Ei kipua, ei muistoa, ei tietoisuutta aiemmasta olemassaolosta.

Kun minä kuolen, keho lakkaa toimimasta.

Menee kiinni. Kerralla tai asteittain.

Hengitys seisahtuu, sydän lakkaa lyömästä.

Kliininen kuolema.

Vähän myöhemmin, viiden minuutin päästä, aivosolut alkavat kuolla, mutta siinä välissä aivoni ehkä vapauttavat dimetyylitryptamiinia.

Se on psykedeelinen aine, jota vapautuu unennäön aikana.

Näen siis unta.

Uneksin suuremmin kuin koskaan, sillä siinä on kaikki.

Viimeinen annos kerralla. Kaikki neuroni tykittävät ja näen muistojen ja mielikuvituksen tykityksen ja koen tripin.

Valtavan huumetripin, koska muistot polveilevat mielessäni.

Pitkä- ja lyhytaikaiset ja unet sekoittuvat muistoihin. Esirippu putoaa.

Uni, joka päättää kaikki unet. Viimeinen uni, kun mieli tyhjentää ohjussiilot ja sitten minä lopun.

Aivotoimintani lakkaa, eikä minusta jää mitään jäljelle.

Ei kipua, ei muistoa, ei tietoisuutta aiemmasta olemassaolosta.

Kaikki on kuin, ennen minua.

Aivosähkötoiminta haihtuu ja jää jäljelle vain kuollutta kudosta. Lihaa.

Unohdusta. kaikki pikku jutut, jotka tekivät minusta minut, mikrobit, bakteerit ja miljardit pikku jutut ripsissäni, hiuksissani, suussani, ihollani, sisuksissani ja muualla jatkavat elämää ja syömistä. Minä palvelen sitä tarkoitusta, ruokin elämää. Olen itse hajalla ja pikkuisimmat osaseni kierrätetään ja siirryn miljardeihin paikkoihin. Atomeitani on kasveissa, ötököissä ja eläimissä ja olen kuin tähdet taivaalla.

Siellä yksi hetki ja sitten sirotettuna koko hiton kosmokseen.