Kristus nousi kuolleista!
Pääsiäinen meillä siis oli jo, mutta keskustelu näköjään jatkuu ties monettako kierrosta; uusia näkökulmia ei taida olla. Kuulun siihen kehnojen eli ev.lutista tulleiden uusortodoksien luokkaan, jonka mielestä pääsiäinen on Suomessa ihan oikealla paikalla nyt ja toivottavasti myös pysyy.
Erästä teemaa täällä ei ole paljoakaan käsitelty, itse olen sitä pyöritellyt vuosia, nimittäin paradoksia (jonkun mielestä ehkä sovittamatonta ristiriitaa): evoluutiota ja luomista.
Käsittääkseni Kirkko hyväksyy evoluution luomisen välineenä ja tieteen teon ihmiselle annettuna mahdollisuutena. Löytyykö Kirkosta ns. nuoren maan kreationisteja? Olenko väärässä olettaessani ettei heitä juurikaan ole?
Pari vuotta sitten Heikki Kirkiseltä tuli mielenkiintoinen teos ”Termiitti vai enkeli”, jossa pohditaan niin biologista kuin sosioevoluutiotakin. Kirjassa ei varsinaisesti otettu kantaa mieltäni askarruttaneeseen seikkaan - siihen että myös uskonto ja uskonnollisuus ovat evoluution tulosta – mutta ei sitä kiistettykään. ”Henki”, korkeamman taju olisi ihmisessä ehkä noin 40.000 vuoden takaa, siitä kielen kehityksen ja kulttuurien kautta nykymuotoonsa muokkautunut.
Kovaa tiedettä ja uskoa ei tietysti pidä yrittääkään ahtaa samaan ajatuskanavaan, mutta luulenpa etten ole ainoa joka näitä mielessään pyörittelee. Tiedon määrä lisääntyy huikeaa vauhtia, nythän puhutaan jo ”uskontogeenistä”, eli uskonnon tarve on evolutiivisesti perusteltavissa.
Näin lyhyesti avauksena.
Mitä mieltä Kirkisen kirjasta? Mitä mieltä muuten? Minkälaisen balanssin asioista löydätte, vai jätättekö tyystin pohtimatta?
Erityisesti isä Tuomaksen ja muiden nimellään kirjoittavien kannanoton kuulisin mielelläni.
Pääsiäinen meillä siis oli jo, mutta keskustelu näköjään jatkuu ties monettako kierrosta; uusia näkökulmia ei taida olla. Kuulun siihen kehnojen eli ev.lutista tulleiden uusortodoksien luokkaan, jonka mielestä pääsiäinen on Suomessa ihan oikealla paikalla nyt ja toivottavasti myös pysyy.
Erästä teemaa täällä ei ole paljoakaan käsitelty, itse olen sitä pyöritellyt vuosia, nimittäin paradoksia (jonkun mielestä ehkä sovittamatonta ristiriitaa): evoluutiota ja luomista.
Käsittääkseni Kirkko hyväksyy evoluution luomisen välineenä ja tieteen teon ihmiselle annettuna mahdollisuutena. Löytyykö Kirkosta ns. nuoren maan kreationisteja? Olenko väärässä olettaessani ettei heitä juurikaan ole?
Pari vuotta sitten Heikki Kirkiseltä tuli mielenkiintoinen teos ”Termiitti vai enkeli”, jossa pohditaan niin biologista kuin sosioevoluutiotakin. Kirjassa ei varsinaisesti otettu kantaa mieltäni askarruttaneeseen seikkaan - siihen että myös uskonto ja uskonnollisuus ovat evoluution tulosta – mutta ei sitä kiistettykään. ”Henki”, korkeamman taju olisi ihmisessä ehkä noin 40.000 vuoden takaa, siitä kielen kehityksen ja kulttuurien kautta nykymuotoonsa muokkautunut.
Kovaa tiedettä ja uskoa ei tietysti pidä yrittääkään ahtaa samaan ajatuskanavaan, mutta luulenpa etten ole ainoa joka näitä mielessään pyörittelee. Tiedon määrä lisääntyy huikeaa vauhtia, nythän puhutaan jo ”uskontogeenistä”, eli uskonnon tarve on evolutiivisesti perusteltavissa.
Näin lyhyesti avauksena.
Mitä mieltä Kirkisen kirjasta? Mitä mieltä muuten? Minkälaisen balanssin asioista löydätte, vai jätättekö tyystin pohtimatta?
Erityisesti isä Tuomaksen ja muiden nimellään kirjoittavien kannanoton kuulisin mielelläni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aluksi pieni korjaus, pääsiäinen on meillä edelleen. pääsiäiskausihan kestää taivaaseenastumisjuhlan aattoon saakka, eli tänä vuonna 4.5. asti. Mutta ehkä tämä oli saivartelua, käytithän ajanmukaista alkua, anteeksi siis.
Itsekin olen miettinyt silloin tällöin tieteellisen ja kristillisen maailmankuvan yhteensovittamisen ongelmaa. Siihen johtopäätökseen olen tullut, ettei ongelmaa tietyssä mielessä ole. Ongelmaksi osoittautuvat ainoastaan ne sanoisinko skeptikot, jotka julistavat tieteellistä oppia uskon tavoin. Eli henkilöt, joille tiede on uskonto ja jotka ovatkin oikeastaan eksyneet todellisesta tieteellisestä näkökulmasta. Eli unohtaneet sen ettei tiede voi puhua mitään Jumalasta - ei edes sanoa onko Jumalaa vaiko ei.
Ja toisaalta ne, jotka lukevat Raamattua kieltäen kulttuurivaikutukset ja ihmisen osuuden kirjoitusten synnyssä. Eli tarkoitan raamatun ns. "fundamentalistista" tai "kirjaimellista" tulkintaa.
No tämä tällaisena johdantona. Itse en ole lukenut mainitsemaasi Kirkisen teosta, enkä itse asiassa edes kuullut siitä...(pitääkö hävetä?) Mutta jossain vaiheessa 1990-luvun lopussa luin aiheeseen liittyviä kirjoja, joiden nimeä en edes muista (omaan erittäin huonon teos / nimi muistin).
Itse kavahdan asennetta, jossa kielletään kaikki tieteellinen tieto siitä mitä ihmiskuntaa edeltäneeltä ajalta on saatavilla. En siis ole fundamentalisti tässä merkityksessä. Toisaalta en nykyisin kaipaa suuria selvityksiä sovittaa evoluutio tai luominen toisiinsa. Minulle riittää vakaumus ja kokemus siitä, että Jumala on kaiken takana ja vaikuttaa jatkuvasti luomakunnassaan. Jumalakuva on siis dynaaminen ei staattinen. Se miten tämä vaikuttaminen käytännössä on toteutunut ja toteutuu, eli pitääkö evoluutio teoria miten hyvin paikkansa jne... on osin kiinnostukseni ulkopuolella. Tämä johtunee siitä, ettei sillä tiedolla ole merkitystä pelastuksemme kannalta. Omaan siis ensisijaisesti kristillisen maailmankuvan.
Toisaalta en vaivaa enää paljoa kysymälläsi asialla mieltäni, mutta mielestäni meidän ei pidä kohdata tiedettä uhkana - vääristyneitä asenteita kylläkin. Jos julistamme Kristillistä totuutta uskomme myös, että julistuksemme on sama kuin totuus = Jumala on totuus. Jos tiede etsii totuutta ei meidän pidä tiedettä pelätä, kunhan emme tee siitä uskontoa ja ymmärrämme sen rajallisuuden hengellisten teemojen käsittelyssä. Totuus tulee kuitenkin ilmi.
Tiede tutkimusvälineenä tutkii ilmiöitä niiden ilmenemismuodossaan ja fyysisinä ilmiöinä. Se, että ihmisen aivoista löydetään uskonnolisen toiminnan alueita ei mielestäni tarkoita sitä, että uskonnollinen kokemus olisi vain aivoperäistä. Ihminenhän on fyysishengellinen olento. Tällöin on luonnollista, että hengellisellä tilalla ja fyysisillä toiminnoilla on yhteys.
Siispä uskonnollinen kokemus näkyy aivotoiminnoissa ja lankeemuksen jälkeinen tila kuolevaisuudessa. Tiede ei vain pysty havainnoimaan sitä hengellistä tilaa, joka vaikuttaa fyysisten ja kulttuuristen ilmiöiden taustalla, tai käsi kädessä niiden kanssa. Toisaalta kulttuuriset tekijät vaikuttavat suuresti tapaamme puhua ja ilmaista asioita, mikä on huomioitava mm. silloin kun tulkitsemme Raamattua.
Ehkä hyvä esimerkki tulkinnasta (tähän yhteyteen) löytyy luomiskertomuksen lankeemusosiossa. Kertomuksessa ihminen syö paratiisin keskellä olevasta puusta, josta ei olisi saanut syödä, koska ihmisestä tuli Jumalan kaltainen - hän kykeni tietämään kaiken - erottamaan mikä on hyvää tai pahaa.
Jumala sanookin seuraavasti: "Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!"
Miksi tämä tieto siis oli kiellettyä ja vaarallista. Tämän ymmärtämiseksi täytyy ymmärtää lähi-idän ja Mesobotamian alueen sekä Raamatun kielen - hebrean - ajattelua ja käsitteitä. Keskeistä on tieto-opillinen käsitys: minä tiedän kokemuksen kautta. Siis kun syön, tiedän syöväni; kun istun, tiedän istuvani; kun teen pahaa, tiedän mikä on pahaa ja tekeväni pahaa. Tämä ilmenee hyvin kertomuksessa, kun ihminen huomaa olevansa alasti ja häpeää.
Eli tästä se aukeaa tuokin kertomus. Mutta tässä aluksi pohdintoja aiheeseesi liittyen. Tuli kirjoitettua hieman pitkästi, mutta menköön.
Kiitos hyvästä vastauksesta, isä Tuomas.
Anteeksi huolimaton puhe pääsiäisestä, tuossa en todellakaan puhunut koko pääsiäiskaudesta vaan pelkästään varsinaisesta pääsiäisjuhlasta – joka ensimmäistä kertaa Kirkon jäsenenä oli ihana elämys!
”Jumalakuva on siis dynaaminen ei staattinen. Se miten tämä vaikuttaminen käytännössä on toteutunut ja toteutuu, eli pitääkö evoluutio teoria miten hyvin paikkansa jne... on osin kiinnostukseni ulkopuolella. Tämä johtunee siitä, ettei sillä tiedolla ole merkitystä pelastuksemme kannalta.”
Im prinzip olen ihan samaa mieltä. Jään vain ehkä liian usein pohtimaan ”miksi” asioita, joihin ei ehkä ole vastausta olemassakaan, mutta joita tiede mielenkiintoisella tavalla avaa. Aito tiedehän ei ota kantaa hengellisiin asioihin, vaan ainoastaan toteaa verifioitavissa ja falsifioitavissa olevia asioita, itse itseään korjaten kun uutta ilmenee. Mutta jos voidaan näyttää toteen, että aivojen tietynlainen rakenne suosii tai hylkii uskonnollisuutta, niin mitä ihmettä pitäisi ajatella? Aivolohkoepilepsia voi saada aikaan rajujakin uskonnollisia ”heräämisiä” (vai heräämisiä?), mantelitumakkeiden vaurio voi kadottaa kaiken uskonnollisuuden kertaheitolla? Eri tavoin infraäänet kokeville ihmisille esim. rukous voi olla hyvinkin erilainen asia; toiselle mitään tarkoittamatonta, vaikeasti hahmotettavaa epämääräisyyttä ja toiselle kaunis, syvällinen ja lämmin asia.
Eli on ihmisiä, ehkä paljonkin, jotka eivät kerta kaikkiaan pysty uskonnollisuuteen millään tasolla. Asiaa he eivät voi muuttaa, eli missä on heidän vapaa tahtonsa? Vai ovatko he niitä, joita Jumala ei kutsu? Tuleeko tässä kohtaa aivojen kemiasta pelastuskysymys?
Evoluutioteoria ei ota kantaa maailmankaikkeuden syntyyn, mutta sen sijaan aika vankasti on todennettu, ettei nykynaista miehen kylkiluusta tehty, vaan x-kromosomi jopa näyttää olevan se jylläävämpi voima. Hyvin selvältä näyttää myös se, ettei ihmistä luotu henkisiltä kyvyiltään nykymuotoiseksi, vaan asteittain kehittyväksi korkeakulttuurin myötä. Ongelma: millä mielellä Raamatun luomiskertomusta luen, nyt suoraan sanoen ainakin osia siitä otan symboliikkana. Koko potti jatkuvan luomisen piikkiin?
Itse kuulun niihin, joilla ”jokin minussa” tietää Jumalan olevan olemassa, vaikka rationaalisuus sanoisi mitä. Koti oli tyypillinen vähähappinen ev.lut. eli käytännössä uskonnoton, mutta kulttuuritaustani on kristillinen, siispä olen kristitty. Ortodoksinen kirkko on minulle se kristillisyyden juuri, siispä siirryin sivuversosta takaisin juurille. Ortodoksisessa opetuksessa apofaattinen ajattelu antaa vapauden ja kokonaisopetus jättää aidosti tilaa mysteerille; palveluselämän kaikkia aisteja rikastuttava kauneus antaa aavistuksen totuuden kauneudesta. Silti räpiköin, epäilen, kyselen ja kompastelen. Missä menen vikaan?
Ja se kulttuurisidonnaisuus, siinäpä toinen hankala juttu. Jumalahan on vain yksi, ja kaikissa suurissa uskonnoissa on pitkälle hengellisellä tiellä kehittyneitä ihmisiä. Tämä taitaa jo olla oma teemansa – missä nämä pisteet leikkaavat, vai onko ainoa leikkauspiste Kristus...? Kirkkokuntien rajat tiedämme, mutta Kirkon rajat määrää Jumala?
Hankalia asioita, mutta mutuna on sellainen fiilis, että tässä on yksi kuvio, joka saa niin monet kokonaan kääntämään selkänsä ihmisen hengellisyydelle, edes tutkimisen tai etsimisen tasolla. Ja se minusta on kamalaa.
Herra armahda!
Hei, eipä anteeksipyytämisen syytä. Muistutan mielelläni asiasta, ettei juhlakausi hukkuisi vain yhteen yöhön ja sitä seuraavaan remuamiseen ja krapulaan. Jo pyhä Basileios Suuri varoitti liian riehakkaan juhlimisen vaaroista. Kun ymmärtää, että juhlakausi on pitkä osaa myös juhlia rauhallisesti ja ajan kanssa...
Mutta älä ota tätä itseesi, en tarkoita, että kaikilla olisi tätä liian riehakkuuden ongelmaa.
Esität mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin ei ehkä ole olemassa vastausta. Itse työskentelin pitkään kehitysvammaisten parissa, enkä voinut välttää vastaavien ajatusten syntymistä. (tätä ei nyt saa yleistää kaikkiin kehitysvammaisiin, oli töissä 11 vuotta ja ehdin näkemään monenlaista ja jotkut ihmiset herättivät syviä pohdintoja.)
Raamattu vastaa kysymykseen lankeemuksen kautta. Kristillisessä opetuksessa elämme maailmassa, joka on Jumalan luoma, mutta ei enää samassa tilassa kuin luomisen jälkeen. Ihmisen lankeemus on kosmologinen tapahtuma, koska ihminen on välittäjä luojan ja luodun välillä. Tällöin koko maailma kantaa lankeemuksemme seurauksia. Tietyllä tavalla voisi ajatella, että lankeemuksen vuoksi olemme erossa Jumalasta ja jotkut kokevat uskonnollisuuden täysin vieraaksi.
Ja tämäkin on dynaaminen prosessi. Itse seuraamalla Adamia jatkamme tuon seurauksen vaikutuksia koko luomakunnassa. Joku onkin kuvannut tätä tapahtumaa kuiluna. Lankeemus on putoamista. Jokainen joka seuraa Adamia lisää tuon putoamisen vauhtia. Toisaalta jokainen yritys seurata Kristusta hidastaa pudotusta tai muuttaa suunnan ylöspäin.
Juuri siksi lausumme "Antakamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan, haltuun." Lankeemus ja pelastus ovat kollektiivinen tapahtuma. Emme siis voi syyttää ketään yksilöä itseään, jos hänellä ei ole pohjaa kokea Jumalan läsnäoloa, vaan meidän pitäisi syyttää siitä itseämme, koska omilla synneillämme lisäämme toisten taakkaa. Siksi ehkä lausumme ennen ehtoollista: "Uskon Herra ja tunnustan...pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen...". Kaikkein syntisimmäksi meidän tulisi itsemme kokea.
Tämä tuo myös helpotuksen niille, joilla ei ole niin voimakasta uskonnollista "tajua" tai "kokemuspohjaa". Jos Kirkko yhteisönä toimii niin kuin pitäisi, tarjoasi se voimakkaan yhteisöllisen viestin pyhyydestä ja sen vaikutuksesta maailmassa. Tällöin moni kääntyisi yhteisön voiman tähden.
Eli vastuumme on suuri. Mutta tässä vastauksessa jo näkyy se, mitä aikaisemmin mainitsin. En siis ole niin kiinnostunut enää pohtimaan näitä kysymyksiä tieteellisen tiedon kannalta, vaan teologisen ja pelastukseen johtavan tien kannalta.
Luomiskertomus on kirjoitettu selvittämään sitä, mikä on luomakunnan suhde Jumalaan ja ihmisen suhde molempiin. Ja toki se mikä on ihmisen vastuu luomakunnassa. Ei sitä ole kirjaimellisesti luettavaksi edes tarkoitettu. Jo pyhä Johannes Damaskolainen pohti paratiisikertomuksen monia merkityksiä 700-luvulla.
Jotkut ortodoksiteologit näkevät kaikkien uskontojen valmistelevan ihmisiä Jumalan / Kristuksen kohtaamiseen. Jopa antiikin filosofien on nähty niin tekevän. Mutta koska ne ovat ihmisten perustamia hengellisiä liikkeitä niissä voi olla monia erehdyksiä. Toisaalta taas koska Kristus Jumalana ilmoitti meille totuuden, ei sen jälkeen voi perustaa enää uusia uskontoja. Siispä kaikki sen jälkeen syntyneet liikkeet ovat valhetta. Tällä on toki kauskantoisia seurauksia.
Eli näin asiaa ovat jotkut teologit pohtineet...jopa jotkut kirkkoisät.
Mielenkiintoista on toki pohtia uskontojen välistä kulttuurivaihtoa esim.: Jeesuksen rukous / meditaatio; Rukousnauhojen käyttö monissa uskonnoissa; Resitatiivinen lukutapa / budhalainen laulutapa yms...Mutta näistä ei pidä liian nopeita johtopäätöksiä kylläkään tehdä.
terv, i Tuomas
Saanen kysyä seuraavaa:
Onko ortodokseilla siis muiden uskontojen ilmoitus- /pelastus -statukseen jotakin yhtenäistä kantaa? Ilmeisesti ei?
Oman kirkkoni -siis katolisen kirkon - uskontoteologinen kanta lienee tulkittavissa lähinnä inklusivistiseksi, kun taas esim. puhdasoppinen luterilaisuus taas edustaa enemmän eksklusivistista näkemystä.
Isä Tuomas ei työkiireiltään ehdi lähipäivinä juuri vastailla, joten hänen puolestaan ja siunauksellaan esitän pari ajatusta.
Ortodoksisen kirkon kanta, jota ei liene virallisesti missään vahvistettu, koska sitä vastaan ei (ainakaan ennen ekumenian esiinmarssia) ole vakavasti myöskään hyökätty, on jossain inklusiivisen ja ekslusiivisen välissä.
Ilmoituksen suhteen tämä kanta näkyy ainakin siinä, että vanhat pakanauskonnot ja filosofiat näyttäytyvät eräänlaisena inhimillisenä jumalanetsintänä. Niistä voi olla löydettävissä kristinuskon totuus niin pitkälle kuin se on inhimillisin keinoin tavoitettavissa. Pyhä Justinus Marttyyri/Filosofi, varhaisten vuosisatojen apologeetta, ilmaisi tämän ajatuksessaan, että kaikki mikä muissa uskomusjärjestelmissä on totuudenmukaista, kuuluu meille kristityille. Tietenkin totuus Kirkon ulkopuolella on hajanainen ja jopa vääristynyt, eikä vielä sellaisenaan voi johtaa ihmistä Jumalan luo.
Pelastuksen kannalta asia näkyy siinä, että Kristuksen ruumiina Kirkko yksin on "pelastuksen arkki", eikä kukaan voi pelastua Kristuksen (ruumiin) ulkopuolella. Vanhan patristisen sanonnan mukaan Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Toisaalta Kirkko ei suoraan ota kantaa siihen, mikä on ajassa Kirkon ulkopuolella olevien suhde pelastukseen iankaikkisuudessa - voivatko he tulevassa ajassa tulla osalliseksi Kirkosta. Tähän viittaa esim. Kirkon kanonisen lainsäädännön periaate: ulkopuolella olevat tuomitsee (yksin) Jumala. Kristuksen seuraajille annettu valta "sitoa ja päästää" ei ulotu Kirkon ulkopuolelle. Liialliset spekulaatiot saattavat kuitenkin hämärtää Kirkon lähetystehtävän.
mp, ONL
Ok, kiitos vastauksesta. Viimeisin, 2. konsiilin jälkeinen katolisen kirkon uskontoteologinen linjanveto lienee "Dominus Iesus" -julistus (2000). Myös tuossa asiakirjassa tuodaan esille tuo Pyhän Justinus Marttyyrin "sanan siemenet" (seeds of the Word) -ajatus.
Totisesti nousi!
Evoluution ja luomisen suhdetta on pohdittu paljon ja siitä kiistellään vilkkaasti (ks. esim. Suomi24:än palstaa "Evoluutio ja kreationismi"). En tiedä pystynkö - nimellä kirjoittavana - tuoda mitään kovin uutta tietoa asiasta. Voin ainoastaan tarjota joitakin henkilökohtaisia ja muilta lainattuja köyhiä teologisia pohdintoja. Ne eivät ole aina suoranaisesti kysymykseen liittyviä, mutta ns. taustatekijöitä.
Venäläisessä teologiassa 1800-luvulla teologi V. V. Bolotov esitti ajatuksensa käsitteestä "theologoumena" (teologinen mielipide ja opetus). Hän teki erotuksen opinkappaleiden (dogma) ja teologisen mielipiteen (theologoumena) välillä. Hänelle konteksti oli keskustelu Venäjän ortodoksisessa kirkossa läntisestä uskontunnustuksen lisäyksestä (ns. filioque-lisäys, "... ja Pojasta..."). Kysymys oli miten sovittaa ilmiselvän teologisen moninaisuuden Kirkon perinteessä sen ykseyteen ja Kirkon perinteen ykseyden sen moninaisuuteen. Dogmat (kolminaisuusoppi, oppi Kristuksesta ja muut seitsemän yleisen kirkolliskokouksen opilliset päätökset) ovat muuttumattomia, mutta muu opetus on pitkälti teologisia mielipiteitä ja opetuksia.
Tätä ajattelutapaa jatkoi 1900-luvun alkupuolella esim. venäläinen teologi Sergei Bulgakov (1871-1944). Hänelle esim. kysymykset maailmasta, ihmispersoonasta, Jumalan tahdosta, ennaltamäärämisestä, Kirkosta, armosta, ehtoollisesta, historiasta ja lopun ajoista, olivat pitkälti teologisen mielipiteen ja tulkinnan alaisia - tietenkin Kirkon elämän ja perinteen yhteydessä ja alaisina. Tämä ajattelu näkyy mielestäni myös monen ortodoksiteologin lausunnoissa joissa he korostavat - usein hieman poleemisesti katolista kirkkoa kohtaan - kuinka ortodoksinen kirkko ei tee kaikesta opinkappaleita (dogma). Yksi nykyajan ortodoksiteologi, joka avoimesti jatkaa tätä theologoumena-perinnettä, on piispa Ilarion Alfejev (1966-) dogmatiikan kirjassan "Uskon mysteeri" (suomeksi 2002).
Ehkä on kohtuullista laittaa kysymykset evoluution ja luomisen suhteesta laatikkoon "theologoumena" ja olla tekemättä yksittäisestä kirkkoisän opetuksesta sitä ainoaa oikeaa, eli opinkappaletta (dogma), asiassa tai vain lukea 1. Moseksen kirjan alkulukuja ja unohtaa muut Luojasta ja luomakunnasta kertovat Raamatun kappaleet (esim. Ps. 104 ja Psalttari yleensä, Jobin kirja, tai [Salomon] Viisauden kirja). Tämä voisi antaa kypsille ja ajassamme toimiville pohdinnoille sijaa, jotka olisivat tyydyttäviä sekä teologian että tieteen kannalta, ja emme esim. käsittelisi jotain maailma on lätty tai se on n. 7000 vuotta vanha Kirkon opinkappaleena (dogma), tai hylkäsimme joitakin Jumalan ilmoituksesta johdettuja opinkappaleita (esim. Jumala on Luoja, jne.) tieteen haasteiden edessä.
Pyydän ymmärystä ... Isä Tuomaksen kirjoitus oli hyvä ja olen hänen kanssa samaa mieltä, eli minun turhaa toistaa hänen pohdintoja. En ole myöskään valitettavasti lukenut Kirkisen kirjaa!
Lars Ahlbäck
Ortodoksisen teologian opiskelija (Joensuun yliopisto)
Totisesti nousi!!
Olen samaa mieltä isä Tuomaksen kanssa luomisen dynaamisuudesta. Luominen on jatkuvaa. Jumala luo maailman ja minut siihen tällä hetkellä ja aina. Luomisopin tarkoitus ei ole kuvata maailman kronologista alkukohtaa, vaan kuinka se vakuuttaa tälläkin hetkellä, kuten aina maailman olemassaolo riippuu Jumalasta. Tämä muuttaa koko evoluutio vs. luominen asetelman mielestäni vähemmän ristiriitaiseksi.
Kallistos Waren kirjassa Ortodoksinen tie on kiinnostava luku tästä lähtökohdasta katsoen jos vaikka joskus sattuu kyseinen kirja tiellesi.
Jos tarkastelee luomiskertomusta henkisenä ilmoituksena ja vertaa sitä nykyiseen evoluutiokästitykseen ja -tietoon, niin
onko niiden välillä sovittamatonta ristiriitaa.
Etenkin, kun Luojamme Genesiksessä kuvattu päivä voisi olla aikakausi. Tässä on hyvin vaikea
löytää ristiriitaa. Johanneksen evankeliumin alussa on eräänlainen kristillisyyden luomis-
kertomus. Luominen ja uuden syntymä on osa
olemassaolomme läsnäolevaa perustaa, eikä niiden osalta voi pitäytyä pelkkiin tekstien sisältöihin.
Etsikäämme iankaikkista Valoa.
Kristus nousi kuolleista!