Olen 24-vuotias nuori nainen ja menettänyt suurimman osan läheisistäni. Hautajaisia on ollut 16 kpl. Rankinta oli vuosina 97-00. Näinä vuosina aina joku rakas poistui. Eniten suren mummoani, joka kuoli 63-vuotiaana aivan yllättäin. Olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa..
Olen alkanut jo pelkäämään kuolemaa, en omaani, vaan lähinnä vanhempieni. Kuinka paljon kuolemaa ihminen kestää?
Viikko sitten ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa, olo on aivan turta. Kuuluko tämän elämän olla pelkkää surua ja murhetta?
Kaiken lisäksi sain kuulla,etten voi koskaan saada lapsia. Olen lapsirakas ja tämä tieto masensi kyllä entisestään..
Kuitenkin porskutan eteenpäin ja yritän nauttia pienistä asioista, mutta tuleeko raja vielä vastaan..?
Kun kerran viimeisen suljen nämä silmäni unista maan, yhä ylemmäs silloinko kuljen, rakkaani nähdäkö saan?
Olen alkanut jo pelkäämään kuolemaa, en omaani, vaan lähinnä vanhempieni. Kuinka paljon kuolemaa ihminen kestää?
Viikko sitten ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa, olo on aivan turta. Kuuluko tämän elämän olla pelkkää surua ja murhetta?
Kaiken lisäksi sain kuulla,etten voi koskaan saada lapsia. Olen lapsirakas ja tämä tieto masensi kyllä entisestään..
Kuitenkin porskutan eteenpäin ja yritän nauttia pienistä asioista, mutta tuleeko raja vielä vastaan..?
Kun kerran viimeisen suljen nämä silmäni unista maan, yhä ylemmäs silloinko kuljen, rakkaani nähdäkö saan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt en tiedä miten sanoa... mutta tuli samanlainen olo kuin omalla kohdalla. Minulla ei ole oikeastaan montakaan sukulaista jäljellä, kaikki ovat kuolleet. Veljet ja tyttäret ovat onneksi vielä elossa, tosin asuvat etäällä ja ovat kovin kiinni omissa touhuissaan. Vanhemmat, isovanhemmat,tädit,sedät,serkut... kaikki kuolleet. Kuolemat ovat aina tulleet ryppäissä parin vuoden sisällä, ei koskaan yksin. Joku toisilleen läheinen ihmisryhmä on poistunut kuin yhteisestä päätöksestä. En ole uskova, mutta silti arvelen, että jostain syystä minun on tarkoitus elää ilman suvun turvaa ja läheisyyttä. Eipä silti, en ymmärrä mistä syystä. Yleensä elämä tarjoaa sitä mitä tarvitsee, ei sitä mitä haluaa - ja saattaa olla tosi julma siinä missä tosi kauniskin. Kunpa et pelkäisi... se tulee mitä on tullakseen, ja poismenneet ovat monessa mielessä edelleen läsnä ja tukevat. Voimia ja jaksamista, älä lannistu vaan porskuta edelleen. Aurinko paistaa meillekin vaikka sitä välillä epäilisikin.
itselläni ei siskoja eikä veljiä ja muutenkin yksinäinen kaupungissa paitsi tietysti tyttöni mut nyt olen menettämässä kaikista rakkainpani poikani enkeleiden hoivaan ja suru on suuri...mitä tehdä jättää työ ja muuttaa kotipaikkakunnalle jotta edes muutama kaveri olisi kannustamassa eteenpäin..?? Taas tytöt ei halua muutta...
Moi! Mulla on sama tilanne, olen menettänyt läheisiä ja nykyisin pelkään kipeästi vanhempieni mahdollista kuolemaa. Mulla ei ole omaa kultaa tai lapsia enkä tiedä saanko niitä koskaan, ehkä en. Ei kai tässä muu auta kuin yrittää uskoa parempaan, elämään kuoleman jälkeen ym.