Rakkausriippuvainen

Täältä löytyy keski-ikäinen sinkku nainen joka on samanlainen. Yksinäisyys tällä hetkellä on kärsimystä....Pitäisi löytää mies, mutta koronan takia kaikki toiminta jossa voisi tavata vastakkaista sukupuolta on rajoitettua tai kiinni. Muutenkin kuulun riskiryhmään.

Eikä tinderi tule kysymykseenkään, lihatiski touhua.

Kuulostaa takertuvalta kiintymyssuhdemallilta, jonka taustalla on nähty lapsuuden epäjohdonmukainen tunneilmapiiri, missä vanhempi on ollut epäjohdonmukaisesti paikalla. Takertumista erityisesti stressitilanteissa, voi saada toisen ahdistumaan ja välttelemään. Joskus jopa sulautumisen kaltaista kokemusta tavoitellaan. Omien tunnetilojen tunnistaminen ja itsetunnon parantaminen katsottu keinoksi normaalimpaan erillisyyden kokemukseen. Turvautuminen toiseen on sinänsä inhimillinen piirre, osoittaa luottamusta.

Jos todella kumppani on tärkein asia haluat varmasti, että hän suhde voi hyvin. Liika takertuminen tukehduttaa kumppanin, joten on tärkeää, että fokusoit energiaasi myös muihin asioihin elämässä: työ, ystävät, perhe, harrastukset yms. Tällä myös takaat, että jos suhde joskus päättyy ei koko maailmasi samalla lailla romahda, vaikka se musertavaa olisi. On paljon kivempi viettää laatuaikaa kumppanin kanssa, kun on jotakin kerrottavaa/ puhuttavaa, kun kaikki ei pyöri suhteen ympärillä

Mikäpäs siinä, jos toisestakin tuntuu samalta, että toisen seura on parasta maailmassa. Ei kai tuo nyt rakastumisen ensihuumassa kovin epätavallinenkaan tuntemus ole, kun rakkaushormonit elimistössä mylläävät. Yleensä sen sitten aika parantaa, aika nopeastikin.

Mustasukkaisuus/ välittäminen on pahasta.
Läheisyyden kaipuu on pahasta.
Mut narsismi ja minä, minä, on tärkeitä.

Jos toisella ei mitään merkitystä, niin kannattaisi pysyä sinkkuna.

Itse olen mustasukkainen ja läheisriippuvainen, ihan oma diagnoosi.
Rakkaanikin on.
On aivan käsittämättömän hieno tunne olla jollekin välttämätön ja paras asia elämässä. Itse en koskaan uskonut löytäväni ihmistä joka panostaa 100% suhteeseen kanssani. Saati sitä, että toinen osaisi vastaavaa arvostaa.

Uskonkin ettei monikaan koskaan koe vastaavaa rakkautta elämässään. Ei edes lapsuudessaan.

Omasta mielestäni se on pelkuruutta, ettei uskalla pistää itseään täysillä likoon.
Ymmärrettävää toki. Ihmiset pelkäävät särkyvänsä sisältä.
Tottakai kasvatuksestahan se usein johtuu. Kaikenlainen toisen hyvä, katsotaan huonoksi asiaksi.

Äidit puhuvat viedessään ihan pieniä lapsia hoitoon, lapset ovat tärkein asia elämässä. Niille annetaan huonossa omassatunnossaan, kalliita tavaroita, muttei aikaa. Parisuhteen valtataistelu heijastuu lapsiin. Lapset imevät sen taisteluasetelman kuin sienet. Kun lapset oirehtivat, niitä puolustetaan raivokkaasti, mut ei ole aikaa perehtyä syihin. Vastuu siirrettäisiin kouluille tai muille. Jos lapset on pahanteossa, tai tekevät jotain typerää, jonkun aikuisen ojentaessa, mennään räyhäämään ojentajalle. Oikea tapa olisi kiittää.
Jos lapsi oirehtii kotona, koetetaan mielummin syyttää lasta, puolisoa, tai ketä tahansa muuta, kuin itseään. Kaiken kruunaa uhriutuminen.

On siis selvää, ihmisten ainoa selviytymismalli, on suojella itseään. Jos jotain haluaa, siitä pitää taistella. Ei ihme avioerotilastot ja itsemurhatilastot suomessa.

Halusin itselleni jotain paljon parempaa ja toisenlaisen kulttuurin. Nyt on rakastava ja levollinen suhde. En edes tiedä, mistä me voisimme riidellä? Saan kaiken pyytämättäkin. Tiedämme olevamme parhaita toisillemme, se tekee levolliseksi.
Tiedän että minut huomioidaan kaikissa asioissa. Mun ei tarvitse taistella. Jos tänään ei ole aikaa, sitä on sitten heti kun mahdollista. Hän myös tietää ja tuntee, mun tekevän enemmän kuin olisi edes tarpeen, yhteisen onnemme vuoksi.

Teemme aina paljon suhteemme eteen, joka päivä. Ei siksi että täytyy, vaan siksi että on mahdollisuus.

Olen mieheni kanssa paljon yhdessä mutta on meillä omiakin juttuja. En mielellään olisi montaa tuntia kotona yksin kuten vaikka kun mies lähtee kalaa, se voi olla siellä 6-8 tuntia niin haluan mukaan. Mies opettanut minua kalastamaan ja kesällä kalastamme paljon. Huono puoli on että mies herää neljältä ja viideltä pitää olla jo kalassa niin ei siinä kovin paljon aikaa ole aamutoimiin. En sitten jaksa yksin jäädä nukkumaan joten änken mukaan.

Lapset eivät ole vanhemmilleen, pitkässä juoksussa, se "maailman napa".
Toki vauvana ja pieninä ovat, mutta siitä kun vuosi vuodelta kasvavat ja oppivat ihmissuhdetaitoja, kädentaitoija ja tulemaan pikku hiljaa toimeen itse tehden, niin rakkautta on vanhemmilta päästää heistä irti.
Antaa ensin tilaa lapsille kasvaa turvallisessa ympäristössä ja nousta siivilleen.
Tilalle saa aikuismaisen suhteen omien lastensa kanssa. Se on rakkautta puolin ja toisin, ei tukahduta lapsiaan.

Sama se on parisuhteessa.
Parisuhteen alussa ollaan kuin paita ja peffa, kiinni toisissaan koko ajan.
Kun vuodet kuluu, sitä oppii luottamaan ja antamaan toiselle myös tilaa. Voitte käydä töissä ja elää (enkä tarkoita tällä nyt pettämistä enkä sivusuhteita) iloista ja monipuolista elämää. Voitte viettää erikseen kumpikin omaa aikaa myös ystävien, sukulaisten, työkavereitten ja harrastusporukoiden kanssa. Ei tarvitse koko aikaa olla yhdessä, voi tehdä asioita yksin, kaksin ja muiden ihmisten kanssa. Enkä yhäkään puhu seksistä, vaan tästä normaalista arjesta ja pyhästä.

Jos mustasukkaisena kyttää ja kykkii kylki kyljessä vuosi toisensa jälkeen, elämä jää kapeaksi ja ankeaksi. Ei ole luottamusta, ei oikeaa sisältöä, on vain epävarmuus ja pelot. Jokainen tekee itse omat valintansa. Jos joku haluaa kontrolloida ja kytätä puolisoaan, niin siitä vaan en käy estelemään, oma on valintanne ja elämäntapanne.

Parisuhde onkin tärkein suhde, mutta ei silti pidä takertua niin ettei toiselle jää omaa tilaa. Turvallisessa ja luotettavassa parisuhteessa molemmilla on omaakin aikaa, muuten tukahduttaa toisen ja suhde loppuu siihen.