Niin se vain on?

mamabeard kirjoitti:

elikä Ajatuksia sadepäivänä 11.4.2005. 1/3

- - -

Sade sitoo pölyä, ilma puhdistuu, pisarat
kuin ajatukset putoilevat alas
kaupungin asfaltille, betoniin - kävelemme toistemme
ohi, toisiamme vasten, puhumme toisillemme
kuunnellen ajatuksiamme

Omia ajatuksia, mielikuvia, oletuksia -
siinäkin missä kuvittelemme kuuntelevamme
sitä toista

Jumala, auta sydämiämme avautumaan Sinulle
ja taivaallisen armosi sateessa
huuhdo ohimoiltamme pöly,
että kuulisimme sinut kaikessa tässä -

Ja näkisimme lähimmäisen:
ajatuksineen, niin kuin minäkin ajatuksineni
Yhtä arvokkaana kaikessa
siinäkin, missä ajattelemme toisin
Ja Herra, tällä tavalla

Puhu meille ja meihin elämää
läheistemme kautta,
kohtaamisissa, joissa sitoudut
ihmiseen
Ole ylistetty!

- - -

I VALHEMINÄ?

(1) Ajattelen kristittyä. Sellaista joka niin kovin helposti loukkaantuu hänelle osoitetusta kritiikistä. Ehkä jopa kuvitellusta. Suojaa itseään. "Eihän minunkaan nyt sentään kaikkea tarvitse sietää!"
Mikä on se "minä" jonka ei tarvitse "kaikkea sietää"?
Ehkä se ei olekaan ihminen aidoimmillaan, se joka hän todella on. Se joka hän on sisimmässään aitona ja Kristuksen vapauttamana persoonana.
Jos se ei ole hän itse aidoimmillaan, mistä sitten on kyse? Siinä "minässä" joka meissä niin kovin helposti loukkaantuu ja puolustaa itseään?

(2) Ehkä se on meihin rakentunut, meissä kasvanut tapa reagoida, eräänlainen roolimalli.
Ei kuitenkaan sillä tavalla että "vetäisimme" jotakin roolia! Tietyssä mielessä kyse on aidosta itsestämme, mutta kuitenkin rakentuneesta, pinnallisiin rakenteisiin sitoutuneesta. Jostakin sellaisesta mallista, jota emme ole uskaltaneet luovuttaa Jumalalle ja joka, sen tähden, pitää meitä otteessaan.
Kun siis puolustamme itseämme ja omaa loukkaamattomuuttamme ehkä silloin puolustammekin valheminää itsessämme, sellaista rakennelmaa, joka vain estää meitä löytämästä todellista ja vapautunutta itseyttämme?

(3) Vaatiessaan vapautta valheminälleen kristitty ei saavuta eikä pidä yllä vapauttaan, päinvastoin hän väistää mahdollisuuttaan olla todellisesti vapaa.
Raamatun sanoman mukaan todellisen vapauden lähtökohta on antautumisessa.
Jos antautumisemme on todellista siitä seuraa riippuvaisuus Kristuksessa. Tuo riippuvaisuus ilmenee käytännössä siinä kuinka elämme. Kyse on elämämme sisäisestä asenteesta.

(4) Vapauttaan todeksi elävä kristitty elää kaikessa suhdetta Kristukseen.
Pelastettuna ihmisenä minun sisimmässäni on alituinen seurustelusuhde Jumalaan. Se on olemassa toteutan sitä tai en. Jumala ei ole vain minusta erillinen, kaukainen hahmo jonka odotukset kohdistuisivat minuun ulkoapäin.
Jumala on paitsi minusta erillinen, oma persoonansa, myös läsnä minussa. "Kristus meissä".

(5) Mitä vapautuneempi on suhteemme Jumalaan sen selkeämmin koemme Hänen puhuvan meille sisimmästämme käsin. Tällöin kaikki se mitä Jumala minulta odottaa on sopusoinnussa oman todellisen itseyteni kanssa.
Jos suhdettamme Jumalaan häiritsevät valheminämme signaalit ja häiriölähetykset, koemme Jumalan odotukset ikäänkuin ulkopuolisina ja uhkaavina. Jumala on minusta erillinen ja vaatii minua toimimaan tahtonsa mukaan, ja koska olen kristitty minun pitää pyrkiä toimimaan Hänen tahtonsa mukaan - se mitä minun on vaikea ymmärtää on minun tahtoni ja Hänen tahtonsa yhteys.
Vain Kristus minussa voi vapauttaa minun tahtoni Jumalan tahtoon niin että Hän minussa alkaa vaikuttaa sitä mikä ennen oli ulkokohtainen vaatimus.

(6) Tätä seurustelusuhdetta - suhdetta Jumalaan, joka on taivaassa ja minussa: Hän on minusta erillinen ja kuitenkin minussa läsnä - kristitty elää tarpeissaan, kaipauksissaan, unelmissaan, ahdistuksissaan, peloissaan - ihmissuhteissaan, suhteessaan työpaikkaansa, arkielämän vaatimuksiin. Kaikessa ja kaikkialla. Seurustellessaan ympäristönsä kanssa hän seurustelee Jumalan kanssa, koska Jumala on mukana kaikessa siinä missä hän seurustelee.

(7) Näin ollen päätelmäni on tämä:
Persoonallisesti mielekkään elämän ehto on hengellinen vapaus ja tuo vapaus voi totetua vain riippuvaisuudessa Kristukseen. Toteuttaessamme riippuvaisuutta Kristukseen me itse toteudumme persoonallisesti.
Jumala siis on minusta erillinen ja kuitenkin minussa vaikuttava. Voin seurustella vain minusta erillisen persoonan kanssa joka ei sekoitu minun persoonaani eikä hämmennä persoonallisuuttani.
Jumala jonka kanssa seurustelen ei ole minussa läsnä ainoastaan seurustelumme kautta, kuten ihminen jonka kanssa seurustelen on minussa "läsnä" seurusteluni kautta.
Jumala on läsnä oman persoonansa kautta. Jumalan läsnäolo minussa ei perustu vain kokemiseen, vaan ennen kaikkea olemiseen: Pyhä Henki on minussa. Pyhä Henki ei ole minussa kokemuksellisuuden kautta. Jos olen uskossa antanut itseni Jeesukselle niin Hän on minussa tunnekokemuksista riippumatta.
Hänen olemisensa minussa tuottaa hengelliset kokemukset. Tämä on järjestys.

(8) Puhuessani rististä ja ihmisen tarpeellisesta kuolemisesta itselleen saan aika ajoin vastaani epäileviä kommentteja, joissa monin erilaisin sanankäänteinen ja joskus hienovaraisen vihjailevasti väitetään että vastustan "elävää" kristillisyyttä eli Pyhän Hengen karismaattista toimintaa.
Näin ei kuitenkaan ole. Mielestäni risti ja ristin todellisuuden käytännöllinen kohtaaminen johtaa aitoon karismaattisuuteen.
Voimaperäinen hengellinen tapahtuminen ei ole niinkään kokemuksia Herrasta, vaikka toki se on myös sitä. Pohjimmiltaan kyse on elämästä Herrassa.
Karismaattisuus yliluonnollisena tapahtumisena on Jumalan elämän julkitulemista inhimillisen elämämme läpi.
Siksi tarvitsemme ristin jossa meiltä riistetään omavoimainen elämämme, myös omavoimainen "kristillinen" elämämme, sillä kaikki se mikä on omavoimaista ja ihmisestä lähtöisin pyrkii aina korvaamaan Kristuksen jollakin muulla: minun kokemuksillani Kristuksesta, minun näkemyksilläni Kristuksesta jne.

(9) Ilman ristiä - siis ristiä käytännöllisenä todellisuutena - valheelliset minäkuvamme ja hurskaisiin oppilauselmiin turvautuva taipumattomuutemme soluttautuu taitavasti myös karismaattisuuden keskelle. Seurauksena epäterveitä ilmiöitä ja riitaa.
Ei riitä että saarnamme rististä. Tarvitaan käytännöllinen antautuminen ristin totuudelle. Ei se, että puhumme rististä, vaan että olemme ristillä.
Jos puhun rististä, mutta samalla elämässäni on lihallista arvostelua muita kohtaan, eikö saarnani silloin ole ulkokohtaista? Jos minulla on mielikuva itsestäni että olen ainoan oikean evankeliumin, sen vanhanaikaisen ristin ja veren evankeliumin julistaja, ja sitten itseriittoisesti paheksun niitä jotka julistuksessaan käyttävät erilaisia sanankäänteitä kuin minä, jotka eivät sovellu minun kaavoihini ja mittapuihini kristillisyydestä, olenko silloin todellisesti ristin ja veren evankeliumin julistaja?
Tässä toimii pyhityksen laki: pyhitys perustuu armoon, ja jos tahdomme mitata kuinka pyhittyneitä olemme on hyvä mitata kuinka armollisia olemme. Ristin juurella omatekoiset mittarimme putoavat pois. Jos elämme ristin todeksi itsessämme, silloin voimme nähdä että risti tekee työtä myös toisissa - evankeliumi ei ole sanoissa, se on voimassa.
Jos siis tahdomme löytää karismaattisuuden jossa karisman alkuperäinen tarkoitus eli Kristuksen kirkastuminen kaikessa majesteettisuudessaan toteutuu seurakunnalle, seurakunnassa ja seurakunnan kautta, on vain yksi tie: ristin kautta.
Siis että me yksilökristittyinä kuljemme ristin kautta. Ylösnousemuselämää ei ole ennen hautaamista.

(11) Jotta voitaisiin todellisesti elää Jumalan voimassa on ensin kuoltava pois siitä, mikä estää Jumalan elämää virtaamasta meissä. Se minkä on kuoltava on "oma elämämme". Siis sellainen elämä joka tahtoo olla riippumatonta ja säilyttää itsellään oikeudet valintoihinsa. Nuo oikeudet kuuluvat Jumalalle.
Jumala on antanut hallintaamme elämäämme koskevia oikeuksia, joihin kuuluu oikeus tehdä valintoja ja päätöksiä. Oikeastaan koko elämämme on annettu hallintaamme. Mutta elämä jota hallitsemme, elämä jota käytämme kuuluu Kristukselle, emme ole itsemme omat.
Siksi on luonnollista, kaikin tavoin järjellistä että käytännöllisellä tavalla annamme ruumiimme, koko elämämme kaikkine toimineen Herralle.

(12) Jumala voi hallita sinussa vain yhtä tietä. Se on: että luovutat hallintaasi uskotun elämän Hänelle. Että tahdot kaikissa valinnoissasi tehdä sitä mitä Jumala tahtoo tehdä. Sitä on elävä jumalanpalvelus kuoleman kautta.
Älä unohda että uhrit suoritetaan alttarilla ja alttari on aina kuolemisen paikka.
Alttari voi olla elämän syntymisen paikka vain jos sen annetaan olla kuolemisen paikka. Elämä versoo verestä ja tuo veri vuotaa Golgatan ristinpuulta.
Emme toki voi olla Vapahtajaamme paremmat?
Hän kärsi kuoleman - ja nyt Hän lahjoittaa tämän kuoleman meille, että Hänessä kuolisimme pois vanhasta - että kuolisimme pois siitä mikä estää meitä elämästä todellisesti vapautettua, kokonaisvaltaisesti rikasta elämää.
Jumalan Pojan risti vapauttaa meidät kuolemaan pois kaikesta siitä mistä emme omin teoin voineet pois kuolla: oman minän hallitsemasta, itsekkäästä, omavoimaisesta elämänmallista!
Kiitos Jumalalle rististä.

(13) Kun kristillinen elämämme on todellista, ja se voi olla todellista vain jos hyväksymme oman minämme kuoleman ja annamme ristin tehdä tätä vapauttavaa työtään, jonka kautta Pyhä Henki vaikuttaa, sillä on aina todelliset seurauksensa.
Elämä ilmenee tapahtumisena. Kuten inhimillinen elämä ilmenee inhimillisinä tapahtumina, niin jumalallinen elämä ilmenee jumalallisina tapahtumina.
Kristillinen elämä sisältää sekä inhimillisyyden että jumalallisuuden tapahtumisen. Nämä kummatkin toisiinsa sekoittumatta ja kuitenkin samanaikaisesti läsnä. Kun Jumalan Henki saa hallita inhimillisyydessämme silloin siinä ei hallitse oma liha.

(14) Jumala ei siis tee ihmisen elämästä jotakin yli-inhimillistä elämää, mutta Hän tulee inhimillisen elämämme keskelle ja tuo heikkouteemme omat mahdollisuutensa, että eläisimme Hänet todeksi heikkoudessamme. Ydin ei ole siinä mitä minä voin ja mihin minä kykenen, vaan mihin Kristus kykenee jos kunnioitan Häntä ja Hänen työtään itsessäni. Siihen tarvitaan vapauttava risti: kuoleminen pois itseriittoisuuden vankilasta - puhdistuminen ja parantuminen valheminän orjuuksista.

(15) Uskon vakaasti että Jumalan tahto meihin nähden on voimaperäinen, dynaaminen hengellisyys yliluonnollisine tapahtumineen. Se ei kuitenkaan ole ensisijaista. Armolahjat kuuluvat Jumalan palvelemiseen mutta vain lapsi voi palvella Isäänsä. Jumala ei tee meistä ensisijassa palvelijoita vaan lapsia. Sen seurauksena palveleminen toteutuu luonnostaan, koska Pyhä Henki tuottaa sitä. Kaiken lähtökohta on Kristus. Vain silloin palvelemisemme voi varjeltua sielulliselta pusertamiselta ja suorituskeskeisyydeltä.
Terve karismaattisuus ei koskaan ole sitä mitä minä teen, koskekoot nämä tekoni ylistystä, armolahjoilla palvelemista tai mitä tahansa, vaan kyse on siitä mitä Henki tekee antautuneissa sydämissämme, jotka tahtovat ennen kaikkea kuulua Kristukselle ja elää Hänessä.

Mitä kiinnostuneempi olen Jeesuksesta ja mitä syvempi on kaipaukseni elää yhteyttä Jumalaan todeksi kokosydämisellä antautumisella, riippuvuudella ja kuuliaisuudella, sen voimallisemmin Pyhä Henki minussa vaikuttaa. Jos sen sijaan etsin ensisijassa kokemuksia ja elämyksiä uskoni todistukseksi ollakseni niiden kautta elävä, silloin olen uskossani sidoksissa ulkonaisiin olosuhteisiin ja tapahtumiin ja ne rajoittavat vapauttani, eikä Pyhä Henki vaikuta minussa voimallisesti.
Tosi hengellinen vapaus on sidoksissa vain yhteen: Kristukseen. Kun elän todeksi tätä yhteyttä, olen vapaa.

Voimallisinta työtä mitä Henki kristityssä tekee on hänen juurruttamisensa Kristukseen. Jos eräät sinänsä hyvinkin hengelliset kokemukset tai armolahjojen toiminta, jota seurakunta tarvitsee rakentuakseen, on mielestäsi voimallisinta, silloin keskityt niihin; jos juurtumisesi Kristukseen on mielestäsi voimallisinta, silloin keskityt siihen ja olet luonnollisesti valmis ottamaan vastaan itsesi kohtaamiseen sisältyvän kivun, jonka juurtuminen ja kasvu tullessaan tuo.
Juurtuminen Kristukseen ja aito hengellinen kasvu johtaa väistämättä terveisiin kokemuksiin, joihin kuuluu armolahjojen toiminta eli raitis, Kristuskeskeinen karismaattisuus. Seurakunta ilman karismaattisuutta ei ole Jumalan seurakunta, sillä siitä puuttuu Pyhän Hengen elävä työ. Ei voi olla seurakuntaa ilman Pyhää Henkeä joka todistaa seurakunnan Kristuksen seurakunnaksi.
Jumala siis todistaa meidät omikseen olemalla meissä ja koska Hän on meissä Hän myös vaikuttaa meissä. Mitä antautuneempia olemme sen voimallisemmin Hän pääsee vaikuttamaan.

(16) Tällainen yhteys iankaikkisen elämän edellytyksenä johtuu ihmiselämän luonteesta. Olemme luodut Jumalan yhteyteen. Taivaallinen elämä voi olla vain yhteydessä toteutuvaa elämää. Muunlaista hengellisyyttä ei ole - tai jos on ainakaan se ei ole kristillistä hengellisyyttä: mystiset kokemukset, joissa etsitään "itseyttä" ja "harmoniaa" ja "yhteyttä" ohi todellisen Kristuksen, siis ohi Golgatan sovintotyön ja armon, perustuvat valheelliseen kuvaan ihmisolemuksen luonteesta. Sellaiset kosmisen yhteyden kokemukset joita esim. joogameditaatiossa koetaan ovat vain ihmisen erillisyydessä tapahtuvua kokemuksia. Missä Jeesus puuttuu, siellä puuttuu todellinen yhteys.
On syytä uudelleen korostaa ettei Jumala riko eikä hämmennä ihmisen ainutlaatuista persoonaa ja yksilöllisyyttä. Hän kasvattaa ja parantaa minua yhä enemmän juuri siksi joka aidoimmillani eli persoonana Hänen yhteydessään olen.

(17) Pyhä Henki lapseuden henkenä on Kristus minussa.
Tämä rakkauden yhdysside jonka kautta olen liitetty Jumalaan ja kaikkiin niihin jotka ovat Jumalaan liitetyt, tekee seurakunnasta yhden ruumiin: missä minä olen, siellä on seurakunta.
Näin voimme iloita toistemme lahjoista. Kun Jumala vaikuttaa jotakin veljessäni tai siskossani olen minä saman ruumiin jäsenenä samasta vaikutuksesta osallinen. Kaikki mikä kirkastaa Jumalaa riemastuttaa minua - tämä ilo Jumalan teoista on sisäsyntyinen, se ei perustu puoluemielisyyteen eikä organisaatioihin vaan elämänyhteyteen.
Hengellinen elämä ei ole "organisatorista" vaan "orgaanista".

(18) Valheminää ja roolimalleja varjeleva kristitty kokee Jumalan häneen kohdistuvat odotukset vaatimuksina. Hänellä kyllä on aitoon itseyteensä siinä määrin yhteyttä että hän tiedostaa nuo vaatimukset oikeiksi. Ainakin periaatteessa ja Raamatun pohjalta hän myöntää ne oikeiksi. Ristiriita kuitenkin on siinä että alati jokin hänessä kokee voimakkaasti "tässä on vääryyttä".
Siis mikä on väärin? Missä on vääryyttä? Kuinka Jumalan odotuksissa meitä kohtaan voi olla vääryyttä? Tiedän että niissä ei ole vääryyttä ja kuitenkin, jos en ole päässyt luovuttamaan itseäni Jumalalle ja olen vielä itselleni ja syvimmille tarpeilleni vieras, koen että niissä on vääryyttä.
Tällaisella ihmisellä on itsessään hyvin todellisena kokemus että Jumalan häneen kohdistuvat vaatimukset ovat väärin: ne ovat väärin minuuttani kohtaan. Jumala siis riistävää jotakin persoonallisuudestani ja väheksyy yksilöllisyyttäni.
Mutta se persoonallisuus jota "riistetään" ja yksilöllisyys jota "väheksytään" ei olekaan aidointa itseäni, vaan minuun maailmassa rakentunutta "minää"!
Huomaatko että ongelman ydin on valheminän ja oman aidon persoonallisuutensa samaistaminen? Silloin tapahtuu seuraavaa: kun lihallisuuteni kärsii, minäkin kärsin - voin olla aivan maahan lyöty, masennettu.

(19) Kristitty joka vielä näkee Jumalan tahdon ja oman tahtonsa toisistaan erillisinä, niin että toinen (Jumala) ulkoapäin ja ikäänkuin väkivalloin yrittää vaikuttaa toiseen (minä), koska ei ole päässyt tuntemaan mitä merkitsee "Kristus minussa" tosi elämän lähteenä, on pakotettu elämään jatkuvassa kriisissä itsensä kanssa - kunnes hän viimein suostuu luovuttamaan itsensä Jumalalle ja näin antautuu "Jumalan elämälle minussa".

(20) Itsensä luovuttamisessa Jumalalle on mielestäni huomattavaa, että voimme kyllä luovuttaa Jumalalle tämän ja tämän erillisen asian, jonka kanssa kipuilemme, mutta se ei vielä ole sama kuin itsensä luovuttaminen. Nämä tosin toteutuvat yhdessä ja toinen pyrkii johtamaan toiseen. Se on Jumalan teko.
Asioiden luovuttamista vaikeampaa on luovuttaa oma itsensä.
Ja koska valheminää varjeleva kristitty lihallisuutensa tähden kuitenkin pitää kiinni luovuttamistaan asioista, luovuttaminen usein on vain nimellistä.
Sanomme "Herra, annan tämän sinulle" ja olemme luovuttamisessamme ehkä hyvinkin aitoja, mutta se minkä olemme antaneet on silti vielä omissa käsissämme. Rehellisyytemme on tunteellista. Ehkä rehellisyytemme siinä on kaikki mihin pystymme. Teemme parhaamme, sen parhaan mihin kykenemme valheminäämme varjelevina, omavoimaisuutemme sitomina.
Miksi sanoin että asia, jonka olemme luovuttaneet, on yhä omissa käsissämme? Pidämme luovuttamiamme asioita yhä edelleen käsissämme tarkkaillen niitä ja meillä on niihin kohdistuvia vaatimuksia. Asioiden omissa käsissä pitämisessä on kyse vaatimuksista.
Meillä ei ole näihin asioihin nähden ainoastaan odotuksia, jotka ovat luonnollisia ja kuuluvat ihmisen, myös kristityn ihmisen elämään. Meillä on näihin asioihin nähden vaatimuksia. Juuri siksi ne vielä ovat käsissämme.
Onko kyse luonnollisista odotuksista vai luonnottomista vaatimuksista paljastuu käyttäytymisemme kautta.

(21) Asiansa Jumalalle luovuttanut henkilö ei ryhdy tuossa asiassa vaatimaan ihmisiltä odottamaansa vastausta. Hän kyllä odottaa tuota vastausta - ehkä kyse on toisen henkilön teoista minun kohtaan, jolloin odotan hänen tekojensa muuttuvan jne. Tietenkin odotamme vastauksia asioihimme. Mutta kun vastausta ei tunnu tulevan ja kun meihin yhä edelleen suhtaudutaan tavalla jota emme toivoisi, silloin voimme yhä edelleen odottaa vastausta Jumalalta emmekä nytkään vaadi sitä ihmiseltä, olosuhteilta ja tilanteilta. Nehän eivät ole enää minun käsissäni: olen luovuttanut asioiden muuttumisen Jumalan käsiin.
Jos asiat ovat edelleen minun käsissäni, on luonnollista että odotukseni kohdistuvat ihmisiin ja olosuhteisiin vaatimuksina. Jos olen luovuttanut asiani Jumalan käsiin, on luonnollista että odotukseni kohdistuvat Jumalaan pyyntöinä - ja tämän seurauksena tilanteisiin levollisena luottamuksena ja varmuutena että Jumala tekee kaikessa työtään.
Ehkä ajattelemme että tärkein työ mitä Herra asioissamme tekee, on noiden asioiden muuttaminen? Kuitenkin tärkeämpää on meidän muuttamisemme. Joskus Jumala viivyttää vastaustaan, vastausta jonka Hän tahtoisi jo antaa, koska Hänen tähtäimessään on vielä parempi vastaus: minun muuttumiseni. Jos näet sisimpämme ei vapaudu elämään kristillistä elämää armosta ja kohtaamisesta käsin, kaikki rukousvastaukset ja lahjat turmeltuvat lopulta, oma luovuttamaton minämme, oma väärä "autoniamme" turmelee ne lopulta, koska elämme minästämme mutta emme Kristuksesta käsin.

(22) Antautuminen, johon kuuluu valheellisten roolimalliensa ja käyttäytymistapojensa tunnistaminen, merkitsee kipua, sillä kun Jumala alkaa eheyttämään ihmistä, tekemään häntä sinuiksi itsensä kanssa ja niin eheyttämään häntä siksi henkilöksi joka hän pohjimmiltaan, omasta vapaasta itseydestään käsin on, siihen kuuluu riisuutuminen, tietynlainen kuoriutuminen siitä mistä olemme pitäneet kiinni ja minkä kautta aiemmin olemme eläneet.

Oman "minänsä" suojaaminen vetoamalla loukkaamattomuuteensa - "ei minunkaan sentään kaikkea tarvitse sietää" - saattaa siis perustua itsesuojelumekanismiin, se on keino välttää kipua, mutta suojatessamme itseämme hengelliseen kasvuun kuuluvalta kivulta suojaamme itseämme elämältä ja jäämme edelleen rakenteidemme vangiksi.

(23) Kun kristitty elää myös uskonelämäänsä tuollaisten rakenteiden kautta ja tuo valheminänsä loukkaamattomuuden suojelemisen seurakuntaan, seurauksena on jatkuvia harmeja. Väärinymmärryksiä, loukkaantumisia jne. Silloin kun kyse on ilmeisistä synneistä ja ihmiselle paljastuu hänen väärä asenteellisuutensa, jossain vaiheessa on pakko kohdata totuus käyttäytymisestään, hän saattaa tehdä parannusta. Väärät sanat ja reagoinnit pyydetään anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä. Mutta - jos tämä jää tekojen tasolle, silloin ei ole menty ytimeen.
Myönnän tekoni synniksi, koska kristitty ei saisi käyttäytyä niin. Myönnän asenteellisuuteni synniksi, koska nuo väärät asenteeni eivät ole Kristuksen mielen mukaisia. Mutta kaikesta myöntämisestäni ja synnintunnustamisestani huolimatta jokin minussa pitää yhä kiinni tästä: myös minua loukattiin, minulla oli ja on oikeus puolustautua. Suomeksi: minulla on oikeus kääntää selkäni tuolle ihmiselle, minulla on oikeus vihata, minulla on oikeus olla katkera.

Nyt asian ydin on tässä:
Ihminen katsoo itseensä. Ja vaikka hän katsoisi Kristukseenkin niin hän katsoo tähän itsensä kautta. Eikö tämä ole luonnollista? Toki, mutta valheminäänsä elävä ja riisuutumisen kipua välttävä kristitty elää valheminänsä rakenteiden kautta!
Jeesus kyllä vaikuttaa hänessä. Hän on armahdettu ja pelastettu. Siinä mielessä hänellä on yhteys omiin aitoihin tarpeisiinsa ja persoonallisuuteensa. Kun Jumala kohtaa häntä, niin Hän kohtaa juuri tuota aitoa ihmistä hänessä, hänen persoonaansa. Siksi juuri hänelle paljastuu hänestä itsestään vääriä asenteita ja tekoja - joista hän pyrkii tekemään parannusta.

Nyt Jumalan tahto on että katsoisimme itseemme Kristuksen kautta. Että oppisimme näkemään itsemme Hänen valossaan. Ja niin voisimme elää alituisessa kohtaamisessa jossa näemme myös lähimmäisemme Kristukseta käsin.
Tämä on oman, aidon itseytensä löytämistä. Se on elämää yhteydessä elämän lähteeseen. Siksi siinä on alituinen virvoitus koko ihmiseen nähden - henki, sielu, ruumis - ja sopusointu. Kun emme enää käytä energiaa vääränlaiseen loukkaamattomuutemme ja oman minämme oikeuksien suojelemiseen, vapaudumme rakastamaan.

(24) Arvoni ei ole kiinni siitä kuinka minua kohtaan käyttäydytään. Arvoni on Kristuksessa. Minuun kohdistuvat loukkaavat sanat ja ilkeämieliset teot eivät vähennä arvoani. Kaiken minuun kohdistuvan kritiikin keskellä olen Kristuksen rakastama - siksi voin rakastaa myös loukkaajiani Hänestä käsin.
Tämä vapauttaa meitä ottamaan vastaan myös kriitikin ja arvostelun. Herra, ehkä niissä sanoissa on jotakin totta? Herra, puhu sinä minulle lähimmäiseni kautta?
Näin jokainen meihin kohdistuva kritiikki voi kasvattaa meitä. Silloinkin kun se on tarkoituksellisen ilkeämielistä ja vailla totuudenmukaisuutta. Se saa meidät kasvamaan yhä syvemmin kiinni Kristukseen, jossa on todellinen arvoni.

Näin voimme kohdata vaikeat tilanteet innokkaina, koska tahdomme - sisimmältään jokaisessa kristityssä on tämä tahto - kasvaa rakastamaan myös näissä tilanteissa.
Kun kristitty sanoo: en tahdo, en oikeastaan edes voi rakastaa tuota henkilöä, koska hän sanoi minulle noin ilkeästi. Silloin hänessä puhuu hänen pinnallinen ja rakentunut minänsä. Uudestisyntyneeltä hengeltämme me nimittäin tahdomme rakastaa.
Puolustaessamme oikeuksiamme olla rakastamatta luulemme puolustavamme itseämme, vaikka tosiasia on että niin me yhä rikomme itseämme vastaan ja riistämme itseltämme vapauden olla aidosti se, joksi Jumala on meidät Kristuksessa luonut.

- - -

Ajattelin kirjoittaa vain pienen ajatuksen tuosta aiheesta ja siirtyä sitten seuraavaan ja näin heitellä muutamia rouheita mietittäväksi mutta huomaan että tämä aihe nyt vei mennessään...
En ehtinyt käydä koko tekstiä läpi. Kirjoitusvirheitä ja turhaa toistoa ja muutakin vaikeaselkoisuutta varmaan jäi tekstiin...
Nyt minun täytyy kuitenkin mennä.

Jaksoiko kukaan lukea tekstiä läpi?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä