Huono minäkuva

Vitun SOME. Aina kun avaan Instan, TikTokin tai naamakirjan, niin eteeni vyöryy kasapäin täydellisten ihmisten, täydellistä elämää kuvaavia tilejä. Aina tulee vähintään kolme täydellistä tiliä.

Itse olen nainen, mutta ulkonäköä en ole juuri teini-iän jälkeen ehostanut millään tavalla, koska se on tuntunut turhalta ja tarpeettomalta. Olen rupsahtanut, lihonut, huonosti pukeutuva ja huonosti pärjäävä. Sen sijaan että saisin pitkän listan saavutuksia ja asioita missä olen hyvä, saankin pitkän listan missä en ole.

Some saa minut ajoittain kateelliseksi, kun toisilla tuntuu olevan keskivertoa reippaasti parempi ulkonäkö, tyylitaju, täydellinen koti, paljon matkailusta kuvia ja vielä isohko perhe koiraa unohtamatta. Ei ihme että tiliä seurataan . Onhan ne näitä kategoriassaan ”täydellinen” nainen, vaimo ja äiti. Tässä kohtaa tulee tunteita, että mitä vittua minä teen täällä, täydellisten ihmisten maailmassa.

Kaikki on enemmän tai vähemmän tarkkaan mietittyä. Miten ja missä kuva otetaan. Mitä sillä halutaan viestiä? Mitä tulee omien kasvojen kuvaamiseen läheltä, niin minun mielestä se on vähän outoa. Kaunis voi tietysti aina vain korostaa itseään, juuri kuvaamalla omaa kauneuttaan myös muiden nähtäväksi. Tuskin rumaa ja läskiä hiirulaista kukaan ihailee? Sellainen minä olen. Meikkiä harvoin käytän, koska vähät välitän mitä muut ulkonäöstäni ajattelee. Ihan sama vaikka mua ei erottaisi edes katupölystä. Niin paljon mua kiinnostaa tää vitun suoritus- ja ulkonäkökeskeinen maailma. Tää on silkkaa hulluutta

Itse reagoin tähän paskaan niin, etten mieti vähääkään miltä kuva näyttää. Pöydällä voi olla vaikka hemmetti roska, ja kuva saa olla vinossa, ihan vaan koska ei vittuakaan kiinnosta. Sitten kuitenkin, kaikesta huolimatta, alan uskoa siihen että olen vain paska. Että en ole missään hyvä, olen ruma ja laiska.

Yritän sanoa itselleni, että mun ei tarvitse olla kuten toisten. En ole, enkä muutu toiseksi vaikka kuinka haluaisin. Mietin some-taukoa.