Itsemurhan mahdottomuus

Heti alustuksena tähän, että osa ihmisistä jää ilman rakkautta ja yhteiskunta tekee heidän elämästään silkkaa helvettiä. Yhteiskunta, jossa rakkauden ja lasten saamisen sanotaan olevan jopa elämän tarkoitus. Yksin jääneitä usein jopa syyllistetään yksinäisyydestään. Sellaisen, joka ei ole näitä kokenut, on mahdotonta ymmärtää sitä kipua mitä yksin jääminen tuottaa. Moni päätyy sen takia itsemurhaan.

Olen miettinyt itsemurhaa omista lähtökohdistani, ja tällä hetkellä ainoa mikä estää sen on se että välitän vanhemmistani. En halua syöstä heitä loppuelämän syyllisyyteen ja masennukseen tekemällä itsemurhan. On siis pakko kestää kidutusta siihen asti, kunnes heistä aika on jättänyt.

Elämän mielettömyys on tehnyt minusta katkeran ja usein olen halunnut kostaa. Jos olisin terroristi, ehkä vanhempani vihaisivat minua, eikä kuolemani satuttaisi heitä samalla tavalla. Mutta siinäkin on ongelma, sillä se saattaisi olla heille vieläkin raskaampaa kuin pelkkä kuolemani, koska heidän kiiltokuvansa hyvää tahtovasta lapsesta särkyisi.

Terroriteon pitäisi olla jotain suurta, jotta se olisi riittävä kosto ihmiskunnalle, mutta ongelma on se, ettei yhteiskunta tarjoa motiiveja sellaiselle kostolle. Jos vaikka olisin niin rikas, että pystyisin suistamaan asteroidim radaltaan niin että se tuhoaisi ihmiskunnan, olisin miljardööri, joten miksi tappaisin itseni? Jos taas olisin niin älykäs, että pystyisin luomaa. laboratoriossa ihmiskunnan tappavan viruksen, olisin menestynyt tiedemies, joten miksi tekisin itsemurhan? Yhteiskunta palkitsee miljardöörit ja menestyneet tiedemiehet avokätisesti.

Taviksille jää pienemmän skaalan kostosuunnitelmat, kuten Anders Breivikin suorittamat terrori-iskut Utoyalle. Niiden ongelma on, että ne hukkuvat maailmaa piinaavan väkivallan aaltoon ja ovat siten merkityksettömiä. Jos vaikka upottaisin risteilyaluksen räjäyttämällä pommin, ja samalla tappaisin 200 ihmistä, minut kyllä muistettaisiin Suomen historian pahimpana sarjamurhaajana, muttei minään sen kummempana. Sarjamurhaajilla on omat idolinsa ja kiinnostuneet, mutta olisin heidän silmissään vain yksi monista.

Yksilötasolla voisin kostaa tekemällä jotain hirveää, kuten kidnappaamalla teinin, raiskaamalla häntä viikon, videoimalla
raiskauksen ja pakottamalla hänet katsomaan videon. Videolla voisin sitten kiristää vanhemmilta rahaa. Hirveimmistä hirveimmän rikoksen kohteena olisi täysin viaton tyttö, mikä on ongelma, koska miksi kostaisin viattomille? Rikokseni olisi sen raakuudesta huolimatta niin merkityksetön, ettei se riittäisi kostoksi.

Voisin tietysti kostaa kaikille niille, jotka ovat myötävaikuttaneet siihen, että elämästäni tuli katastrofi. Tappaisinko silloin äitini vai isäni vai luokkatoverini, jotka taannoin kiusasivat minua? Vanhempiani en pystyisi murhaamaan. Luokkatovereiden murhaaminen puolestaan olisi merkityksetöntä, koska tappaisin silloin jonkun, joka ei tekoa tehdessään tiennyt mitä teki, ja on nykyään täysin eri ihminen. Kosto ei siis toimisi ja olisi heidän tekoonsa nähden suhteeton.

Näyttääkin siltä ettei yhteiskunnalle voi kostaa sen tekemiä vääryyksiä, ellei sitten ole järjettömän suuri, huippuälykäs tai miljardööri, mutta silloin ei olisi riittävästi motiiveja kostaa. Maailma perustuu rauhan perversiolle, koska vääryyttä kokeneet eivät pysty kostamaan elleivät he ole niin tyhmiä etteivät ymmärrä ylle kirjoittamiani syitä olla kostamatta. Jos taas he olisivat niin tyhmiä, heidän kokemuksiltaan riistettäisiin merkitys, koska tyhmä ihminen voi tehdä mitä tahansa vain ymmärtämättömyydestä.

Kosto on turhaa. Voisin toki yrittää korjata yhteiskunnalliset epäkohdat, joista jouduin kärsimään, mutta sekään ei nykymaailmassa näytä mahdolliselta ellei ole suuri.

Minulla on vain yksi vaihtoehto. Odottaa kunnes vanhemmista aika jättää, ja sen jälkeen tehdä itsemurha. Mutta tässäkin on ongelma, koska en halua että itsemurhani nähtäisiin heidän poismenostaan johtuvana suruna. Haluan että se nähtäisiin kannanottona. Tai sitten sitä ei nähtäisi ollenkaan. Käytännössä tämä vaatii ettei minulle itsemurhan hetkellä olisi yhtään sosiaalista kontaktia, ystävää tai tuttua. Siksi minun pitäisi luopua sosiaalisesta elämästä.

Kuitenkin sosiaalisesta elämästä luopuminen on ongelmallista, koska sosiaalisena ihmisenä saattaisin tulla hulluksi ja tehdä itsemurhan ennen aikojaan. Joutuisin siis ylläpitämään ainakin löyhää ystävien verkostoa henkisenä tukena ennen kun päättäisin päiväni.

Ainoa vaihtoehto näyttää siis olevan, että vanhempien kuoltua luopuisin ystävistä ja sen jälkeen tekisin itsemurhan haluamallani tavalla, haluamassani paikassa. Sillä tavalla kuolemani voisi olla täydellinen, vaikka elämä olikin katastrofi. Olen kuitenkin umpikujassa, koska elimistöni saattaa sanoa itsensä irti heti kun vanhempani kuolevat, samaan tapaan kuin aviopareille käy. Toinen kuolee kun ainoa merkityksellinen ihminen on viety pois. Minun pitäisi siis tehdä itsemurha pian heidän kuoltua, koska muuten saattaisin kuolla väärin.