Perinteisessä juutalaisessa uskossa ei ollut sijaa tuonpuoleisuususkolle: Jahve oli elävien, ei kuolleiden Jumala (esim. Jes. 38:18-19). Pitkä ikä oli merkki Jumalan siunauksesta, vastaavasti ennenaikainen kuolema osoitus jumalattomuudesta. Näin suoraviivainen oppi tuotti ongelmia etenkin Syyrian hallitsijan vainojen aikana 160-l. eKr (ks. makkabilaissodat). Vainoissa kuolivat ennenaikaisesti nimenomaan kaikkein hurskaimmat, jotka jääräpäisesti pitivät kiinni omasta uskostaan. Sen sijaan uskostaan luopuvat saivat elää. Usko kuolemanjälkeiseen elämään oli vastaus tähän polttavaan ongelmaan. Aluksi se näytti koskevan vain marttyyreita ja heidän vainoojiaan. Ensin mainitut saivat lyhyeksi jääneen elämänsä kompensaationa tuonpuoleisen autuuden, jälkimmäiset puolestaan rangaistuksen. Myöhemmin käsitys kuitenkin "demokratisoitui" koskemaan kaikkia kuolleita. VT:n ainoa kirja, joka puhuu yksiselitteisesti iankaikkisesta elämästä, on juuri 160-luvun vainojen aikana kirjoitettu Danielin kirja, VT:n ainoa apokalyptinen teos. (ks. Dan. 12:2-3).
Jahve oli elävien Jumala ei kuolleiden
Anonyymi
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eräs Pyhä kirja kertoo että pitkään elää omin käsin elannon hankkinut kun taas muiden varoilla pummina elänyt kuolee nuorena. Pummia kaikki kiroo, mutta tuota toista siunaa. Paljon armeliaisuutta saanut ei elä kauaa muiden kustannuksella. Autuasta on antaa eikä ottaa. Jokaisesta lahjasta tehdään tili ankarin : turhaan vastaanotettu vai ei?