Olen juuri suorittanut kirjoitukset alta pois ja lukemassa pääsykokeisiin. Isäni oli hieman kuuden kymmenen yli ja ennen joulua käväisi sairaalassa kun sydän oli hieman reistaillut. Nyt viime sunnuntaina oli vielä nukkumassa, kun olin ollut konsertissa ja isäni aamulla ilmoitti, että lähtisi käymään aamulenkillä. Olin hieman puoliunessa ja totesin, että selvä juttu. Vartin päästä äitini soitti, asuin siis isäni kanssa ja äitini asui ulkopaikkakunnalla. Äiti oli hätääntyny ja kertoili ja kuinka oli isälleni soittanut ja puhe oli yhtäkkiä katkennu ja oli kuulunut muutama köhäisy. Ilmoitin vain että en tiedä mikä on homman nimi, kun hän oli lähtenyt lenkille. Seuraava tapahtuma oli jo se kun äitini oli lähtenyt tulemaan tänne ja ilmoitti että poliisi vahvisti isäni kuoleman.
Nyt kun ajattelen niin kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Oli tavallinen sunnuntaiaamu, isä ilmoitti menevänsä lenkille ja minä vastasin vain moi. Siinä kaikki mitä minulla oli sanottavana viimeisinä sanoina isälleni. Kiitän vain luojaa, että en lähteny lauantai-iltana riidoissa isäni luota. Mietin, että onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Tuntuu vielä ymmärtämättömältä, koska tilanne tuli täysin puuntakaa. Aivan mitään sanomatta tavallinen aamu muuttui elämäni suurimmaksi aamuksi. Ei mitään varoituslaukausta, ei mitään ilmoitusta mitä olisi tulossa, muutakuin joulukuinen sairaalakäynti. Ehkä sekin päivä koittaa kun ymmärrän tilanteen. Nyt vain tuntuu kuin olisin normaalisti käymässä äitini luona ja kohta menisin taas isäni luokse.
Itse kehoitan jokaista elämään elämää siten kuin se olisi viimeinen hetki, sillä koskaan ei tiedä mikä sana tai viesti voi jäädä viimeiseksi, vaikka aina sitä ajattelee, että mitä nyt meille sattuisi.
Nyt kun ajattelen niin kaikki tuntuu täysin mahdottomalta. Oli tavallinen sunnuntaiaamu, isä ilmoitti menevänsä lenkille ja minä vastasin vain moi. Siinä kaikki mitä minulla oli sanottavana viimeisinä sanoina isälleni. Kiitän vain luojaa, että en lähteny lauantai-iltana riidoissa isäni luota. Mietin, että onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Tuntuu vielä ymmärtämättömältä, koska tilanne tuli täysin puuntakaa. Aivan mitään sanomatta tavallinen aamu muuttui elämäni suurimmaksi aamuksi. Ei mitään varoituslaukausta, ei mitään ilmoitusta mitä olisi tulossa, muutakuin joulukuinen sairaalakäynti. Ehkä sekin päivä koittaa kun ymmärrän tilanteen. Nyt vain tuntuu kuin olisin normaalisti käymässä äitini luona ja kohta menisin taas isäni luokse.
Itse kehoitan jokaista elämään elämää siten kuin se olisi viimeinen hetki, sillä koskaan ei tiedä mikä sana tai viesti voi jäädä viimeiseksi, vaikka aina sitä ajattelee, että mitä nyt meille sattuisi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minun isä kuoli 18.4.1996, eli tänään tuli 9 vuotta täyteen. Vein haudalle kynttilän. Muistan myös sen viimeisen tapaamisen sairaalassa, jonka kukaan ei uskonut olevan viimeisen. Et varmasti ole ainoa joka miettii asiaa. Useasti olen nähnyt erilaisia unia isästäni, pelkästään mukavia unia. Mitähän lie tarkoittavat? Kyllä tulee mietiskeltyä kuolemaa paljonkin, kun on menettänyt jonkun läheisen ihmisen. Että voikin olla ihmisen elämä lyhyt loppujenlopuksi. Hän oli 60 vuotias kuollessaan, erilaiset sairaudet veivät voimat, mutta tahtoa olisi ollut elää pitempäänkin. Muistelen isääni jatkuvasti.
terveisin JTA
Sinulle! Minun isäni täytti 60 ja tekee hidasta kuolemaa ja on poissa päivänä minä hyvänsä, mutta eipä ne omat sanomiset ole sen "järkevämpiä" olleet, joten ei siihen vain osaa varautua mitenkään. Tiedän, että kun se päivä koittaa, että sattuu ja lujaa, mutta elämää on vain jatkettava. Ja siinä olet oikeassa, että jokainen päivä tulisi elää, kuin se olisi viimeinen...mutta kun se tuppaa unohtumaan välillä. Mutta nyt ainakaan isäsi ei tunne tuskaa, oli sitten elämää tuonpuoleisessa tai ei. Kaikkea hyvää Sinulle ja iso hali...Sinulla on niin paljon vielä edessäsi.
Isäni kerkesi myös täyttää syksyllä 60. Siinä vaiheessa oli jo selvää, että se on viimeinen syntymäpäivä.. Isä kerkesi sairastaa syöpää vähän alle vuoden ja viimevuoden lokakuussa kun isä jo oli tajuton, hän sai kotona nukahtaa pois.Olimme kerinneet jo valmistautua asiaan, mutta oudon rauhallinen se hetki siinä silloin yöllä oli. Olin odottanut paljon hysteerisempää reaktiota,mutta olin unen pöpperössä ja näin isästä unta, kun äiti tuli herättämään. Ehkä isä jätti hyvästejä, kun näin hänestä unta. Isän sairauden loppuvaiheessa, kun tiesin miten tulee käymään,olin oikeastaan jo paljon rauhallisempi, kuin syövän vakavuuden selvitessä meille ja sen epätietoisuuden aikana. Olin alussa hätääntynyt, kun elämäntilanne, koko perheellä oli mennyt sekaisin ja samalla piti yrittää miettiä mihin jatkaa opiskelemaan.Nyt keväällä olen elänyt viime kevään tapahtumia uudestaan ja olo on aika seesteinen. uskon että isä pääsi pois tuskistaan. Koittakaa kaikki jaksella!
Voimia sinulle surun keskellä. Ikävä, että tärkeä kevääsi sai näin surullisen sävyn. Elämä ei vaan kysy sopivaa hetkeä. Ja olisiko sitä koskaan.
Itsellä isän kuolemasta nyt yli 4 v. Kuolema oli todella yllättävä, ei vaan aamulla herännyt, sydän kai siis. Alku meni ihan uskomatta todeksi, ikävä ja itku oli aina ajatuksen päässä. Onneksi meillekään ei jäänyt mitään selvittämätöntä ja perhe oli lähellä, surtiin yhdessä. Myöhemmin lohdutti ajatus, ettei isän tarvinnut kauaa kärsiä ja roikkua sairaalassa "letkuissa", mitä hän olisi kammoksunut. Lähtijälle hyvä lähtö, jäljelle jääneille kamala sokki.
Aika helpottaa ja menetyksen jotenkin hyväksyy. Eka vuosi jouluinenn jne oli vaikein. Nyt isä on voimia antava lämmin, hyvä ajatus ja muisto. Tulen aina olemaan isän tyttö. Sitä rakkautta, jota sain ei voi ottaa pois ja se kantaa yhä. Hetkittäin vielä tulee joku asia, josta ajattelen "Hei, tämä pitää kertoa iskälle, tälle sekin naurais..". Sitten hölmisyneenä muistan, ettei isää enää ole.
"Isän suuret, karheat kädet sanoivat pitkin päivää: rakastan sinua lapsi. Ne olivat teon sanoja, niin vahvoja, että kantavat läpi elämän."
Tämä runo oli kukkavihkossani, en ikävä kyllä muista nyt tekijää. Se kuvaa hyvin isääni, perisuomalaista miestä joka ei liiaksi rakkauttaan ja tunteitaan sanoiksi puhunut, mutta osoitti sen arjessa, hymyissä, hyväksyntänä ja läsnäolona.
isäni kuoli viime kuussa.51 vuotiaana.se taisi kyllä olla hänen oma tahtonsa...toivon hänelle kaikkea hyvää sinne pilven reunalle ja ainakin nyt tiedän ettei hänen tarvinnut enää kärsiä niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla.ja tiedän että kohtaamme vielä...jossain..
Ensinnäkin otan osaa :( Oma isäni nukkui myös pois vuoden sairastelun jälkeen. Vaikka en niin hirveän läheinen ollut isäni kanssa, vaikka asuttiinkin samassa kodissa, niin silti ikävä aina iskee ja kovaa :'( Nyt sitä tajuaa, että antaisin mitä vaan että saisin isän takaisin vaikkakin kaikkine riitoineen ja huutoineen jota välillämme oli aina välillä :(
Jopa tämän tekstin kirjoittaminen tuo jo kyyneleet silmiini...on vaan niin kauhea ikävä vaikka on kulunut jo kaksi vuotta :(
Koitetaan kaikki jaksaa :)
-Angelina
Otan osaa suruusi.
Minun isäni kuoli viime syksynä. Olimme mökillä ja illalla nukkumaan mentyään hän sai sängyssä sydänkohtauksen. Hän kuoli käsiini. Hän oli vielä alle 60 vuoden ikäinen.
Jälkeen päin olen ajatellut, että hänen kuolemansa oli kuitenkin hyvä kuolema. Kävimme isäni kanssa samana päivänä poimimassa mustikoita. Mökki oli hänelle rakas paikka ja myös äitini oli paikan päällä, joten hän sai kuolla perheensä läsnäollessa. Ei tämä kuitenkaan surua ja ikävää poista.
Minäkin olen luojaa kiitellyt, että olimme isäni kanssa sovussa, ja satuin lähtemään vanhempieni kanssa mökille juuri tuoksi viikonlopuksi, enhän heidän kanssaan käynyt mökillä kuin pari kertaa vuodessa.
Minäkin olen ihmetellyt, miten yhdessä hetkessä, aivan tavallisena syyspäivänä, kaikki muuttuu niin perinpohjaisesti. Isäni kuolema tuli yllätyksenä.
Isäni kuoleman näkeminen karsi aika lailla ennen tuntemaani kauhua kuolemaa kohtaan. Sen nähtyäni ja koettuani,olen jotenkin paremmin ymmärtänyt kuoleman roolin ihmisen elämässä.
Oletko nähnyt unia isästäsi? Minä näin isäni kuoleman jälkeen niitä paljonkin. Unissa hän oli nuori ja kertoi olevansa hyvässä kunnossa. Kai se on sitä alitajuista asiankäsittelyä.
Meidän, jotka jäämme tänne suremaan, täytyy kuitenki elellä eteenpäin. Muisto säilyy kauniina sydämisämme. Kuolema opettaa arvostamaan elämän pieniäkin iloja ja asettaa elämänarvoja uusiin mittasuhteisiin. Ei ehkä kuitenkaan kannata elää ihan kuin viimeistä päivää. Voi olla, että meillä on niitä päiviä vielä paljon jäljellä :)
Voimia sinulle ja onnea pääsykokeisiin!
Viime kesänä, yhtenä aurinkoisena heinäkuun aamuna mun puhelin soi ja sieltä kuulu vaan sanat: "Mulla on ikäviä uutisia, ***** on kuollut". Sillä hetkellä mun maailma romahti. Mä elin kuukauden ihan sumussa, en muista mitään tapahtumia koko heinäkuulta, hautajaisetkin hämärästi. Mä en tuu ikinä olemaan enää se sama ihminen, kun ennen. Mä en ikinä pääse yli iskän kuolemasta, koska en osannut todellakaan odottaa sitä. Mä oon niin rikki, hajoon kohta, kunpa joku ymmärtäis mua, kaikki vaan sanoo, että ei Ellillä oo mitään hätää!! Tottakai mulla on hätä, mähän rakastin ja rakastan edelleen omaa isääni ja mulla on ihan helvetin ikävä!!
Mulle siis tuli iskän kuolema täytenä yllätyksenä. Iskä kuoli viime kesänä 38vuotiaana. Mitään sairauksia ei ollut tiedossa, mutta sitten kuolinsyyksi kuitenkin laitettiin tautikuolema. Iskällä oli ollu sepelvaltimotauti, 60% sepelvaltimoista tukossa, sydän oli pysähtynyt. Miksi sitä ei huomattu ajoissa?! Miten nuori ihminen voi noin vaan kuolla? ei se ollu tehny pahaa kellekään...
Anteeks, ette varmaan ymmärrä mitään..
Mitä mä taas tilitän, kaikki on jo kyllästyny tähän..
Sinä voit aivan hyvin purkaa paineita täällä. Anna surun purkautua pois se hiipuu sinusta ulos huomaamatta kun annat itsellesi oikeuden tehdä se avoimesti...SANAT OVAT LÄÄKETTÄ SIELULLE...
Suru on asia johon ei löydy rajoja siihen ei olla määrärtty reunaa tai määrää... toinen ihminen purkaa äänekkäästi valittaen, toinen kääntyy itseensä ja sulkeutuu... kumpikin on oikein jos se siltä tuntuu... Kukaan muu ihminen ei voi sinulle sanoa. "Lopeta tuo" Sinulla on oikeus omaan suruun. Toinen ihminen ei voi tuntea sinun surusi määrää. Siis kerro täällä ja valita..Kaikilla on oikeus siihen "Sinullakin"
Minun isä kuoli vuosi sitten,toukokuun 7pv.
Aamulla äiti soitti hädissään ja kysy oonko kunnossa? Minun auto oli kuulema ollu pahassa kolarissa,mutta kukaan ei ollu loukkaantunut.
Lainasin autoni just edellisenä iltana isälle.
Hän meni kylättelemään kaverinsa luokse.
Yritin soittaa hänen numeroon,mutta siihen ei saanu yhteyttä. Soitin sit poliisille ja sieltä sanottiin että on käynyt pahin mahdollinen...
Kerkisin jo huojentua kun eka kuulin että ei kellekkään oo käyny mitään.
Mie en kans muista mitään tapahtumia niiltä ajoilta. Hautajaisetkin meni niinkuin sumussa.
Mutta silti tuntuu että isän kuolemasta on vasta muutamia kuukausia.. Oon koko illan itkeny taas.
Asuin isän kans kahestaan ja on niin yksinäistä ja kylmää asua nyt yksin. Kaikki luulee et mulla menee hyvin,mutta itken usein iltasin itseni uneen. Koskee vain niin paljon vieläkin.
Välillä tuntuu ettei enää vain jaksa.
Minun isällä oli kans sepelvaltimotauti.
Selvis vasta kuolinsyyn tutkimuksessa.
Voi hitto et tää koskee... Kaikki tapahtu niin nopeasti.. Onneks meillä ei ollu riitaa,eikä isä kärsiny. Ei vain vieläkään pysty sisäistämään koko asiaa.. Inhoon vain niin vitusti tätä elämääni ja itteeni vielä enempi..
Rakastan silti äitiä ja siskoani niin paljo etten pysty tappamaan itteänikään..
Pelottaa vain jo vähitellen että tämä tuska ei lopukkaan koskaan.. En jaksa enää.
Enkä uskalla puhua kellekkään tästä surusta.
Kaikki luulee et oon jo suruni surenu...
Vaikea sanoa, mitään lohduttavaa,kun kaikki tuntuu niin kliseiseltä...eihän sillä,joka on kuollut, ole mitään hätää, meille tänne jääville se paha olo jää. Ei se itkeminen ole pahasta,kun et anna surun vallata koko elämääsi.Varmasti auttaisi, jos saisit puhua jonkun kanssa.Tsemppiä sinulle.