Rakkautena vaikuttava usko

>>Onko usko kuollut ja hyödytön ilman rakkautta?
>>Keneen/keihin tuon rakkauden pitäisi kohdistua?
>>Jumalaan, lähimmäisiin?

Raamattu lähtee siitä, että ihminen on itsessään ja omassa varassaan hengellisesti kuollut: ei rakasta, ei usko. Ja ihmisen omatekemä, pinnistelty, yritetty, vaatimuksesta ja pelosta lähtevä uskokaan ei rakasta ketään.

"Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room.3:12)

Omasta sydämestäni ei koskaan löytyisi uskoa rahtuakaan, ellei joku sitä antaisi minulle täydellisenä lahjana itseni ulkopuolelta.

Se pelastava usko, jonka Jumala antaa ylhäältä, rakastaa. Se rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Se riemuitsee siitä, että Kristus on ottanut kaiken meidän rakkaudettomuutemme ja jumalattomuutemme omaksi syykseen, ja kärsinyt niiden vuoksi ansaitsemamme rangaistuksen ristin puussa. Se riemuitsee rauhasta Jumalan kanssa, kiittää, ottaa vastaan, ihmettelee ja rakastaa.

Se usko on ensin kuin pienen pieni taimi sydämessä, joka kasvaa, kun saa ravintoa Jumalan Sanasta. Ilman sitä se alkaa nuukahtaa ja kuivettuu.

Mutta vaikka tuo elävä uskon taimi kasvaa ihmisessä, viimeiseen hengenvetoon saakka meissä asuu myös "oma itsekäs luonto", joka ei rakasta ketään muuta kuin itseä. Kuten Paavali valittaa: "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen." (Room.7:18)

Siksi olemme loppuun saakka pelastettuja yksin armosta, uskon kautta, Jeesuksen Kristuksen ristintyön vuoksi. Se perusta ei horju. Ja sillä -ja vain sillä perusteella - ihminen pelastuu. Eikä "muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus." (1.Kor 3:11)

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room.5:8)

Kun Pyhä Henki saa evankeliumin Sanan kautta synnyttää turvautumisen Kristukseen, siis uskon, Hän asettuu asumaan tuon ihmisen sydämeen. Näin Jumala vuodattaa rakkautensa meille:

"Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen." (Room.5:5)

Sydämemme malja saa täyttyä Jumalan rakkaudella, ja Hän on niin rikas rakkauden antaja, että meidän savinen astiamme alkaa vuotaa yli. Kristus vaikuttaa sen ihmeen, että alatkin rakastaa. Rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Kristus sinussa rakastaa.

"Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja." (Ef. 3:17)

Mutta sitä rakkautta et ole saanut aikaan sinä, vaan Jeesus Kristus:

..."säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan." (2.Tim.1:13)

"Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi." (Fil.2:13)

Niin että et sinä siitä kunniaa saa itsellesi, etkä ansaitse sillä mitään Jumalan edessä. "Jumala ei kunniaansa jaa" :) Mutta rikkaampaa ja ihanampaa osaa ei voi olla, kuin että saa olla Kaikkivaltiaan rakastamana, ja välittämässä edelleen hänen rakkauttaan.

Mitä tuo rakkaus sitten on, miten se ilmenee? Raamattu vastaa, että se saa aikaan Jumalan käskyjen noudattamista - vieläpä niin, että ne eivät tunnu raskailta noudattaa:

"Sitähän Jumalan rakastaminen on, että me pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa." (1.Joh.5:3)

Kyllä se oma itsekäs luontokin sieltä puskee läpi, joka päivä - ajatuksin, sanoin, puhein ja teoin. Se ei halua noudattaa Jumalan käskyjä, ja sen mielestä ne ovat mahdottoman raskaat noudattaa. Jos oma itsekäs luontomme saa voittaa sisäisen taistelun jossain asiassa, jolloin emme anna Jumalan hengen johdattaa itseämme hyvään, lankeamme tekemään syntiä - rakkaudettomia tekoja, ajatuksia ja puheita. Siksi tarvitsemme aina yhä uudelleen kuulla ja ottaa vastaan sen yli järjen käyvän armon evankeliumin, että Jumalan Poika otti syntimme päälleen ja sovitti ne ristin puussa. Se evankeliumi on kristityn voima, jolla hän jaksaa elämässä eteenpäin lankeemustenkin läpi. Ei tarvitse jäädä matkalle, sillä armo kantaa. Jumala nostaa meidät kalliolle, jolle itse emme jaksaisi nousta, kuten Raamattu asian kauniisti ilmaisee (Ps.61:2).

"Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja." (Jaak. 2:26)

Jos rehellisesti ja perusteellisesti tutkii itseään ja motiiveitaan Raamatun valossa, näkee kyllä yhä enemmän syntiä ja rakkaudettomuutta itsessään. Mutta katso silloin Kristuksen rakkautta. Sillä "siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1.Joh.4:10) Kristuksen armon evankeliumi kasvattaa sinua - voit aavistaa siitä aavistuksen siitä, mitä on antaa anteeksi - millaista rakkaus on. Kristus opettaa rakkaudesta meille, jotka emme muutoin mitään aidosta rakkaudesta tietäisi.

Jos se usko, joka sinulla on, ei saa aikaan yhtään mitään: kukaan ei sinun sydämessäsi nuhtele sinua synneistäsi vaan voit rauhassa tehdä vastoin Jumalan Sanaa, eikä kukaan sinun sydämessäsi lempeästi taivuttele tekemään hyvää, eikä saa aikaan mitään hyvää tekoa sinussa...silloin täytyy kysyä mikä on sen uskon kohde. Onko sen uskon kohde Kristus, joka otti päälleen maailman synnin - ja teki sinut pysyvästi puhtaaksi Jumalan silmissä?(ks. Hepr.10:14) Jos uskon kohde onkin oma usko, tai oma pyrkimys tai hyvyys, jolla koettaa kelvata Jumalalle, sellaisella uskolla ei ole voimaa vähitellen muuttaa ihmistä.

Silloin voi aloittaa kysymällä: Miksi Jeesus kärsi ja kuoli? Mitä Hän itse siitä sanoi? Ja mitä Raamattu muutoin siitä sanoo? Mitä Jeesus opetti siitä, millainen minun pitäisi olla itsessäni, jotta voisin ansaita taivaan? (ks. vaikka vuorisaarna Matt.5-) Onko se minulle mahdollista? Onko minulla mitään tuotavaa Jumalalle? Vai täytyykö minun nöyrtyä huutamaan avukseni Jeesuksen nimeä? Ottaa vastaan armo, jota en yhtään ansaitsisi?

Tekojen tie ei hyödytä - ei se, että lupaa taas yrittää paremmin, koettaa pinnistää rakkautta itsestään. Sillä tiellä vuorottelee ylpeys, kateus ja pelko: Välillä ylpeilee siitä, että ikään kuin hetken aikaa näyttäisi onnistuvan paremmin kuin muut. Välillä kadehtii muita ja kokee alemmuutta omasta uskostaan. Kuitenkin koko ajan pelkää Jumalan tuomiota, kun pohjimmiltaan tietää, että tämä ei onnistu, ei tämä tie vie perille.

Mutta Kristus-tie vie perille. Se, että suostut armon alle, jolloin Jeesus tulee asumaan sydämeesi, ja alkaa rakastaa sinussa. Muutoin olet vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.

"ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!" 2.Kor.6:1