vehnäsato oli vain viidenneksen vajaa. Perunan tuotannossa Suomi oli 1930 luvun lopulla omavarainen.
Talvisodan jälkeen tilanne vaikeutui. Alueluovutusten seurauksena maataloustuotanto pienentyi 13%[3] eli hieman enemmän kuin peltopinta-ala. Valuutan puute puolestaan romahdutti lannoitteiden ja rehujen ostot ulkomailta, joten omavaraisuus välirauhan aikana oli 70% tietämissä, todennäköisesti hieman sen alle.
Valtiojohto joutui keväästä 1940 lähtien pohtimaan, mistä saada reilu neljännes suomalaisten tarvitsemasta ruuasta.
Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri.
Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen,
Loppukesällä 1941, jo ennen virallisia tilastoja, ymmärrettiin sadon jäävän heikoksi. Tulossa oli toinen perättäinen katovuosi. Omilta pelloilta saatiinkin vain puolet elintarvikkeista, mikä jo sinällään oli katastrofi. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin paljon vaikeampi.
Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin.
Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.
Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.
Suomalaisten sotatoimien päättymisen ollessa näköpiirissä, ryhtyi Saksa painostamaan Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti.] Suomen valtiojohto halusi kuitenkin poliittisista syistä torjua vaateet Leningradin vastaisista operaatioista.
Summa summarum
Vuonna 1941 omilta pelloilta saatiin vain noin puolet siitä ruokamäärästä, mitä rauhan aikana oli kulutettu, mikä aiheutti todellisen nälänhädän uhan. Tämän lisäksi sotilaspoliittinen tilanne kävi vaikeaksi.
Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.
Myös poliittisella taistelukentällä Suomi kävi kuilun partaalla, mutta selvisi siitä: Saksa lakkasi vaatimasta Leningradin vastaisia operaatioita toimittaen silti elintarvikkeita ilman vastiketta. Tätä voidaan pitää todellisena diplomatian taidonnäytteenä Suomen päättäjiltä, jotka olivat vierastaneet Hitleriä jo ennen sotia.[
Syksyllä 1941 Suomen päättäjien viesti de facto saksalaisille oli kansallista itsemurhaa hipova: "Me emme jatka sotatoimia Leningradia kohti vaikka te niin haluattekin, mutta siitä huolimatta teidän on toimitettava meille satoja miljoonia kiloja ruokaa velaksi."
https://www.jyrkinen.fi/historia/elintarviketilanne-1941-1942.html
Ruisviljan tuotannossa paras vuosi oli 1938, jolloin sato kattoi lähes koko tarpeen, ja vehnäsato oli vain viidenneksen vajaa. Perunan tuotannossa Suomi oli 1930 luvun lopulla omavarainen.
Talvisodan jälkeen tilanne vaikeutui. Alueluovutusten seurauksena maataloustuotanto pienentyi 13%[3] eli hieman enemmän kuin peltopinta-ala. Valuutan puute puolestaan romahdutti lannoitteiden ja rehujen ostot ulkomailta, joten omavaraisuus välirauhan aikana oli 70% tietämissä, todennäköisesti hieman sen alle.
Valtiojohto joutui keväästä 1940 lähtien pohtimaan, mistä saada reilu neljännes suomalaisten tarvitsemasta ruuasta.
Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri.
Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen,
Loppukesällä 1941, jo ennen virallisia tilastoja, ymmärrettiin sadon jäävän heikoksi. Tulossa oli toinen perättäinen katovuosi. Omilta pelloilta saatiinkin vain puolet elintarvikkeista, mikä jo sinällään oli katastrofi. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin paljon vaikeampi.
Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin.
Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.
Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.
Suomalaisten sotatoimien päättymisen ollessa näköpiirissä, ryhtyi Saksa painostamaan Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti.] Suomen valtiojohto halusi kuitenkin poliittisista syistä torjua vaateet Leningradin vastaisista operaatioista.
Summa summarum
Vuonna 1941 omilta pelloilta saatiin vain noin puolet siitä ruokamäärästä, mitä rauhan aikana oli kulutettu, mikä aiheutti todellisen nälänhädän uhan. Tämän lisäksi sotilaspoliittinen tilanne kävi vaikeaksi.
Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.
Myös poliittisella taistelukentällä Suomi kävi kuilun partaalla, mutta selvisi siitä: Saksa lakkasi vaatimasta Leningradin vastaisia operaatioita toimittaen silti elintarvikkeita ilman vastiketta. Tätä voidaan pitää todellisena diplomatian taidonnäytteenä Suomen päättäjiltä, jotka olivat vierastaneet Hitleriä jo ennen sotia.[
Syksyllä 1941 Suomen päättäjien viesti de facto saksalaisille oli kansallista itsemurhaa hipova: "Me emme jatka sotatoimia Leningradia kohti vaikka te niin haluattekin, mutta siitä huolimatta teidän on toimitettava meille satoja miljoonia kiloja ruokaa velaksi."
https://www.jyrkinen.fi/historia/elintarviketilanne-1941-1942.html
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suomi olisi siis juuri ja juuri voinut pärjätä yksin jos Karjalaa ja sen osuutta ruuantuotannossa ei olisi menetetty talvisodassa.
Kun se menetettiin oli pakko saada ruokaa Saksasta tai kuolla nälkään.
Saksa asetti avulle poliittisen hinnan. Eli sitä oli pakko myötäillä tai apu lakkaisi.
Kaikki muut paitsi Venäjän trollit kyllä ymmärtää tämän.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mtv-uutisten-kysely-suomen-syyta-olla-saksalle-kiitollinen-sota-ajan-avusta/3507498#gs.ni16x6