Oletko koskaan miettinyt miten Jumala suhtautuu ihmisiin, jotka elämänsä kovien kokemusten takia muuttuvat toisenlaisiksi ihmisiksi. Saako ihminen muuttua? Saako ihminen katkeroitua, jos häntä vuosikymmeniä kohdellaan kaltoin? Saako hän kyynistyä kun häntä kohtaan suunnataan henkistä väkivaltaa vuosikymmeniä? Tai kovaa fyysistä väkivaltaa ja kidutusta. Saako (uskova) ihminen mennä rikki? Entä jos hän menettää uskonsa tuollaisten asioiden seurauksena? Entä jos nuo kokemukset estävät häneltä uskoon tulon?
Tuollaiset kokemukset eivät voi olla vaikuttamatta ihmiseen. Miten hän kokee maailmansa tuon kaiken jälkeen? Miten maailma välittyy hänen mieleensä tuon kaiken jälkeen. Jumala, joka ei toimi eikä pelasta tuollaiselta kohtalolta voi näyttäytyä tällaiselle ihmiselle ihan toisenlaisena kuin sinulle, jolla on asiat suht järjestyksessä. Sinulle, joka koet rakkautta ja tunnet olevasi rakastettu.
Monet uskovaiset koittavat pitää uskostaan kiinni viimeiseen asti, jos ei muuten niin ainakin uskottelemalla itselleen, että he ovat uskossa mutta minkälaista tuollainen usko enää on? Jos Jumala ei kiinnosta eikä Jumala pysty vakuutamaan olemassaoloaan uskovalle, vaikka tämä kuinka haluaisi uskoa, tuhoaako Jumala tällaisen yksilön? Jos ihminen kyynistyy kaikkea kohtaan, eikä voi sille mitään, että oma mieli on rakentunut vuosien saatossa, toisten vioittamana, niin, että kaikki mitä ympärillä tapahtuu on yhdentekevää, myös Jumala ja usko. Hänetkö rakastava Jumala haluaa tuhota?
Minusta järkevä ihminen ei voi sanoa, että tuo elämän muuttama uskova joutuu kadotukseen, koska ei enää ymmärrä Jumalaa hyväksi. Järkevä ihminen ei voi sanoa, että Jumala tuhoaa ihmisen, joka on muuttunut hänestä itsestään johtumattomista syistä epäuskoiseksi. Tarkoitan tässä järkevällä ihmisellä sellaista uskovaa, joka uskoo puhtaasti Jumalan sanaan ja Jumalan rakkauteen.
Entäpä sitten vaikeasti masentuneet ja ahdistuneet? Lähettääkö Jumala masentuneen uskovan kadotukseen vain siksi, koska hän sairautensa takia ei enää hallitse tekojaan ja ajatuksiaan tehden syntiä kuin liukuhihnalta. Pitkäaikainen vuosia kestävä vaikea kliininen masennus muuttaa ihmisen mieltä. Masennuslääkkeet muuttavat aivoja pysyvästi, sen on tiede osoittanut. Lääkkelääkkeet voivat muuttaa persoonallisuutta ja mieltä sekä niiden sivuvaikutukset voivat saada aikaan uskon katoamisen elämästä. Tiedän tällaisen tapauksen. Onneksi hän ei menettänyt uskoaan vaan tajusi luopua tuollaisesta lääkärin määräämästä masennuslääkkestä. Masennuslääkettä ei muuten sitten saa jättää pois ilman lääkärin määräystä. Olen itse kokenut vaikean masennuksen.
Usko muuttuu tuollaisessa tilanteessa kun mieli järkkyy. Usko on helppo kadottaa kun uskovaiset hylkäävät sairauden tähden eikä voimat riitä pitämään yllä illuusiota hyvästä Jumalasta, joka ei kuitenkaan näy enää missään ympärillä kun ystävät, joiden kautta Jumala on tullut esiin, ovat kadonneet ja tunteet ovat kadonneet. Nämä tekijät puuttuvat monen masentuneen elämästä. Silloin mikään ei enää jaksa kiinnostaa. Ei edes usko.
Raamattu ei anna opetusta mieleen tai mielenterveyteen liittyvissä asioissa, joten Raamattua ei voi käyttää tällaisen tilanteen ohjeena.
Yhtä vähän kuin katkaistua jalkaa voi väittää terveeksi, voi kliinisesti vaikeasti masentunutta syyllistää omasta sairaudestaan. Minä en usko, että Jumala lähtee syyllistämään ihmisiä sairauksista, joihin nämä eivät ole voineet vaikuttaa. En usko, että Jumala tuomitsisi kadotukseen sellaista, joka itsestä johtumattomista syistä menettää uskonsa.
En usko, että Jumala tappaisi vain siksi, että joku ei enää pysty uskomaan, koska hänen mielensä on pysyvästi muuttunut hänestä itsestään johtumattomista syistä. Tällaisista tapauksista Raamattu ei sano, että: vain se, joka "uskoo ja kastetaan, pelastuu". Koska Raamattu ei sano näistä asioista yhtään mitään, mitkään mustavalkoiset itseriittoiset tulkinnat pelastavasta uskosta eivät toimi näissä tapauksissa.
Uskon, että Jumala tietää millainen sairas tai mieleltään muutetuksi tullut ihminen perimmiltään olisi, jos hän ei olisi joutunut muuttuneeseen tilanteeseensa, ja käsittelee ihmistä sen perusteella, jollainen hän todella on.
Johannes 20:29
"Jeesus vastasi: ”Koska näit minut, sinä uskot. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” "
Entäs ne, jotka eivät pysty uskomaan koska eivät näe? Eivät, vaikka haluaisivatkin. Usko on niin paljon helpompaa sinulle, joka uskot ja näet Jumalan teot ympärilläsi. Usko ei ole tunne eikä mitään itsehankittua. Se on lahja Jumalalta. Mutta missään kohtaa Raamatussa ei ole sanottu, että sellaisella ihmisellä, joka ei pysty itse uskomaan, ei olisi silti sitä Jumalan antamaa uskoa. Missään ei sanota, miten Jumalan antama lahja-usko tulee ihmisessä näkyviin hänelle itselleen. Miten se aistitaan, kun usko ei ole mikään tuntemus. Usko ei näy aina päällepäin, ei varsinkaan masentuneilla.
Jumala pystyy rakastamaan tällaistakin ihmistä vaikket sinä pystykään. Hän tuntee ihmisen, onhan hän hänet luonut.
Tuollaiset kokemukset eivät voi olla vaikuttamatta ihmiseen. Miten hän kokee maailmansa tuon kaiken jälkeen? Miten maailma välittyy hänen mieleensä tuon kaiken jälkeen. Jumala, joka ei toimi eikä pelasta tuollaiselta kohtalolta voi näyttäytyä tällaiselle ihmiselle ihan toisenlaisena kuin sinulle, jolla on asiat suht järjestyksessä. Sinulle, joka koet rakkautta ja tunnet olevasi rakastettu.
Monet uskovaiset koittavat pitää uskostaan kiinni viimeiseen asti, jos ei muuten niin ainakin uskottelemalla itselleen, että he ovat uskossa mutta minkälaista tuollainen usko enää on? Jos Jumala ei kiinnosta eikä Jumala pysty vakuutamaan olemassaoloaan uskovalle, vaikka tämä kuinka haluaisi uskoa, tuhoaako Jumala tällaisen yksilön? Jos ihminen kyynistyy kaikkea kohtaan, eikä voi sille mitään, että oma mieli on rakentunut vuosien saatossa, toisten vioittamana, niin, että kaikki mitä ympärillä tapahtuu on yhdentekevää, myös Jumala ja usko. Hänetkö rakastava Jumala haluaa tuhota?
Minusta järkevä ihminen ei voi sanoa, että tuo elämän muuttama uskova joutuu kadotukseen, koska ei enää ymmärrä Jumalaa hyväksi. Järkevä ihminen ei voi sanoa, että Jumala tuhoaa ihmisen, joka on muuttunut hänestä itsestään johtumattomista syistä epäuskoiseksi. Tarkoitan tässä järkevällä ihmisellä sellaista uskovaa, joka uskoo puhtaasti Jumalan sanaan ja Jumalan rakkauteen.
Entäpä sitten vaikeasti masentuneet ja ahdistuneet? Lähettääkö Jumala masentuneen uskovan kadotukseen vain siksi, koska hän sairautensa takia ei enää hallitse tekojaan ja ajatuksiaan tehden syntiä kuin liukuhihnalta. Pitkäaikainen vuosia kestävä vaikea kliininen masennus muuttaa ihmisen mieltä. Masennuslääkkeet muuttavat aivoja pysyvästi, sen on tiede osoittanut. Lääkkelääkkeet voivat muuttaa persoonallisuutta ja mieltä sekä niiden sivuvaikutukset voivat saada aikaan uskon katoamisen elämästä. Tiedän tällaisen tapauksen. Onneksi hän ei menettänyt uskoaan vaan tajusi luopua tuollaisesta lääkärin määräämästä masennuslääkkestä. Masennuslääkettä ei muuten sitten saa jättää pois ilman lääkärin määräystä. Olen itse kokenut vaikean masennuksen.
Usko muuttuu tuollaisessa tilanteessa kun mieli järkkyy. Usko on helppo kadottaa kun uskovaiset hylkäävät sairauden tähden eikä voimat riitä pitämään yllä illuusiota hyvästä Jumalasta, joka ei kuitenkaan näy enää missään ympärillä kun ystävät, joiden kautta Jumala on tullut esiin, ovat kadonneet ja tunteet ovat kadonneet. Nämä tekijät puuttuvat monen masentuneen elämästä. Silloin mikään ei enää jaksa kiinnostaa. Ei edes usko.
Raamattu ei anna opetusta mieleen tai mielenterveyteen liittyvissä asioissa, joten Raamattua ei voi käyttää tällaisen tilanteen ohjeena.
Yhtä vähän kuin katkaistua jalkaa voi väittää terveeksi, voi kliinisesti vaikeasti masentunutta syyllistää omasta sairaudestaan. Minä en usko, että Jumala lähtee syyllistämään ihmisiä sairauksista, joihin nämä eivät ole voineet vaikuttaa. En usko, että Jumala tuomitsisi kadotukseen sellaista, joka itsestä johtumattomista syistä menettää uskonsa.
En usko, että Jumala tappaisi vain siksi, että joku ei enää pysty uskomaan, koska hänen mielensä on pysyvästi muuttunut hänestä itsestään johtumattomista syistä. Tällaisista tapauksista Raamattu ei sano, että: vain se, joka "uskoo ja kastetaan, pelastuu". Koska Raamattu ei sano näistä asioista yhtään mitään, mitkään mustavalkoiset itseriittoiset tulkinnat pelastavasta uskosta eivät toimi näissä tapauksissa.
Uskon, että Jumala tietää millainen sairas tai mieleltään muutetuksi tullut ihminen perimmiltään olisi, jos hän ei olisi joutunut muuttuneeseen tilanteeseensa, ja käsittelee ihmistä sen perusteella, jollainen hän todella on.
Johannes 20:29
"Jeesus vastasi: ”Koska näit minut, sinä uskot. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” "
Entäs ne, jotka eivät pysty uskomaan koska eivät näe? Eivät, vaikka haluaisivatkin. Usko on niin paljon helpompaa sinulle, joka uskot ja näet Jumalan teot ympärilläsi. Usko ei ole tunne eikä mitään itsehankittua. Se on lahja Jumalalta. Mutta missään kohtaa Raamatussa ei ole sanottu, että sellaisella ihmisellä, joka ei pysty itse uskomaan, ei olisi silti sitä Jumalan antamaa uskoa. Missään ei sanota, miten Jumalan antama lahja-usko tulee ihmisessä näkyviin hänelle itselleen. Miten se aistitaan, kun usko ei ole mikään tuntemus. Usko ei näy aina päällepäin, ei varsinkaan masentuneilla.
Jumala pystyy rakastamaan tällaistakin ihmistä vaikket sinä pystykään. Hän tuntee ihmisen, onhan hän hänet luonut.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Niin, Raamattu ei ole mikään elämänoppikirja. Sieltä ei löydy opetusta elämän joka tilanteeseen. Monet kokevat pakottavaa tarvetta soveltaa kaksituhatta vuotta vanhoja tekstejä nykypäivään tuntematta Raamatun ajan kieliä, kulttuureja ja sitä maailmaa, jossa sen ajan ihmiset elivät. Ymmärtämättä heitä ja heidän historiaansa.
Kyllä moni uskovainen yllättyy kun sitten joskus kerran Jeesuksen saavuttua saa itse kuulla suoraan Jumalalta mitä usko oikeastaan on ja millaista se oikea usko on. Niin paljon on Jumalan tahtoa ja sanaa vääristelty, että harva oikeasti ymmärtää mitä Jumala meistä haluaa.
Uskoakseni aika monen uskovaisen uskominen on vain luulemista. Näin oli minun tapauksessanikin. Minulle paljastui, mitä uudestisyntyminen todella on, yli kolmenkymmenen vuoden uskovaisuuteni jälkeen, kun tulin herätykseen. Ennen sitä olin luullut olevani uskossa. Tein kaikkea sitä, mitä uskovaiset kuvittelevat uudestisyntyneen tekevän: lukevan säännöllisesti Raamattua, rukoilevan paljon, kertovan ihmisille Jeesuksesta, käyvän seurakunnassa, osallistuvan seurakuntaelämään ja seurakunnan tehtäviin, antavan rahaa kirkolle ja hyväntekeväisyyteen, tekevän vapaaehtoistöitä huono-osaisten eteen, ajattelevan Jumalaa päivittäin. Kävin kasteella, koska kaveritkin kävivät. Minusta tuntui, että olen uskossa. Mutta en oikeasti ollut.
Niin, usko ei ole tuntemusta eikä omia tekoja. Se on asennetta Jumalaa kohtaan. Uudestisyntyminen on sen todellista ymmärtämistä ja sisäistämistä, mitä Jeesus on tehnyt sinun puolestasi. Sen ymmärtämyksen seurauksena rakkaus Jeesusta ja Jumalaa kohtaan ovat niin suuria, että mikään muu ei ole tärkeämpää kuin Jumalan tahdon tekeminen. Se tulee näkyviin Jumalan tahdon mukaisina tekoina.
Mutta kaikki eivät pysty ymmärtämään. Kaikki eivät pysty kokemaan rakkautta. Minulla oli useita vuosia kestänyt vaikea kliininen masennus. Luulin uskoni olleen kadonnut. Minua pidettiin hartaana uskovaisena ennen sairastumistani. Pastorini sanoi, että minulla on vahva usko. Mutta sitten kun sairastuin, en enää välittänyt Jumalasta enkä jaksanut yrittää olla synnitön. En tuntenut uskovani. Kun sairauteni väistyi, sain tunteeni takaisin ja huomasin uskoni vain kasvaneen siitä, mitä se oli ennen kuin sairastuin. Huomasin, että se, mitä olin luullut uskoksi olikin vain jotain omia tuntemuksia. Se, mitä olin kuvitellut Jumalan ja Pyhän hengen läsnäoloksi, olikin vain jotain omiantunteita ja tuntemuksia. Ei Jumala ollut hetkeäkään pois luotani kun olin sairas vaikka siltä tuntuikin.
Luuletko, että minulla ei ollut uskoa kun minulla ei ollut mitään tunteita? Luuletko, ettei minulla ollut palavaa uskoa kun tein syntiä päivittäin? Minä en usko uskon katoavan vaikka uskovasta välillä tuntuu siltä, että hänellä ei ole uskoa. Siksi uskon on oltava jotakin muuta kuin mitä kuvittelemme. Ja siksi uskon, että myös sellaiset ihmiset voivat pelastua, joista ei päällepäin näy juuri sellaista uskoa, joksi sinä uskon kuvittelet.
Aamen!
Usko on matka, jonka aikana on tarkoitus kasvaa armossa ja Kristuksen tuntemisessa. On aivan luonnollista, että usko muuttuu ja ymmärrys kasvaa. Jumala sallii tilanteita, joissa joudumme luopumaan omavoimaisuudesta ja/tai tunneriippuvuudesta. Sen jälkeen tuntuu kuin aloittaisi puhtaalta pöydältä. Yksi kristittyjen yleisimmistä väärinkäsityksistä on, että usko on suorittamista ja Jumalan läheisyys suuria tunteita. Armo ei ole päässyt kunnolla avautumaan. Osittain se johtuu uskovien sekavasta kommunikaatiosta. Puhutaan kyllä armosta, mutta sen perässä on aina mutta. Jumala haluaa johdattaa meitä juuri armossa kasvamiseen. Siihen, että armon perässä on piste. Jumalan lapsen vapaus löytyy vasta, kun uskallamme levätä armossa. Olemme kaikki keskeneräisiä ja eri kohdissa matkaa. Missä ikinä kuljemmekin, tärkeintä on ettei anneta periksi.
Miten heräsit? Oliko se siis sinun tekosi vai miten aito uskovaisuutesi muuttui uskoon tuloksi??? Tulivatko uskovaiset ystävät uskoon kun kävivät kasteella vai vasta myöhemmin. Mitä siis itse teit toisin, jos et mitään, miksi se tapahtui vasta? Sinulle on nyt tärkeää Jumalan tahdon tekeminen? Ennen ei? Ilmoittiko hän ennen tahdon mutta et halunnut sitä tehdä? T. SiatonKistiSelibaattiHeiluja
Olen eri kommentoija. Mutta käynyt aikanaan läpi saman "heräämisen". Itse kuvailen sitä armon avautumisena. Se oli vain osa luonnollista kehityskulkua. Vasta uskoon tullut on kuin kävelemään opetteleva lapsi, joka kasvaa vähitellen aikuiseksi. Kun lapsi ei ymmärrä aikuisten asioita, niin emmehän me kysy, mitä hän teki väärin. :) Sama koskee uskovan kehitysvaiheita. Kasvaminen Jumalan tuntemissa on elämän mittainen prosessi, ei yhtäkkinen tapahtuma.
Älä kuule luulekaan, että helluntailaisilla riittäisi Raamatun ymmärrys näin vaikeisiin kysymyksiin!
Saa, jos haluaa pilata oman elämänsä ja Jumala- suhteensa. Anteeksiantamattomuus ja katkeruus tulevat Jumalan armon tielle. Sillä Isä meidän-rukouksen mukaan anteeksianto riippuu meidän halustamme antaa muille anteeksi.
Ei se toki helppoa ole. Sillä mitä pidempää katkeruutta hautoo, sitä isommaksi vääryys
mielessä kasvaa. Lopulta katkeruus hautaa meidät alleen ja ahdistus lisää tuskaa. Olemme katkeruuden suossa. Lopulta meistä tulee, itsesäälin vankeja. Puramme itsesäälin aiheuttamaa huonoa oloa toisiin ihmisiin. Vika on aina muissa, ei koskaan minussa.
Katkeruus on kuin kainalosauva, josta Jumala haluaa meidät vapauttaa. Meitä kaikkia vastaan on rikottu - tavalla tai toisella. Ja joudumme miettimään haluammeko jäädä loppuelämäksemme sen vangiksi. Vai rohkenemmeko jättää asian Jumalan käsiin ja astua Jumalan lapsen vapauteen.
Hebr. 12:15
Ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, "ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä", ja monet sen kautta tule saastutetuiksi,
"Saa, jos haluaa pilata oman elämänsä ja Jumala- suhteensa."
Saa mitä? Vastaatko aloitukseen?
1 rukous kuspää
Kyllä+se+vika+on+muisSa+ihan+100%
paljon puhutaan:, "katkeruus", voisi puhu yhtä paljon myös , "kateus"
"kateushan vie kalatkin vedestä"
Et siis lukenut aloitusta. Aloittaja kysyi saako katkeroitua, kun kokee vääryyttä? Tottakai saa, mutta sillä on seurauksia. Saa myös painiskella asian kanssa, kunnes ymmärtää jättää sen Jumalalle. Ja lopulta saa antaa anteeksi ja vapautua.
Ihminen saa tehdä mitä vaan, mutta kaikki ei ole rakentavaa. Jumala on toki kärsivälinen ja kestää pitkälle keskeneräisyyttä - myös itkupotkuraivareita. Mutta monella uskosta luopuneella katkeruus on toiminut kaltevana polkuna, joka johtaa luopumukseen. Se huokuu edelleen heidän puheistaan. Siksi raamattu meitä katkeruudesta varoittaa.
Minä en tiedä mistään mitään ilman Taivaan isää. Minä en tiedä mitä te kerjäätte uskonnolta Jumalan nimeen ilman Taivaan isää.
Kyllä Jumala tekee väärin kun antaa vääryyden ja kirouksien tapahtua! On huonoa pomolta väittää että tehtaan meteli johtuu siitä että tulit töihin.
Ei ole hyvä tahto. Miten Jobin kirjassa ilmenee Jumalan hyvä tahto? Eli missä vaiheessa (Taivaspaikka) se hyvä tahto alkaa näkyä?
Suurin osa suomalaisista on saatananpalvojia, ja kyllä siihen on syy. Eli toinen suostui tekemään jotain jollekin. Itse en ole ja kärsin. Sen tosin nään, että on jumalauta tyhmää sakkia, mutta kyllä se heitä auttaa noita olemaan. Eihän sitäkään se ihminen tee!
Evankeliumi on juuri ilosanoma heikoille, sorretuille, sairaille ja köyhille. Monet vahvat eivät piittaa evankeliumista.
"Raamattu ei anna opetusta mieleen tai mielenterveyteen liittyvissä asioissa, joten Raamattua ei voi käyttää tällaisen tilanteen ohjeena."
Minä sain apua raamatusta, kun painiskelin lapsuuden traumoihin liittyvän vaikean masennuksen kanssa. Työstin sitä Jumalan kanssa pitkään ja paranin. Opin antamaan anteeksi ja luovuttamaan asiat Jumalan käsiin. Enkä ole kärsinyt 30 vuoteen masennuksesta. En edes nyt, kun sairastan vaikeaa sairautta.
Usko on kulkenut itselläni mukana kaikissa elämän vaiheissa. Se ei kuitenkaan ole taikakalu tai yksinkertainen ratkaisu elämän vaikeisiin ongelmiin. Jumala ei ole luvannut pelastaa meitä elämältä. Hän on luvannut olla läsnä kaikessa. Se tarkoittaa minulle rauhallista tietoisuutta, että Jumalan kädessä ollaan, kävi miten kävi.
Rauhan saavuttaminen on sisäinen prosessi, joka on käytävä läpi omaan tahtiin. Muut eivät voi siinä juuri auttaa. Eikä ongelmien - saati sitten mielialojen - toisille dumppaaminen ole edes reilua.
"Monet uskovaiset koittavat pitää uskostaan kiinni viimeiseen asti, jos ei muuten niin ainakin uskottelemalla itselleen, että he ovat uskossa mutta minkälaista tuollainen usko enää on?"
Jumala tietää mitä se on. Ja "särkynyttä ruokoa Hän ei muserra, eikä suitsevaa kynttilää sammuta" Meidän asiamme ei ole tehdä päätelmiä muiden uskosta.
Julminta+tässä+on+että+uskovat+eivät+auta+kun+uhri+on+vasta+luisumassa+sinne+epätoivoon.+Päinvastoin+he+keksivät+yhä+parempia+selityksiä/puolusteluja+hyljätäkseen+uhrin.