Selittääkö psykologia tämän jotenkin?

Suosittelen lukemaan yhden psykologian parhaan asiantuntijan, Jukka Häkkisen kirjoittaman kirjan Outojen kokemusten psykologia.

Kuolemanrajakokemuksissa kerrotaan usein tuntuneen siltä kuin olisi tullut kotiin, kaikki tuntui 100 prosenttisen tutulta tai kuten eräs ilmaisi; ai niin, täältähän me tultiin. Suurin osa ei halua palata ja alkaa jopa kiistelemään kun ääni tai valo olento käskee palaamaan koska on vielä tehtävää. Pahin koti ikävä alkaa kuitenkin kuulemma kokemuksen jälkeen kun pitää taas yrittää tottua kehoon ja maalliseen elämään yleensä, mutta useimmat ilmoittavat olevansa tyytyväisiä elämään ja arvostavansa sitä kokemuksena ehkä jopa enemmän kuin ennen rajakokemusta koska kertovat nyt tietävänsä minne päätyvät eikä enää pelkää kuolemaa. Jotkut jopa sanovat ettei malttaisi odottaa kun pääsee takaisin mutta ymmärtävät myös sen että ensin pitää suorittaa elämä loppuun ja sitten palataan kun on aika.

Ainakin Olle Holm Jönköpingin yliopistosta on tutkinut kaipuun tuntemuksia. Tuollainen artikkeli myös osui silmiin https://www.learning-mind.com/psychology-of-nostalgia/

Joskus aikoinaan lueskelin yhtä ja toista neuro- ja neuropsykologia kirjallisuutta. Yksi mitä siitä jäi mieleen on, että osa tunteistamme syntyy aivojen primitiivisissä osissa. Siellä syntyvät tunteet ovat vaikeita hallita, niillä on ikäänkuin oma tahto. Nämä tunteet ovat peräisin evoluutiomme varhaisista vaiheista, jolloin selviytyminen oli paljon vaistonvaraisen toiminnan varassa. Näistä primitiivisistä itunteista kuten haku, raivo, pelko, ilo jne. tietoa esim. tuosta artikkelista, vaikka sen otsikko viittaakin toisaalle https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3181986/

Olle Holmin esittämän mallin mukaan kaipuu on yhdistelmä iloa ja surua, ja niin ollen vahvasti primitiivistä lajia. Se taas mikä tuon tunteen lähde on, niin se voi olla vaikea selvittää. Mahdollisesti ehkä jotain lapsuusaikaista, jota ei enää vaan muista?