Luin artikkelin henkilöstä, jonka isä kuoli hukkumalla pojan ollessa 9-vuotias. Sen jälkeen ei perheessä isää enää koskaan mainittu.
Ajattelin, kuinka väärin ja kohtuutonta oli ottaa lapselta pois niin isä kuin muistotkin hänestä.
Perheen äiti ei ilmeisesti osannut käsitellä surua lainkaan, Hän pakeni lapsineen toiselle paikkakunnalle, eikä isästä puhuttu milloinkaan.
Suru on elettävä, muuten se jää kiveksi sydämelle, aiheuttaa masennusta ja hätää, johon ihminen ei osaa hakea apua.
Sotien jälkeen ei ihmisten surua käsitelty, ja siitä seurauksena oli alkoholismia ja väkivaltaa vuosikymmenet. Jokaisella oli omat surunsa kestettävänään, ja sen vuoksi niistä ei pystytty puhumaan.
Tänä päivänä jokainen joutuu vuorollaan vastaanottaman surua ja hyväksymään läheisen kuoleman. Saamme kriisiapua, voimme puhua sururyhmissä, eikä meidän enää ole pakko niellä tunteitamme lopun ikää.
Ajattelin, kuinka väärin ja kohtuutonta oli ottaa lapselta pois niin isä kuin muistotkin hänestä.
Perheen äiti ei ilmeisesti osannut käsitellä surua lainkaan, Hän pakeni lapsineen toiselle paikkakunnalle, eikä isästä puhuttu milloinkaan.
Suru on elettävä, muuten se jää kiveksi sydämelle, aiheuttaa masennusta ja hätää, johon ihminen ei osaa hakea apua.
Sotien jälkeen ei ihmisten surua käsitelty, ja siitä seurauksena oli alkoholismia ja väkivaltaa vuosikymmenet. Jokaisella oli omat surunsa kestettävänään, ja sen vuoksi niistä ei pystytty puhumaan.
Tänä päivänä jokainen joutuu vuorollaan vastaanottaman surua ja hyväksymään läheisen kuoleman. Saamme kriisiapua, voimme puhua sururyhmissä, eikä meidän enää ole pakko niellä tunteitamme lopun ikää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä. Vaikeneminen ja kieltäminen aiheutti Suomessa sotien jälkeen yli sukupolvien siirtyvän trauman, joka näkyy juuri mainitsemallasi tavalla.
Suru täytyy saada surra, siitä täytyy saada puhua. Joillakin on tarve puhua koko ajan, jotkut surevat hiljaisemmin. Kukin käsittelee tavallaan mutta käsitellä täytyy.