ystävän menetys

Olen käynyt kyseisen asian monta kertaa läpi. Minua on auttanut se kun olen ottanut uuden kissan, vaikka suren ja ajattelen edellistäkin hyvin paljon, mutta en pysty tulemaan tyhjään kotiin jos ei ole ystävää vastaanottamassa. Suosittelen uuden ottamista. se helpottaa jo paljon sinun suruasi.

mulla kuoli koira noin kuukaus sitte mut mä ajattelen sitä joka päivä.on sitä tullu itkettyäkin monia öitä.Tuskin kukaan nyt ihan täydellisesti selviää lemmikin menetyksestä mutta on vaan pakko jatkaa elämää.

Miisa piti lopettaa syksyllä -00, ja surua pukkaa vieläkin toisinaan. Olin muuten nähnyt vähän ennen sen sairastumista unen, jossa se seisoi seinällä, eli symbolisesti oli "siirtynyt toiselle tasolle". Sinnehän se sitten päätyikin... Ainoa lohtu on että se eli edes 10 v. Miisan veljen Jessen annoin muuttaessani kissalle sopimattomaan asuntoon ystävälleni. Tämä mies sitten teki itsemurhan, ja Jesse ilmeisesti vietiin lopetettavaksi. Se ehti 11 v ikään. Ottaa sekin päähän - en edes hirveä kysyä miten sen loppujen lopuksi kävi, kun se Miisankin kuolema oli niin raskas juttu.

Ehkä uuden kissan/kissojen ottaminen toisi eloa elämään, toistaiseksi joudun tämän s-nan asunnon takia kärvistelemään kissatta. Ja se on kamalaa!

Turha on ainakaan kenenkään tulla mussuttamaan että elukoitahan ne vain ovat. Olkaa itse 10 v jonkun olennon kanssa, ja johan on kumma jos ei tunnu menetys missään...

Osanotto sinulle! Mutta pakko kysyä muutama juttu! 1.Onko kissa teille tärkeämpi,kuin ihminen? 2.Kuinka uuden kassan ottaminen muka auttaa edellisen kuoleman aiheuttamaan suruun? 3.Eikö se vain auta unohtamaan se edellinen? 4.Vaikka kissa on ehkä hyvä ystävä,se on kuitenkin eläin,miten siis kestätte rakkaan ihmisen kuoleman,jos kissan kuolema saa teidät surun murtamaksi? 5.Miksi ottaa heti uusi kissa,eihän uutta ihmistäkään saa ikinä,kukaan ei voi korvata entistä!!? 6.Olisiko mahdollista noudattaa järjellistä kirjoittelua kissan kuolemasta,ettei se olekkaan pahinta,mitä ihminen voi menettää?

Olipa kiva huomata, että löytyy kohtalotovereita. Minä menetin noin kuukausi sitten rakkaan koirani. Se ehti elää jo yksitoista pirteää vuotta, mutta silti sen kuolema tuli aivan yllättäen. Heräsin yöllä, kun viimeiset hetket olivat käsillä. Muistan varmasti ikuisesti sen viimeisen katseen, joka ikään kuin välitti kiitoksen kaikesta, mitä olemme yhdessä kokeneet. Viimeiset henget vedot se veti maatessaan sylissäni. Voitte kuvitella, että viimeiset viikot ovat olleet koettelevia ja ikävän määrää on mahdoton sanoin kuvailla. Silti uskon, että tämä joskus helpottaa ja jäljelle jäävät kauniit muistot perheenjäsenestämme. Voimia myös teille kaikille lemmikinne menettäneille!

toinen kissoistani jouduttiin lopettamaan noin kk sitten kavereideni huolimattomuuden takia... vaikka se ehti luonani asustella vain 6 kuukautta oli sen lopettaminen melkoinen isku. otin uuden kissan jäljelle jääneen kaveriksi, mutta kaipaan entistä vieläkin. uusi ei kyllä korvaa edellistä, mutta kaippa siihenkin ajan mittaan kiintyy...

Meiltä kuoli pari vuotta sitten kissanpentu ihan silkkaan huolimattomuuteen ja tyhmyyteen! Putosi parvekkeelta, löi luultavasti jalkansa pudotessaan ja reisiluu murtui. Siinä elämän tilanteessa ei ollut varaa tuhansien markkojen leikkaukseen ja kissa lopetettiin. Kadun tuota virhettä katkerasti ja syytän siitä aina itseäni, vaikka muut ovat yrittäneet lohduttaa että ei aina voi olla kissan perässä vahtimassa.
Tämä kissa oli kyllä aivan hirveä täystuho ja rasavilli, ei kuunnellut mitään, mutta rakkaaksi se kävi niinä muutamina kuukausina mitä se meillä vietti. Kaipaan sitä ja kadun.
Kissanpennun, Sepin, veli on vielä muistuttamassa minua hänestä ja siitä kaikkea elävää tulee arvostaa.
Sepistä olisi tullut kaunis ja iso poika. *kaipaava hymy*
Vieläkin kyyneleet silmiin nousee kun tuota miettii.

Olen kissoilleni kiitollinen, he ovat auttaneet minua jaksamaan elämän kolhuissa. He ovat minulle hyvin tärkeitä, "perheenjäseniä", vaikka samanlaista suhdetta niihin ei saa luotua kuin ihmiseen.
Ehkäpä eläimiin, juuri kissoihin, saa luotua paljon rehellisemmän suhteen kuin ihmiseen. Kissat eivät valehtele, ne armottomasti kertovat totuuden omalla kielellään. Niiden luottamus on ansaittava ja ne eivät teeskentele olevansa ystäviäsi jotta hyötyisivät sinusta mahdollisimman paljon. Esimerkkejä löytyy luultavasti paljonkin, mutta kyllähän jokaisen lemmikkiään rakastavan omistajan pitäisi ne tietää ;).

En voisi kuvitella eläväni ilman kissoja! Sitten joskus, kun ystäväni ja elämänkumppanini kuolevat, otan varmasti uuden/uusia kissoja, olen menettänyt kissoille "sieluni" :).
Eihän toinen kissa voi korvata entistä, mutta tuo se elämään uutta ja jännittävää, saa seurata kissan elämää vierestä. Kukin kissa on oma persoonansa :).

Taas tuli tekstiä sekavasti ja asian vierestäkin..

~Kissatar~

ymmärrän sua, vaikka ite en oo vielä onneks menettäny kissojani. mää valittin perheen sijasta kissat. muija läks ja otti lapset. nyt jos multa vielä kissa tai toinen kuolee mulle ei jää ketään. akkahan lähti siksi että lekurilta tuli kielto pittää niitä saatanan kakaroita samassa huushollissa kissojen kans. mä en voinu vaan antaa periksi. nää suloset misset on ollu mulla olleet toinen 11 vuotta ja toinen 13 vuotta. pennut noi meijän pojat oli 2 ja 3 wee. vaikee oli valinta mutta mitää en kadu. kissat nukkuu mun kans samasa sängysä enkä mää mittään naista tartte huutavia apinapentujakkaan.
lapsia ei voi nähä koska äitin ei tarvi niitä tämmöseen kissakottiin tuoja. kakaroilla on kummallaki astma tai joku semmonen. no en mää niistä kauhiasti välitäkään. mutta kissat ja mää pärjätään kuhan ne vielä elläis pitkän elämän. viis muista. yritä sinähi jaksaa vaikka heleppoa se ei tuu olleen ilman sitä kissaas. ku kissan menettää se on pahempi ko ihimisen menetys. määhän sen tiiän. tsemiä.

Eka kissa osoittautui minulle todella rakkaaksi ja tärkeäksi. Kerkesi olla luonani vain vuoden.
Kissa oli kai vieroitettu liian aikasin, kun minusta leimautui sen emo ja se lussutti kainaloani ja tunki aina syliini. Se luotti ihmisiin ja meni vieraidenkin syliin nukkumaan, mutta mä olin sille sitten tärkein. Mä en voinut olla päivääkään ilman sitä, heti iski ikävä molemmin puolin. Kuin oltais oltu parhaat erottamattomat ystävät. Se jutteli mulle paljon ja aina vastasikin. Ja oi kuinka mä pelkäsin että sille sattuisi jotain, kun se ulkona vapaasti liikuskeli. No siinä sitten tuli kesä ja Täytyi lähteä viikon leirille. Tuntui kamalalta jättää kissa "yksin" koko viikoksi, tai no muu perhe siitä huolehti. Kun viikko oli kulunut ja ikävä painoi mahaa, menin heti kotiin ja aloin etsiä kissaa huoneista, ei näkynyt sisällä, no se on sitten ulkona, ajattelin ja avasin oven huutaakseni sitä (kissa tuli AINA kun huusin sen nimeä), mutta nyt se ei tullut. Jotain on pielessä, ajattelin ja soitin veljelle kysyäkseni onko kissa ollut kauan ulkona, mutta kauhukseni veli sanoi kissan olleen kadoksissa jo useita päiviä. Siinä siiten pillahdin huutavaan itkuun. Etsittiin kissaa, mutta sitä ei näkynyt.
Kummaa oli että kissasta ei ollut koskaan lähtenyt karvaa paitsi silloin kun olin leirillä, se oli tressiä. Ja kissa oli käynyt pari päivää katoamisen jälkeen yhdellä naapurilla. Naapurit eivät olleet tienneet että kissa oli kadonnut. Vasta myöhemmin kuulivat siitä. Kissa oli ollut silloin todella nälkäinen ja surkea.
Vielä on mielessäni uskomus että kissa olisi lähtenyt etsimään minua. Tai sitten naapuri teki sille jotain.

Nyt minulla on kaksi kissaa ja olen saanut lujan tahdon myötä pitää ne sisällä, kunnes naapurin pyynnöstä vanhemmat suostuivat rakentamaan niille tarhan. En voisi kestää sitä murhetta toista kertaa. Harmi vaan että kumpikaan nykyisistä kissoista ei voi korvata ikinä sitä ensimmäistä.