Kerron tässä oman kokemukseni läheisen kuolemasta..
Hän, ihana ystävä, ja todellakin kuin äitihahmo minulle, kuoli viime toukokuussa. Kun kuulin asiasta että nyt hän sitten viimein on kuollut, en voinut käsittää sitä millään tavalla, se tuntui niin uskomattomalta. En voinut itkeä edes..
Menin hautajaisiin, enkä vaan voinut itkeä sielläkään.
Sitten, vähitellen, tuli kamala ikävä, ja ajattelin että en enää koskaan voi häntä nähdä, en koskaan voi puhua hänelle, tälle ihmiselle oli niin helppo puhua, hän tuntui ymmärtävän kaiken.
En ole vieläkään itkenyt tästä kenellekkään.. Välillä haluaisin, mutta en vain voi. Aina kun olen yksin, ja ajattelen häntä, voisin itkeä tunteja, ja hänen kuolemastaankin on jo kohta vuosi..
Tuntuu siltä että ihan kuin olisin jäänyt jumiin jotenkin, enkä eläisi ollenkaan. Välillä taas ajattelen että kaikki on hyvin, sitten taas tulee se tunne että ei, ei mikään ole hyvin.
Ennen kuin hän kuoli, en edes nähnyt häntä usein. Vuosia aiemmin hän oli ollut minulle kuin äiti, sitten meni pitkä aika kun en nähnyt häntä ollenkaan, ja välillä jo luulin että olin unohtanut hänet. Sitten kun sain kuulla, että hänellä on sairaus jota ei voi enää hoitaa, se tuntui niin uskomattomalta, että en voinut sanoa mitään.
No, nyt hän on poissa, ja ikävöin häntä joka päivä, en ehkä joka päivä niin paljon, mutta ei ole päivää etten ajattelisi häntä.
Tuolla otsikolla tarkoitan sitä, että onko se normaalia, että sen jälkeen, kun hän kuoli, olen alkanut pelkäämään kaikenlaista, sairauksia ja muutakin. Ja olen muuttunut muutenkin, varmaan muidenkin mielestä.
En ole kertaakaan murtunut täysin hänen kuolemansa jälkeen, olen vain ajatellut häntä joka päivä, on ollut iloisiakin päiviä, en ole oikeastaan ollut masentunut, ikävöin häntä vaan niin kauhean paljon..
Mitä tässä enää voi tehdä.. Osaanko koskaan käsitellä tätä asiaa..
Jotenkin kaduttaa se etten ollut häneen niin paljon yhteydessä, kuin olisin halunnut, ja nyt se on jo liian myöhäistä..
Hän oli niin rakas minulle..
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea tämän loppuun.. Eihän se pitkä ollut mutta kuitenkin..
Hän, ihana ystävä, ja todellakin kuin äitihahmo minulle, kuoli viime toukokuussa. Kun kuulin asiasta että nyt hän sitten viimein on kuollut, en voinut käsittää sitä millään tavalla, se tuntui niin uskomattomalta. En voinut itkeä edes..
Menin hautajaisiin, enkä vaan voinut itkeä sielläkään.
Sitten, vähitellen, tuli kamala ikävä, ja ajattelin että en enää koskaan voi häntä nähdä, en koskaan voi puhua hänelle, tälle ihmiselle oli niin helppo puhua, hän tuntui ymmärtävän kaiken.
En ole vieläkään itkenyt tästä kenellekkään.. Välillä haluaisin, mutta en vain voi. Aina kun olen yksin, ja ajattelen häntä, voisin itkeä tunteja, ja hänen kuolemastaankin on jo kohta vuosi..
Tuntuu siltä että ihan kuin olisin jäänyt jumiin jotenkin, enkä eläisi ollenkaan. Välillä taas ajattelen että kaikki on hyvin, sitten taas tulee se tunne että ei, ei mikään ole hyvin.
Ennen kuin hän kuoli, en edes nähnyt häntä usein. Vuosia aiemmin hän oli ollut minulle kuin äiti, sitten meni pitkä aika kun en nähnyt häntä ollenkaan, ja välillä jo luulin että olin unohtanut hänet. Sitten kun sain kuulla, että hänellä on sairaus jota ei voi enää hoitaa, se tuntui niin uskomattomalta, että en voinut sanoa mitään.
No, nyt hän on poissa, ja ikävöin häntä joka päivä, en ehkä joka päivä niin paljon, mutta ei ole päivää etten ajattelisi häntä.
Tuolla otsikolla tarkoitan sitä, että onko se normaalia, että sen jälkeen, kun hän kuoli, olen alkanut pelkäämään kaikenlaista, sairauksia ja muutakin. Ja olen muuttunut muutenkin, varmaan muidenkin mielestä.
En ole kertaakaan murtunut täysin hänen kuolemansa jälkeen, olen vain ajatellut häntä joka päivä, on ollut iloisiakin päiviä, en ole oikeastaan ollut masentunut, ikävöin häntä vaan niin kauhean paljon..
Mitä tässä enää voi tehdä.. Osaanko koskaan käsitellä tätä asiaa..
Jotenkin kaduttaa se etten ollut häneen niin paljon yhteydessä, kuin olisin halunnut, ja nyt se on jo liian myöhäistä..
Hän oli niin rakas minulle..
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea tämän loppuun.. Eihän se pitkä ollut mutta kuitenkin..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen menossa nukkumaan, mutta näin pikaisesti...pikku-veljeni, jolle itse olin kuin äiti, kuoli hiukan yli kuukausi sitten. Vielläkään en, en vaikka hänet on siunattu ja uurna haudanlepoon laskettu (laskin itse uurnaa) pysty uskomaan ja käsittämään, että hän on kuollut. En osaa itkeä. Kaksi ekaa päivää itkin, sitten siunaustilaisuudessa hiukan, mutta myös nauroin siinä samassa tilaisuudessa (toisin sanoen tunteet on lukossa). Muutoin oloni on niinkuin ennen. Ihan kuin mitääne i olisi muuttunut, vaikka kaikki on muuttunut. Välillä tunnen ikävää, mutten oikein osaa sitäkään. Tahtoisin itkeä ja saada tämän olon pois, ihan kuin olisi jumissa jossain ja sisältä kalvaisi jokin hitaasti puhki.
Varmaan tästä syystä saan ns. paniikkikohtauksiakin?
Kuukausi sitten minulla oli veli...kun laskin uurnan ajattelin, että pitää kertoa hänelle miten hineo tilaisuus oli ja näyttää videokin...kotona tajusin, että ei se onnistu. Hän on kuollut enkä millään ilveellä voi näitä kokemuksia hänen kanssaan jakaa.
Ja silti, tuntuu kuin hän olisi tuolla jossain, vain puhelinsoiton päässä.
Minun on ikävä, mutten osaa/uskalla tuntea sitä...
jokainen suree tavallaan. itse menetin exäni 2,5 kk sitten ja asia on joka päivä mielessäni. toinen päivä on parempi kuin toinen, ja toisena päivänä taas ei millään jaksais nousta sängystä ylös. välillä itkettää tosi paljon, mut en uskalla itkeä..pelkään vajoavani suruun ihan kokonaan. ja on paljon asioita, joista haluaisin puhua/kertoa exälle ja kaipaan häntä tosi paljon (sen huomaan mm. unista, joissa kaikki on hyvin ja olen tosi rakastunut häneen..). Yksi tapa purkaa sydäntä kuolleelle läheiselle, on kirjoittaa hänelle kirjeitä ja sanoa aina kaikki sanottava niin...itse kirjoittelen pitkiäkin kirjeitä ja kerron kaikki haluamani asiat. laitan kirjeet talteen ja teen niille sitte myöhemmin jotain, esim. poltan tms.
olo helpottaa paljon tämän jälkeen..tuntuu kuin olisin lähellä exääni..
toivotan sulle ja kaikille muillekin saman kokoneille paljon voimia..aikaa myöden suru helpottaa hieman, mut koskaan se ei unohdu, eikä sen tarvitsekkaan.
kun tuossa alussa kirjoitit itkemisestä,niin tuli sellainen tunne että ihan kuin sinulla olisi huono omatunto siitä ettet ole itkenyt.
itku ja valitus eivät aina ole surun mitta.
kukin suree omalla tavallaan
Voi että... kun niin toivoisi ettei kellekään tulisi surua! Huoletti se kohta Tyttösen viestissä että on alkanut pelätä ja kuin jäänyt jumiin. Ja on mennyt jo vuosi. Entisaikana oli suruvuosi. Luulen että vuosi oli kokemuksen sanelema aika. Minulla on kavereita jotka ovat leskiä, ja heillä on unet muuttuneet noin puolen vuoden kuluttua ja pahin suru ja pysähtyneisyys on alkanut väistyä, ja vuoden kuluttua on rakkalla oma paikka, poismenneenä mutta silti mukana. Minä en aikanani surrut äitini kuolemaa vaan olin turta vuosia - ja sitten itkin yli kymmenen vuoden kuluttua muun surun yhteydessä äitinikin poismenon. Toivottavasti saat Tyttönen jollain lailla helpotuksen ja onnistut itkemään ja suremaan surun omalle paikalleen ja pelot pois. Voimia ja jaksamista! Ajattele rakastasi lämpimästi ja sano mielessäsi, että ota uusi paikkasi, jatketaan elämää.