liittyä Suomeen. Suomea inhottiin jo 1920 ja myös 1941-44 koska Suomi koettiin vieraana ja Suomi aloitti heti karjalaisen kulttuurin tukahduttamisen, mm. koulukirjat tuotiin Suomesta, ne olivat suomeksi ja opettajat puhuivat vain suomea. Puna-armeijaa odotettiin takaisin.
Suurin toive Karjalassa oli itsenäisyys mutta sitä ei koettu mahdolliseksi ainakaan sota-aikana.
Suurin toive Karjalassa oli itsenäisyys mutta sitä ei koettu mahdolliseksi ainakaan sota-aikana.
Vastaukset 14
Vanhimmat
voi voi, kylläpäs nyt kaikki taas inhoavat suomea, koko maailma. mitäköhän pahaa tämä päähän potkittu piskuinen kansa on muille tehnyt..
Loppujen lopuksi epäselväksi jäi kuinka paljon suomeen liittymisen kannalla ihmiset siellä oli.
Moni pelkäsi sanoa kantaansa, pelätessään bolsevikkien kostoa. Porajärvellä, ja Repolassa äänestettiin suomeen liittymisen puolesta, ja kannatusta oli muuallakin.
Neuvostovenäjä petti alueen väestön lupaamalla autonomiaa, joka ei toteutunut, vaan alkoi laajamittaiset vainot. Lupauksilla saatiin suomeenkin paenneita karjalaisia palaamaan. Useat palanneista olivat "merkittyjä" henkilöitä loppuelämänsä, ja moni koki kohtalonsa Sandarmohin kankailla, kun puhdistukset todenteolla alkoivat 30-luvulla.
Aloittava punikki on tehnyt taas omia päätelmiään. Sekä Repolassa, että Porajärvellä äänestettiin Suomeen liittymisen puolesta suurella enemmistöllä. Vedettiinpä siellä salkoon Suomen lippukin.
Kun Suomi teki Tartossa v. 1920 rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa ja vaihtoi Repolan ja Porajärven Petsamoon, niin Repolan nimismies, eversti Paavo Susitaipaleen veli Pobi Siven piti sitä häpeä rauhana ja ampui itsensä.
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002890532.html
Puna-armeija, heh heh, kuka puna-armeijaa odottaisi. Nehän raiskasivat ja tappoivat kuten natsit.
Hullu natsi laukoo taas viemärisuolestaan ikuisia natsitotuuksia. Raiskasivat vain Saksassa, eivät omassa maassaan.
Puna-armeija häpäisi itsensä II-maailmasodassa. Mutta mitä diktaattorin armeijalta voi odottaa. Nytkin Putlerin armeija häpäisee itseään Krimillä.
Itä-Karjalan kansa koki Suomen vain uutena siirtomaaisäntä ja niinhän se olikin.
Todellisuudessa Vienassa tapahtui kansannousu bolshevismia vastaan ja sen jälkeen 10 000 pakolaista pakeni Suomeen
Mutta siinä ei kylläkään ajettu Karjalan liittämistä Suomeen. Sitä ei siellä kukaan halunnut.
Aika vahva väite. Etenkin juuri tuolloin, Varmasti kaikki muu kuin bolshevismi olisivat käyneet hyvin eikä Suomea sentään kauheksittu
AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.
Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen Heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä.
Ordotoksit eivät silloin nähneet bolsevikkien todellista luonnetta, ja tarkoitusperiä.
Autonomiaa, ja vapauksia luvattiin, Lopulta tuhottiin lupaukset, ja kirkoista tuli elukuvateattereita, ja karjasuojia. Uskovaiset joutuivat vainon kohteeksi, kun kommunismista tuli usko jota kaikkien oli kuuliaisesti kumarrettava.
Tuo vaihe oli jo aikaisemmin, jatkosodan aikana kirkkoja avattiin uudestaan ja ortodoksisen uskonnon harjoittaminen oli sallittua.
Miehityshallinnon ylläpitämillä keskitysleireillä suljettuina oli enimmillään (keväällä 1942) 24 000 henkeä, siis miltei puolet ”epäkansallisesta” väestöstä. Olot leireillä olivat alkuaikoina varsin ahtaat ja kehnot. Lisäksi sota- ja evakuointiolosuhteista kärsineiden vankien terveys oli usein heikko jo heidän tullessaan leireille. Pahimpaan aikaan kesällä 1942 kuolonuhreja oli 500-600 kuussa, enimmäkseen pikkulapsia ja vanhuksia. Vuoden 1942 aikana kuolleiden yhteismäärä oli noin 3500 henkeä. Tutkija Antti Laine on arvioinut kokonaiskuolleisuuden noin 4600 hengeksi. Suurin osa kuolonuhreista menehtyi aliravitsemukseen. Ruuan varastamisesta saattoi seurata ruumiillinen rangaistus. Joitakin vankeja myös ammuttiin ainakin karkaustapausten yhteydessä.
"Keskitysleiri"-nimitys periytyi jo 1900-luvun alusta, ja Itä-Karjalan leirit olivat kaukana saksalaisten ylläpitämistä kuolemanleireistä. Kun juutalaisten joukkotuhosta alkoi kantautua tietoja, Itä-Karjalassa otettiin käyttöön siirtoleiri-termi. Nimestä riippumatta väestön joukkorankaiseminen sillä perusteella, että joukkoon kuului mahdollisia partisaaneja, oli Haagin vuoden 1907 yleissopimuksen vastaista.
Virallisesti Itä-Karjalan valtausta perusteltiin sotilaallisin syin. Etenkin AKS-läisen sotilashallinnon selvänä päämääränä oli kuitenkin alueen pysyvä liittäminen Suomeen. Heti jatkosodan alkuvaiheessa 11. heinäkuuta 1941 Mannerheim uudisti vuonna 1918 vannomansa "miekkavalan", jossa lupasi levätä vasta kun Itä-Karjala olisi vapautettu neuvostovallasta.
Suuri osa Itä-Karjalan alun perin suomensukuisista oli ehtinyt omaksua venäjän kielen, ja joskus etninen erottelu onnistui vain antropologisten tutkimusten avulla. Väestön asenteetkin tuottivat miehittäjille pettymyksen: suomalaisia ei tervehdittykään tervetulleina vapauttajina, vaan suhtautuminen oli pidättyväistä ja varovaista. Myös karjalaisten sukulaiset taistelivat puna-armeijassa, ja sodan lopputuloksesta oltiin epävarmoja. Suomalaistamistoimet jäivät lopulta melko tehottomiksi, ja vain pieni osa itäkarjalaisista siirtyi sodan loppuvaiheissa Suomeen.